Elisa Aaltolan ja Laura Gustafssonin ystävyys alkoi yhteisestä tavoitteesta rakentaa eläimille parempi maailma – Nyt kaksikko kertoo suurista suunnitelmistaan

Kaksi vuotta sitten filosofi Elisa Aaltola sai tiedon, että lihakasvattamoon matkalla olleesta kuljetusautosta oli päässyt karkuun porsaita. Aaltola alkoi kuumeisesti etsiä niille kotia, ja lopulta kaksi niistä päätyi Eläinten turvakoti Saparomäkeen Porvooseen.

Siat Lyyti ja Lempi eivät joutuneetkaan teuraaksi vaan ravaavat nykyään metsissä ja kylpevät mudassa. Siat painavat nyt jo yli 200 kiloa.

Aaltola ja hänen hyvä ystävänsä kirjailija Laura Gustafsson tulevat Saparomäen vierasrakennuksen verannalle vastaan. He ovat tilalla viettämässä kesäpäivää eläinten kanssa ja antamassa haastattelua. Tilalla on kanoja, possuja, lampaita ja kaksi koiraa. Saparomäen asukkaat ovat päätyneet tilalle eri teitä, ja monella niistä on ollut menneisyys tuotantoeläimenä.

Aaltola ja Gustafsson puuhastelevat Saparomäessä kuin kotonaan: he kantavat pöytään tilan omistajan Eveliina Lundqvistin leipomia mokkapaloja ja keittävät kahvia samalla yhdessä naureskellen.

Tämä on Aaltolan ja Gustafssonin ensimmäinen yhteinen vierailu Saparomäessä. He ovat tulleet paikan päälle kertomaan ystävyydestään, sillä nyt siitä on syntymässä jotain uutta.

Aaltola ja Gustafsson tapasivat toisensa reilu kymmenen vuotta sitten Turun kirjamessuilla, missä he osallistuivat eläinasioita käsittelevään paneelikeskusteluun. Aaltola muistaa, miten rohkeasti Gustafsson jakoi vahvoja mielipiteitään eläinten oikeuksista koko messuyleisön edessä. Gustafssonin avoimuus ja suorasukaisuus tekivät Aaltolaan välittömästi vaikutuksen.

Aaltola tiesi lehtijuttujen perusteella Gustafssonin olevan värikäs persoona jo ennen tämän tapaamista. Gustafsson ottaa taiteessaan kantaa tärkeisiin yhteiskunnallisiin asioihin ja on muutenkin tunnettu vahvoista mielipiteistään sekä huumoristaan.

Gustafssoniin tutustuminen oli kuitenkin vielä paljon parempaa kuin Aaltola olisi voinut ajatella. Gustafsson nimittäin on ymmärtäväinen ja empaattinen ystävä, jonka kanssa voi nauraa paljon.

Myös Gustafsson tiesi Aaltolasta etukäteen ja jopa ihaili tätä. Hän oli ollut aiemmin yhteyksissä Aaltolaan työasioissa ja kuvitteli silloin tämän olevan vanha ja vakava tohtori.

– Muistan, kun kirjoitin Elisalle sähköpostin ja varmaan teitittelin häntä, koska olin niin mykistynyt kunnioituksesta tätä suurta filosofia kohtaan, Gustafsson sanoo ja hymyilee.

Tavatessaan Aaltolan Turun kirjamessuilla Gustafsson yllättyi, kun todellisuus ei vastannutkaan hänen kuvitelmaansa. Sinä päivänä hän kuitenkin sai elämäänsä uuden ihmisen.

– Saman päivän iltana kerroin vanhalle ystävälleni, että sain tänään uuden pysyvän ystävän. Koin Lauraan heti yhteyttä, Aaltola kertoo.

Ensitapaamisesta on nyt kulunut 11 vuotta, ja Aaltola ja Gustafsson ovat nykyään hyvin läheisiä. Keskeinen osa heidän ystävyyttään on tiivis suhde eläimiin. Kun kaksikko tapasi, ei ollut kovin yleistä kohdata toista vegaania tai ainakaan ihmistä, joka suhtautuu eläinten oikeuksiin niin intohimoisesti.

– Tuli välittömästi sellainen tunne, että olemme samalla puolella, Gustafsson kertoo.

He pitävät säännöllisesti yhteyttä, mutta ystävyys pysyy vahvana, vaikka yhteydenpidossa olisikin taukoja. Tavatessaan ystävykset jakavat toisilleen henkilökohtaisia asioitaan ja keskustelevat politiikasta sekä tietenkin eläinasioista. Heidän on helppo olla yhdessä, ja he voivat kertoa toisillensa mitä vain.

– Lauralle voi kertoa kaiken, eikä hän ikinä arvostele, Elisa sanoo.

– Ei, hän saattaa vain varastaa ne asiat kirjoihinsa, Laura vitsailee.

Molemmat nauravat.

Saparomäki on varsinkin Gustafssonille tärkeä paikka, sillä hän on ollut mukana sen toiminnassa siitä lähtien, kun turvakoti perustettiin vuonna 2019. Hän saattaa toisinaan viettää kokonaisen viikonkin tilalla eläinten kanssa, kun omistaja Eveliina Lundqvist perheineen tarvitsee lomaa.

Gustafsson on kokenut tilalla paljon sekä iloa että surua. Hän on esimerkiksi saanut nähdä Paavo-possun kasvavan isoksi, mutta joutunut myös kokemaan monen eläimen kuoleman. Saparomäen tila toimi inspiraationa Gustafssonin kirjassa Mikään ei todella katoa, joka on ollut Finlandia-ehdokkaana.

Aaltolalla on itsellään kolme rescue-koiraa, ja Gustafsson kuvailee ystävänsä suhdetta niihin upeaksi ja ihmeelliseksi. Gustafssonille oli iso asia, että myös hänen oma hoitokoiransa Bobby hyväksyi Aaltolan välittömästi, vaikka se ei yleensä päästä vieraita ihmisiä kovin lähelle.

– En ole nähnyt Bobbya ikinä sellaisena kenenkään kanssa. Se jopa kävi varastamassa puruluun Elisan kassista, Gustafsson kertoo.

Eläinten lisäksi myös nauru ja huumori yhdistävät heitä. Aaltolan mielestä Gustafssonilla on lakoninen huumorintaju, joka koostuu sarkastisista heitoista. Oli tilanne mikä hyvänsä, Gustafsson käsittelee sitä yleensä myös huumorilla.

– Kyky nauraa kaikelle on Laurassa todella vetoavaa, Aaltola sanoo.

Kaksikko ei omien sanojensa mukaan ota asioita yleensä kovin vakavasti, ja heille on muotoutunut omanlaisensa musta huumori. Välillä he miettivät, että jos joku näkisi heidän välisensä viestiketjun, voisi tämä ymmärtää heidät aivan väärin.

Ulkopuolinen näkee nopeasti, että ystävysten välinen vuorovaikutus on leikkisää ja lämmintä. Molemmilla on koko ajan pieni pilke silmäkulmassa, mutta samalla he myös puhuvat toisistaan ihaillen ja välittäen.

Kun kahvit on viimein juotu, lähdetään tervehtimään sikoja ja lampaita. Lyyti ja Lempi tulevat innoissaan röhkien Aaltolan ja Gustafssonin luokse. Ystävykset puhuvat sioille lempeästi ja rapsuttavat niitä.

Siat pääsevät aina halutessaan ulos, ja heti rakennuksen takana avautuu koivumetsä, jota ne voivat vapaasti tutkia.

Aaltola ja Gustafsson seuraavat sikoja metsikössä, kun ne tonkivat innokkaina maata. Saappaat uppoavat kuraiseen maahan, ja heinikko yltää polviin asti. Metsässä virtaa puro, jonka ylitse pääsee pientä puista siltaa pitkin.

– Tämä on aivan kuin sellainen oikea satumetsä, Aaltola toteaa.

Myös lampaat vaeltavat metsikössä tyytyväisinä syömässä heinää. Aaltolalle lampaat ovat aina olleet erityisen tärkeitä. Hänen lapsuudenkodissaan oli vuohia, ja lampaatkin tulivat maalaiskylässä tutuiksi. Lampaissa on Aaltolan mielestä sellaista rauhaa ja oivaltavuutta, mikä saa hänet sanattomaksi.

Aaltola ja Gustafsson tunnetaan siitä, että he suhtautuvat eläimiin valtavirrasta poikkeavalla tavalla. Heidän mielestään yhteiskunta ja markkinat muovaavat meidän suhtautumistamme eläimiin tietynlaiseksi. Eläimet nähdään usein hyödykkeinä: niitä käytetään ihmisten ravinnossa, vaatteissa ja harrastuksissa Aaltolalle ja Gustafssonille eläimet sen sijaan ovat yksilöitä, joilla jokaisella on omanlaisensa mieli ja toimijuus. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että he viittaavat eläimiin hän-sanalla ja puhuvat niistä henkilöinä.

Aaltola ja Gustafsson haluavat ottaa huomioon eri lajien näkökulman ja suhtautua siihen vakavasti.

Gustafsson uskoo, että monilla voisi olla samanlainen suhtautuminen eläimiin, jos yhteiskunta ei olisi opettanut tukahduttamaan sitä. Hän on huomannut, että vallitsevassa kulttuurissa yritetään kasvattaa ihmiset näkemään eläimet vain eläiminä ja ajattelemaan, ettei niillä ole arvoa samalla tavalla kuin ihmisillä. Tällöin eläinten alhainen arvo on hiljainen sopimus, jota Aaltola ja Gustafsson eivät suostu noudattamaan.

Toisin ajatteleminen ja tekeminen on heille suhteellisen vaivatonta, sillä kumpikaan ei ole koskaan hirveästi välittänyt muiden ihmisten mielipiteistä.

Aaltola ja Gustafsson ovat valmistelleet eläinten oikeuksien parissa uutta projektia. Nyt he ovat valmiita kertomaan, millaisia suunnitelmia heillä on.

Muutama vuosi sitten Aaltola sairastui vakavasti. Sairaalassa maatessaan hän luuli, että elämä päättyisi siihen. Yhtä asiaa hän katui.

– Kun luulin kuolevani, kaduin, että miksi en tehnyt enemmän eläinten eteen.

Parannuttuaan hän alkoi kirjoittaa kirjaa ja puhua sosiaalisessa mediassa suuremmalle yleisölle.

Nyt oli viimeisen askeleen aika. Aaltola aikoo jättää akateemisen uransa ja keskittyä Eläinoikeusakatemiaan eli järjestöön, jonka parissa hän ja Gustafsson työskentelevät yhdessä.

Järjestön tarkoituksena on levittää tietoisuutta eläimistä tieteiden ja taiteiden keinoin. Aaltola sai idean monitieteellistä eläinaiheista tutkimusta yleistajuistavasta järjestöstä, joka haastaisi kulutusyhteiskunnan luomaa kuvaa eläimistä.

Pian Aaltola kuitenkin tajusi, että tieteiden rinnalle tarvitaan myös taidetta. Hänen mielestään pelkkä tiede ilman taidetta tuntuisi ontolta, sillä taide tarjoaa luovuutta ja sellaista kyseenalaistamista, mihin tiede ei aina pysty.

Silloin hän päätti pyytää Laura Gustafssonia mukaan, ja tämä suostui.

Gustafsson ajattelee, että taiteen keinoin voidaan nostaa esille myös iloisia asioita eläinoikeuksista puhuttaessa.

– Ihmisten on usein vaikea ottaa vastaan eläinten kärsimykseen liittyvää tietoa, ja siksi on hyvä, että surullisen lisäksi on myös kaikkea ihanaa.

Kaksikko on innoissaan puhuessaan uudesta järjestöstään. Aaltolan ja Gustafssonin lisäksi järjestössä on mukana iso joukko muita osaajia, jotka tekevät töitä vapaaehtoisesti. Toimintaan kuuluu muun muassa aktiivinen tiedeblogi, sosiaalista mediaa, tiedetapahtumia ja tutkimusta, podcast sekä kannanottoja ja lausuntoja.

Eläinoikeusakatemian tarkoituksena on Aaltolan mukaan varmistaa, että ihmiset saavat oikeaa tietoa eläimistä. Ketään ei kuulemma suljeta pois, eikä puoluekannalla tai ruokavaliolla ole väliä.

– Markkinat ja kulutusyhteiskunta tarjoavat vääristynyttä tietoa, ja meillä on valtava vaje eläimiä koskevasta tietoudesta.

Aaltola toivoo, että tutkija-aktivisteja olisi maailmassa enemmän. Tutkija-aktivisti tarkoittaa henkilöä, joka tutkijan ammatin lisäksi harjoittaa myös aktivismia ja yhteiskunnallisiin asioihin vaikuttamista. Aaltola uskoo, että ilmastokriisi ja luontokato eivät olisi edenneet näin pahaksi, jos tutkijat uskaltaisivat puhua rohkeammin siitä, mikä on tärkeää.

– En kaipaa enää akateemista uraa ollenkaan vaan haluan parantaa maailmaa eläinten osalta, Aaltola sanoo.

Kun Aaltola pyysi Gustafssonia mukaan, hän pelkäsi tämän sanovan ei. Gustafsson kuitenkin suostui, ja hän on ollut Aaltolalle valtava apu.

– Laura on oikeastaan sellainen renessanssinainen, joka pystyy tekemään vaikka mitä, Aaltola sanoo.

Gustafsson purskahtaa nauruun.

Gustafsson tiedostaa, että ystävän kanssa töitä tehdessä on aina omat riskinsä. Voi tulla konflikteja tai erimielisyyksiä, jotka voivat vaikuttaa ystävyyteen. Hän kuitenkin uskoo, että ystävän kanssa työskentely on parhaimmillaan hauskaa ja rentoa, ja ystävyys myös ruokkii omaa luovuutta.

Gustafsson istuu kivellä ja heittelee siemeniä kanoille, jotka parveilevat innoissaan hänen ympärillään. Maassa makaa väsynyt Selma-koira, joka on joutunut elämään koe-eläimenä Romaniassa.

Aaltola katselee ystäväänsä vähän matkan päästä ja puhuu Gustafssonista sekä heidän yhteisistä tulevaisuudensuunnitelmistaan lämpimästi. Gustafsson on yksi hänen parhaista ystävistään ja samalla myös tärkeä osa hänen kamppailuaan eläinten puolesta.

Jutun otsikkoa päivitetty 15.7. klo 11.30.