Katja Kosonen, 40, sai diagnoosin häiriöstä, josta kärsivä leimataan usein huijariksi

Puolitoista vuotta sitten teologian maisteri Katja Kosonen, 40, käännytettiin pois psykiatrian päivystyksestä. Hänen silloinen omahoitajansa oli toki varoitellut, ettei apua välttämättä heltiäisi, mutta yritettävä oli.

Muutama päivä aiemmin Katja oli kuullut, että hänet uloskirjattaisiin julkisen puolen hoidoista. Tieto laukaisi ahdistuksen, joka yltyi kahden viikon aikana kotona täyteen mittaansa. Kun Katjaa ahdistaa, hän ei pysty nukkumaan eikä syömään ja pakkomielteiset ajatukset täyttävät pään. Lopulta on pakko hakea apua – jostakin.

– Olen kuullut usealta potilaalta, miten heidän on pitänyt päivystyksessä sanoa ääneen sekin mahdollisuus, että saattavat kotiin lähetettyinä tappaa itsensä. Itse olen yrittänyt välttää tätä viimeiseen asti. Mutta sekavassa mielentilassa on haasteellista selittää asioita järkevästi ja rauhallisesti, hän toteaa.

Viime vuoden lopulla Katja kirjoitti Psykoterapia-tiedejulkaisuun mielenterveyspolustaan otsikolla Hätähuuto inhimillisemmän psykiatrisen hoidon puolesta. Katjan hoitopolku onkin ollut kaiken kaikkiaan hyvin vaivalloinen, ja yksi syy on se, että hänen oireensa ovat moninaiset ja epäselvät. Lisäksi hankaluuksia aiheuttaa se, että yksi hänen diagnooseistaan on epävakaa persoonallisuushäiriö, johon hoitohenkilökunnan suhtautuminen on toisinaan epäilevää ja paikoin jopa töykeää.

Samalla Katjan tarina on myös tarina suomalaisesta mielenterveysjärjestelmästä, sen alasajosta ja valuvioista. Toisinaan siltä saa myötätuntoa, hoivaa ja kannattelua, toisinaan taas kohtaamattomuutta ja laiminlyöntejä.

Kuten Katja itse kuvaa: psykiatrisen hoidon saannissa on aivan liian usein kyse arpapelistä.

Lapsuudessaan Katja sai hallitsemattomia raivokohtauksia, joista hänen äitinsä kävi puhumassa perheneuvonnassa. Kasvatuksessa puhalsivat vielä vanhan ajan tuulet – tuolloin oli vielä yleistä, että kiukutteleva lapsi käskettiin omaan huoneeseen rauhoittumaan.

Herkkäluonteiseen Katjaan kaikki vaikutti syvästi. Hän mielsi olevansa taakka äidille, joka teki raskasta työtä ja muutenkin parhaansa. Niinpä hän kouluikään mennessä oppi sulkemaan kaikki negatiiviset tunteet sisälleen ja muuttui ylikiltiksi suorittajaksi, stereotyyppiseksi kympin tytöksi, joka harrasti kurinalaisesti balettia ja menestyi loistavasti koulussa. Hän oppi jopa itkemään ilman että piti mitään ääntä.

Kymmenvuotiaana Katja sairastui jonkinasteiseen syömishäiriöön. Äiti huolestui. Tyttö sai lähetteen Lastenlinnaan, mutta sieltä otettiin yhteyttä vasta puolen vuoden kuluttua, eikä hoidosta tullut lopulta mitään. Katja kävi viidenneltä luokalta lähtien joka viikko kouluterveydenhoitajan luona punnittavana ja tunsi asiasta hirveää häpeää. Hän piti itseään kaikin puolin vääränlaisena ja halusi kipeästi muuttua. Anoreksia hiipui, kun äiti ilmoitti, että jos paino ei ala nousta, baletti loppuu.

Yläasteella Katja löysi ryyppäämisen. Se tuntui tavalta vapautua ja olla irti paineista. Mutta arjessa suorittaminen jatkui. Peruskoulun päättötodistuksen keskiarvo oli lähellä kymppiä. Sen jälkeisen kesän Katja oli kuitenkin niin uupunut, ettei jaksanut edes siirtää vanhoja koulukirjoja pois huoneensa lattialta. Syksyllä alkoi lukio.

Lukiossa elämä meni lopullisesti solmuun. Pitkään padotut tunteet ja suorituspaineet purkautuivat aluksi viiltelyyn, jotka pelästyttivät äidin niin, että hän passitti Katjan nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Baletti ja lukio-opinnot keskeytyivät. Katja alkoi syödä masennukseen tarkoitettua psyykenlääkettä.

Lääkityksestä huolimatta paha olo ja itsetuhoisuus jatkuivat siihen pisteeseen, että Katja joutui osastohoitoon 17-vuotiaana. Näin jälkikäteen ajatellen hoitojakso oli tarpeellinen – tuolloin sentään hoitoon pääsi nopeastikin – mutta samalla siihen sisältyi nuoren ihmisen haavoittuneelle mielelle äärimmäisen traumaattisia kokemuksia.

Nuo kokemukset palaavat yhä toisinaan mieleen. Tavallaan ne myös enteilivät sitä, mitä oli edessä.

Yksi pahimmista psykiatrisen hoidon ristiriidoista on Katjan mukaan ollut se, että hoidossa kehotetaan ilmaisemaan vaikeita tunteita, mutta kun potilas ilmaisee niitä, käytöstä paheksutaan ja joskus siitä jopa rankaistaan. Mielenterveyspotilaankin pitää siis eräällä tavalla olla kiltti. Tämä on Katjan kaltaiselle velvollisuudentuntoiselle, tunteita patoavalle ihmiselle erityisen raskasta.

Ensimmäiset kokemukset asenneristiriidasta tulivat juuri siltä nuorisopsykiatrian osastolta, jonne Katja lukioikäisenä joutui. Tuolloin vuosia tukahdutetut negatiiviset tunteet olivat kasautuneet niin suureksi möykyksi sisään, ettei Katjalla riittänyt enää voimia pitää niitä aloillaan. Eräänä aamuna hän kaatoi ruokalan yhden tuolin. Hoitajat ryntäsivät tohkeissaan paikalle ja toppuuttelivat: noin ei saa missään nimessä tehdä. Myöskään huutaa ei koskaan saanut, koska muut potilaat häiriintyisivät. Aggressiota piti purata siististi, Katjalle varattiin aika takoa toisinaan nyrkkeilysäkkiä osaston liikuntatiloissa. Sellainen hankittiin myös kotiin. Mutta säkki pysyi lähes koskemattomana. Pahan olon hetki oli rakentavasta kaukana, se vyöryi ilmoille hallitsemattomana ja rumana.

Erään kerran osastolla ollessaan Katja yritti vahingoittaa itseään. Hoitajat pitivät hänestä kiinni ja kutsuivat paikalle poliisit. Katja vietiin käsiraudoissa aikuisten osastolle Peijaksen sairaalaan, siellä lepositeisiin ja eristyksiin. Tuo hetki oli erityisen traumaattinen.

Kun hän makasi aloillaaan lepositeissä, hänen vieressään istui hoitaja, jolta ei juuri lohtua liiennyt. Hoitajan mukaan oli aivan Katjan omaa syytä, että hän oli joutunut lepositeisiin.

Katja oli siis ollut kelvoton mielenterveyspotilas.

Parikymppisenä Katja oli jo varsin syvällä psykiatrisessa hoitopolussaan, joka jatkuisi lopulta tähän päivään saakka. Tuolloin hän erään osastohoitojakson aikana sai itselleen ihka uuden diagnoosin: epävakaa persoonallisuushäiriö. Diagnoosi oli sama, josta edesmennyt kirjailija Miki Liukkonen kärsi ja josta tämä puhui avoimesti sosiaalisessa mediassa. Liukkosen itsemurhan jälkeisessä keskustelussa nostettiin esiin psykiatrian niukat resurssit, sillä Liukkonen oli uloskirjattu laitoshoidosta ulos aivan liian nopeasti.

Epävakaassa persoonallisuushäiriössä potilaan tunnetilat ja minäkuva vaihtelevat rajusti. Välillä ihminen tuntee olevansa erinomainen ja onnekas, välillä taas surkea ja epäonnistunut. Yleinen teoria on, että häiriön taustalla piilee lapsuuden kiintymyssuhdetrauma. Ongelma on vain se, että Katja ei tunnista kuvauksesta itseään. Hän on enimmäkseen masentunut.

Kyseiseen diagnoosiin liittyvästä stigmasta ei juuri puhuta.

Kun Katjan papereihin ilmestyi merkintä F60.3 eli tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus, hän huomasi selkeän muutoksen hoitohenkilökunnan asenteissa. Epävakaata persoonallisuushäiriötä sairastavien mielletään olevan lähtökohtaisesti manipulatiivisia ja huomionhakuisia ja sen vuoksi usein “huijaavan” itsensä osastohoitoon. Katja sanoo, miten eräskin psykiatrinen hoitaja vertasi epävakaita potilaita “nurkkiin pesiytyviin rottiin”. Hoitoonpääsystä tuli Katjan näkemyksen mukaan entistä vaikeampaa.

Epävakaan persoonallisuushäiriön parantamiseksi Katjalle suositeltiin dialektista käyttäytymisterapiaa, joka kuuluu toiminnallisiin terapioihin. Näitä terapiamalleja suositaan, koska ne ovat huomattavasti lyhyempiä ja halvempia kuin pitkäkestoiset, syvälle lapsuuteen ja nuoruuteen pureutuvat psykoterapiat. Mutta Katjan kaltaisille tunteiden ylisäätelijöille toiminnalliset terapiat eivät aina sovi. Olo muuttui, jos mahdollista, vieläkin tukalammaksi. Katja sanoo, että hänen mielessään häneltä vaadittiin taas jotakin – puhekielisesti ilmaistuna “ottamaan itseään niskasta kiinni”.

Senkin Katja huomasi, että jos mielenterveyspotilas ei muutamassa vuodessa “parane” tai hänen olonsa ei merkittävästi kohene, hänen edessään saatetaan nostaa kädet pystyyn.

Havainto ahdisti entisestään. Oli muutenkin outo ajatus, että joku haluaisi varta vasten olla taakka yhteiskunnalle tai kiusallaan sairastaa.

Psykoterapia-lehden artikkelissa Katja kirjoittaa olevansa mielenterveyspotilaana “hyvin väsynyt”. Jo pitkään hänestä on tuntunut siltä, että hoitotapaamiset ovat kuin oikeudenkäynti, johon hänen pitää hankkia tarpeeksi vakuuttavia todisteita huonosta olostaan.

Kerran hän selitti ummet ja lammet omista pakkomielteistään, unettomuudestaan ja syömättömyydestään päivystyksen hoitajalle ja psykiatrille, jotka eivät olleet millään uskoa häntä. Psykiatrin mukaan oli väärin kuormittaa päivystystä “pikku mielipahalla”. Lopulta Katja romahti ja ponkaisi tuolistaan pystyyn. Silmälasit ja kännykkä lensivät lattialle. Siinä silmänräpäyksessä kaikki muuttui. Psykiatrin mukaan Katjan käytös oli niin arvaamatonta, että hänet oli siirrettävä oitis suljetulle osastolle.

– Mietin, eikö koulutettu hoitohenkilökunta osaa erottaa potilaan oikeaa tilaa – vaan se paljastuu vasta sitten, kun hän niin sanotusti repeää. Toisinaan tuntuu, että kaltaistani epävakaata ei tahdota uskoa, kun taas psykoottista potilasta halutaan hoitaa vaikka väkisin.

Katjan hoitoa ovat katkoneet jatkuva psykiatrian aliresursointi, säästöt sekä vaihtuvat lääkärit ja hoitajat. Hoidon jatkuvuus tai seuranta tuntuu olevan utopiaa. Myös yhteneväiset kriteerit uupuvat: hoito riippuu siitä, millainen lääkäri sattuu olemaan vastassa.

Katja on pohtinut myös sitä, onko aivan mahdoton sulattaa ajatusta, että hänen kaltaisensa mielenterveyspotilaat eivät enää koskaan parane työkykyisiksi. Että hän tarvitsee lääkkeitä ja terapiaa lopun ikänsä, aivan kuten diabeetikko tarvitsee insuliinia ja munuaispotilas dialyysia.

Sitäkin hän miettii, onko ihmisarvon käsite nykyisin näin hukassa.

– Yhteiskunnan sivistystasoa mitataan sillä, miten se pitää huolta kaikkein heikoimmista. Ihmisarvon ei pidä olla riippuvainen siitä, mitä ihminen tuottaa taloudellisesti.

Toisenlaisen, empaattisemman, asenteen vallitessa voi sitä vastoin tapahtua ihmeitä.