Taija Roiha näki vaivaa ja matkusti junalla Roomaan: Matka oli kallis, hidas ja epämukava – vai oliko?
Ilmastonmuutos muuttaa meidät muttei vie tarvettamme levon ja nautinnon tavoitteluun. Joskus vaivannäkö ylevöittää mielihyvän. Niin voi käydä esimerkiksi junassa.
Bussin ikkunasta avautuu esiripunpunaisena leiskuva horisontti. Kyyti keikkuu ja tekee ennenaikaisesti merisairaaksi. Olen ahtautunut halvan bussin tukalalle penkille symbioottiseen kyttyrään tietokoneeni kanssa, jonka näyttö naputtaa edessäni olevan penkin selkänojaa. Tuijotan eteeni nollat taulussa, pääni lyö tyhjää, tyhjää.
Olen juuri luovuttanut käsistäni tähänastisen elämäni isoimman työn. Väitöskirja on painanut kivirekenä seitsemän pitkää vuotta. Viimeinen reilu kuukausi on kulunut sumussa ilman ainoatakaan kunnollista vapaapäivää. Tunne on erikoinen: koen samaan aikaan ”läpäisseeni” työtä koskevat vaatimukset ja epäonnistuneeni pahemmin kuin koskaan. Täyteen- ahdetut aivoni ovat räjähtämispisteessä. On päästävä pakoon ennen kuin ne leviävät pitkin seiniä.
Linja-auto kuljettaa minua Helsingistä Turun satamaan. Suunnitelmanani on nyt häipyä maisemista, luikkia häntä koipien välissä toisaalla odottavan rakastettuni syliin. Seuraavat kaksi vuorokautta istun laivan ja junien kyydissä päämääränäni ikuinen kaupunki, Rooma.
