”Suomalainen koululaitos on mestari aiheuttamaan elinikäisiä traumoja” – Tällaista on erityisopettajan työ korkeakoulussa

Olen surkea lukija. Minulla on huono kielipää tai matikkapää. En osaa esiintyä. Tällaiset kielteiset uskomukset juurtuvat mieleen jo peruskoulun ensimmäisillä luokilla ja liimautuvat osaksi ihmisen identiteettiä. Ne voivat vaikuttaa ihmisen käsitykseen itsestään vielä aikuisenakin.

– Suomalainen koululaitos on mestari aiheuttamaan elinikäisiä traumoja, sanoo erityisopettaja Marko Kallionpää, joka työskentelee ammattikorkeakoulu Laureassa.

Kallionpää näkee työssään konkreettisesti, millaisia epävarmuuksia ja vaikeuksia opiskelijoilla on. Osa niistä kumpuaa jo varhaisista kouluajoista.

– Peruskoulussa ihminen on keskeneräinen, vasta kasvamassa itsekseen. Olisi tärkeää olla hirveän varovainen, ettei lyötäisi leimoja kehenkään. Asioita pitäisi lähestyä mieluummin niin, että vaikka matikka on nyt vaikeaa, tulet kyllä oppimaan.

Jos ihmiselle on jo pienenä tullut käsitys, että hän on huono jossakin, sitä on vaikea muuttaa. Siihen Kallionpää kuitenkin pyrkii.

– Yritän saada opiskelijan huijarisyndrooman pois. Kun tulee opiskelemaan, ei tarvitse vielä osata mitään. Kerron, että olet ansainnut paikkasi täällä.

Kallionpään työtä on tukea opiskelijoita Laurean kuudella kampuksella. Tänään työpäivä on Leppävaarassa 70-lukulaisessa tummanruskeassa tiilirakennuksessa kymmenen minuutin kävelymatkan päässä kauppakeskus Sellosta ja juna-asemalta.

On syyslukukauden alku. Seinillä on ilmoituksia fuksiaisista, jääkiekkojoukkueeseen liittymisestä ja teemailloista sinkuille. Restonomiopiskelijat pyörittävät kampuksen ruokalaa. Tänään tarjolla on appelsiiniporsasta, porkkana-pinaattiohukkaita ja juuressosekeittoa.

Tavallisesti erityisopettajat työskentelevät peruskoulussa, eivät korkeakoulussa. Kallionpää onkin jonkinmoinen erikoisuus. Miksi korkeakoulussa tarvitaan erityisopettajaa?

– On yhä enemmän oppilaita, jotka ovat saaneet tukea koko peruskoulun ajan, ehkä jo esikoulusta. Siksi on fiksua palkata tännekin ihmisiä, jotka auttavat opintojen etenemisessä, Kallionpää sanoo.

Ravintola-alan lisäksi Laureassa voi opiskella esimerkiksi sosiaali- ja terveysalaa, liiketaloutta, tietojenkäsittelyä ja kauneudenhoitoalaa. Opiskelijoita on 18-vuotiaista kuusikymppisiin. Hylättyjen esseiden ja huonojen arvosanojen takana ei ole vain yhtä syytä tai tarinaa.

– Korkeakoulu on vähän kuin tehokanala, yksilöillä on riski hukkua massan sekaan, Kallionpää kuvaa tarkoituksella hieman liioitellen.

Aamupäivällä Kallionpäällä on ollut tapaaminen opiskelijan kanssa Teams-sovelluksessa. Mitä kuuluu? Miten on päivä lähtenyt käyntiin? hän on kysynyt. Sitten hän on pyytänyt opiskelijaa kertomaan omin sanoin, miksi otti yhteyttä.

Kallionpää tapaa opiskelijoita myös kasvokkain. Joskus hänellä on töissä mukana havannankoira Alma, jonka erityistaito on hypätä syliin ja avata lukot.

Usein tapaamisten päätehtävä on rauhoittaa opiskelijan mieltä.

– Kerron, että tulet selviämään, ei hätää, kaikki järjestyy. Tämä on, ei nyt ihan terapeutin hommaa, mutta vähän sen kaltaista, Kallionpää luonnehtii.

Hän harmittelee, että opintojen alussa opiskelijan niskaan ”kaadetaan ämpärikaupalla” tietoa. Siitä tulee osalle huoli ja kauhu, ettei kaikesta voi mitenkään selvitä. Etenkin, kun kuviossa saattavat olla mukana perhe, työ ja opiskelijan omat epävarmuudet.

Työssä on paljon myös opinto-ohjaajan virkaa.

– Enemmän olen tässä opo kuin opettaja, sellainen joka vähän kuin flipperikuulaa ohjaa, että tonne ja tonne.

Työ eroaa selvästi peruskoulun erityisopettajan arjesta. Kun peruskoulussa aloitetaan siitä, että huppu pitäisi ottaa pois päästä, Laureassa opiskelijat ovat aikuisia, jotka haluavat apua ja ottavat itse yhteyttä. Korkeakoulussa ei myöskään ole fyysisiä tappeluita ja muutakin kiusaamista on vähemmän, vaikka välillä sitä tulee vastaan.

Peruskoulussa ja toisella asteella laki ohjaa erityisopettajan työtä. Korkeakoulussa näin ei ole. Kallionpää toivoo, että asia pysyykin niin eikä aika ala valua raportointiin ja mappien täyttämiseen. Siltä hänestä tuntui, kun hän työskenteli vielä peruskoulussa.

– Silloin kirjattiin kirjaamisen vuoksi. Oli eri asia, miten se toteutui. Oli pakko käyttää ympäripyöreitä korulauseita, kuten että kannustetaan haasteissa.

Varsinaiset lukivaikeudet näkyvät Kallionpään työssä vähemmän kuin menneinä vuosina. Korkeakoulussakin korostuvat nykyään ADHD-oireet, lyhytjännitteisyys ja keskittymisvaikeudet. Ne aiheuttavat jumitusta ja epätarkoituksenmukaista toimintaa.

– Joku sanoi, että aina kun pitäisi kirjoittaa, hän huomaa, että keittiön hanat ovat likaiset tai jukkapalmu kaipaa multaa, Kallionpää kertoo.

Hän on huomannut, että mitä vanhempi opiskelija on, sitä yleisemmin vastaan tulee tilanne, ettei ole koskaan selvitetty, miksi koulu on ollut vaikeaa.

– Ihminen on vain aina pitänyt itseään huonona ja tyhmänä. Jos diagnoosia ei ole, ohjaan usein YTHS:n eli opiskelijaterveydenhuollon palveluihin. Uskon, että ADHD on vielä vähän alidiagnosoitu aikuisilla ihmisillä.

Tärkeä osa huolten ja epävarmuuksien lievittämistä on selvittää, miten oppimisesta tulisi opiskelijalle mahdollisimman vaivatonta. Oppimistakin täytyy harjoitella. Mikä on itselle paras aika oppia: aamu, päivä vai ilta? Miten tehtävät jaetaan osiin ja ajanhallinta toimii?

Joskus opiskelija on tehnyt testin, jonka mukaan hän on esimerkiksi auditiivinen oppija – siis oppii parhaiten kuuntelemalla. Tällainen ajattelu saattaa kuitenkin haitata opiskelijaa onnistumaan: miksi lukisin tenttiin, kun en lukemalla kuitenkaan opi mitään. Silloin Kallionpää kysyy: miten sitten opit uimaan? Hän haluaa osoittaa, että kaikki me olemme oppineet eri asioita eri tavoin.

Yhtä neuvoa Kallionpää toistaa: jos ei opiskeluta, älä opiskele.

– Aika monella on käsitys, että opiskelupäivän pitäisi olla kahdeksan tuntia. Mutta aivot eivät siihen pysty, ja ovat sitten ihan tiltissä.

Toki hän muistuttaa myös, että jos on vaikea saada asioita tehdyksi, kannattaa kokeilla vaikka Pomodoro-tekniikkaa. Sen idea on, että laitetaan ajastin hälyttämään 25 minuutin kuluttua ja syvennytään opiskelemaan, kunnes hälytin soi. Sitten pidetään tauko.

– Ajastin kannattaa olla jossakin muualla kuin puhelimessa, ettei huomio mene siihen, hän lisää.

Kallionpää pitää tekoälyä loistavana apurina opiskelijoille. Hän antaa mielellään esimerkkejä:

Jos tehtävä kuulostaa opiskelijasta aivan kryptiseltä, tekoäly voi selittää sen kuin alakoululaiselle ja avata vaikeat käsitteet.

Jos ajanhallinta on ongelma, tekoäly voi tehdä suunnitelman, miten edetä.

Jos taas aloittaminen tökkii, tekoäly voi ehdottaa aloituslausetta, ”tuupata junan liikkeelle”.

Kallionpää ei pidä suurena ongelmana, että oppilaat antaisivat tekoälyn tehdä kaikki työt heidän puolestaan.

– Kuka tahansa huomaa kyllä tekoälyllä kokonaan tehdyt tekstit.

Marko Kallionpää kävi koulunsa Hyvinkäällä 1970–80-luvuilla. Siinä ympäristössä piti valita, lähteekö ”heittämään kioskikeikkaa” kavereiden kanssa vai tykkääkö koulunkäynnistä.

Hän valitsi jälkimmäisen. Aluksi koulu oli tosin liiankin helppoa, sillä Kallionpää oli oppinut lukemaan jo 5-vuotiaana. Yhtäkkiä hän huomasikin olevansa tavallinen kasin poika, kun muut ottivat etumatkan kiinni.

Kallionpää sai jo kouluaikana jonkinlaisen sysäyksen opettamiseen. Hän muistaa, kuinka opinto-ohjaaja sanoi kerran, että susta Marko tulisi varmasti hyvä opettaja. Se jäi pyörimään mieleen.

Lukiossa Kallionpää kohtasi inspiroivan englannin opettajan.

– Hän oli paras ope: Vaativa, muttei ankara. Kannustava, mutta tiukka. Pohdin, tuleeko minusta enkun ope vai luokanope. Tunnistin itsessäni, että kyllästyisin nopeasti pelkkään englantiin.

Niin Kallionpää opiskeli luokanopettajaksi ja aloitti työuransa 3.-luokan opettajana. 2000-luvun alussa hän jatkoi opintoja erityisopettajaksi. Yhteensä hän työskenteli peruskouluissa 18 vuotta.

Halu tehdä jotain uutta vei hänet ensin mukaan nuorille suunnattuun Ohjaamo-hankkeeseen Helsinkiin ja sitten Hämeen ammattikorkeakouluun, kunnes hän sai paikan Laurean erityisopettajana vuonna 2020. Hänellä on myös opinto-ohjaajan koulutus.

Kallionpään mielestä opinto-ohjausta pitäisi lisätä peruskouluissa selvästi. Sitä voisi olla vaikka triplasti nykyiseen verrattuna.

– Elämä on sellaista, että monissa asioissa tarvitaan ohjausta vielä aikuisenakin. Opo olisi paljon halvempi keino kuin kaikki yksilöllinen erityinen tuki, jota tarjotaan nykyään valtavasti ja josta on taipumus tulla itseään toteuttava asia.

Ammattitaitoinen opinto-ohjaus ei ole sellaista, että opo sanoo oppilaalle, että tämän kannattaa opiskella vaikka lähihoitajaksi, Kallionpää lisää. Sen sijaan kyse on ohjaamisesta siihen, että oppilas löytää oman juttunsa ja omat vahvuutensa – ja ymmärtää esimerkiksi sen, miksi 7.-luokalla on vaikeaa.

– Siihen minä panisin paukkuja.

Kallionpää vie kierrokselle Leppävaaran kampuksella. Aulassa on kahvila ja sen vieressä aukeaa tila, jossa jotkut pelaavat pingistä. Toisessa kerroksessa kokoontuu joukko haalareihin pukeutuneita opiskelijoita. Kallionpää moikkaa sohvalla istuvaa oppilaitospsykologia.

Opiskelemisessa on tavallaan sisään rakennettu ristiriita. Sen pitäisi olla yksi elämän hienoimmista ajoista, mutta samalla se on usein myös vaativaa ja kuormittavaa. Viime aikoina opiskelijoiden tukia on leikattu, ja aikuisopintotuki lopetettu. Työttömyys on kova. Harjoittelupaikkojakin on vaikea löytää.

– Yhteiskunta on aika vaativa, ja opiskelijana on rahasta tiukkaa. Ja jos on työkeikka tiedossa, moni valitsee sen ennen opintoja, Kallionpää sanoo.

Onneksi työssä näkee paljon myös onnistumisia. Kallionpää kertoo sosionomiopiskelijasta, jolla oli ADHD ja jolle oli aina viestitty koulussa, ettei hän osaa mitään. Kun opiskelija sitten löysi oman alansa, hän valmistui parissa vuodessa.

Kallionpää on saanut kiitoskirjeitä valmistuneilta ja tullut joidenkin opiskelijoiden kanssa niin hyviksi tutuiksi, että hänelle puhutaan muustakin kuin opinnoista. Onpa häneltä jopa kysytty mielipidettä Tinder-kuvasta.

– Annoin palautetta, että laita paita päälle.

Tässä hetkessä ei ole helppoa katsoa luottavaisena tulevaan. Sodat, ilmastokriisi ja huono taloustilanne ahdistavat monia. Kallionpään mielestä opiskelijoiden ei kuitenkaan kannata liikaa kantaa huolta tulevaisuudesta ja pelätä sellaisia asioita kuin viekö tekoäly työt.

– Jos opiskelija on syntynyt vuonna 2003, hän voi olla työelämässä vielä 2070-luvulla. Hänelle sanon, ettei sun tarvitse nyt murehtia. Työelämää on edessä riittävästi, jotta löydät oman tiesi. Elämä on suurta sattumaa, ja niin on työelämäkin.