Lyytistä ja Lempistä piti tulla joulukinkkuja, nyt ne elävät Saparomäessä – ”Tuntuu oudolta, että joku haluaisi syödä ne”

Saparomäen turvakodin pihamaalla tervehtii keväinen linnunlaulu. Vaaleanpunainen hirsitalo on ihmisten ja koirien koti, lähellä pihatien toisella puolella on kanala ja pienen mäen alla possula ja lampola. Puihin kiinnitetyt pöntöt odottavat pesijöitä.

Saparomäen turvakoti on paikka entisille tuotantoeläimille. Eläimiä on seitsemäntoista: kanoja, sikoja ja lampaita. Lisäksi Saparomäen väellä on kaksi rescuekoiraa.

Turvakodin perustaja Eveliina Lundqvist ohjaa vieraat mäkeä alas possulaan. Kevyttä röhkinää, kun tulijat huomataan.

Saparomäen possulassa vaaleanpunaiset tyttöpossut Lyyti ja Lempi nukkuvat pahnoihin kaivautuneena ihan vierekkäin. Paavo-possu nukkuu yksin saman aitauksen toisessa päässä.

Rapsutukset kelpaavat heräileville Lyytille ja Lempille. Uloskin on vähän kiire, koska tarpeet tehdään vasta oven toisella puolella. Possuilla on vapaa pääsy ulos ja metsään paitsi kovalla pakkasella ja yöllä.

Paavo, noin 400 kiloa painava otus, yrittää jatkaa unia ja harmistuu tyttöjen kulkemisesta. Lyyti-possu ei malta pysyä poissa joukkion suurimman possun luota.

– Nyt meni Lyyti tahallaan ärsyttämään Paavoa, tietää Eveliina, kun Paavo päästää ärtyneen röhkäisyn.

Lyyti on possusisaruksista touhukkaampi ja topakampi. Lempi on nimensä mukaisesti rauhallinen ja lempeä, kuvailee Eveliina hiukan alle kaksivuotiaita possuja.

Hyväntekeväisyysyhdistys Eläinten turvakoti Saparomäki perustettiin vuonna 2014. Sopiva maatila turvakodille löytyi vuonna 2018.

Tilan piti olla lähellä Eveliinan työpaikkaa ja julkisen liikenteen yhteyksien päässä. Vuosien etsinnän jälkeen Porvoossa sijaitseva maatila tuntui heti oikealta.

– Kun tultiin katsomaan nykyistä tilaamme, tiesin heti, että tässä se on. Tämän minä haluan.

Varsinkin kesällä Saparomäki on ihana paikka. Ja kyllä se kelpaa kevättalvellakin. Rakennusten ympärillä on luonnonsuojelualuetta ja metsää, joka on aidattu niin, että eläimetkin pääsevät halutessaan ulos: juoksemaan, tutkimaan ja kuopsuttelemaan maata ja puunjuuria.

Turvakotiin asukkaat muuttivat vähitellen. Taloremontin jälkeen hankittiin ensin konttikanala, johon kanat muuttivat. Vuonna 2020 tilalle tulivat ensimmäiset nisäkkäät eli possut ja lampaat. Eveliina haluaisi tilalle myös lehmiä, ja niitä olisi myös tarjolla, mutta kaikkeen eivät tilat riitä eikä aikakaan.

Eveliina ryhtyi kasvissyöjäksi jo 15-vuotiaana. Kaksi vuotta myöhemmin hänestä tuli vegaani, mikä tarkoittaa sitä, ettei hän syö mitään eläinperäistä. Hän on pyhittänyt elämänsä eläinten oikeuksien puolustamiseen.

Nyt nelikymppinen Eveliina haaveili turvakodin perustamisesta pitkään. Haave toteutui hiljalleen, ajan kanssa. Mallia hän otti Englannista, jossa hän oli vaikuttunut sikäläisen turvakodin toiminnasta.

Eveliina Lundqvist on koulutukseltaan maatalous- ja metsätaloustieteiden maisteri Helsingin yliopistosta. Gradu on tehty kanojen lajityypillisestä käyttäytymisestä. Lisäksi hankittu eläintenhoitajan koulutus on turvakodissa hyödyllinen. Eläintenhoitajaopintojen aikana syntyi myös Eveliinan ensimmäinen kirja Salainen päiväkirja eläintiloilta.

– Kirja kiinnosti ihmisiä ja se kertoi siitä, että eläinten oikeudet kiinnostavat. Näin harjoittelupaikoissani sellaisia asioita, jotka herättivät toimimaan.

Nyt on toinen kirja tekeillä: Minä, Paavo ja Saparomäki. Se on henkilökohtainen kertomus turvakodin perustamisesta ja siitä, millaista on elää vegaanina sekasyöjien maailmassa.

Eveliinan filosofian lähtökohta on se, että eläimen arvoa ei pidä mitata tuottavuuden perusteella. Eveliina ei näe eläimiä ruokana.

– Turvakodissa eläin saa olla sellainen kuin on. Arvokas omana itsenään.

Turvakodissa yhdistyvät hänen mielestään eläinten kanssa yhdessä oleminen ja poliittinen agenda.

Hänen mielestään eläinten asema Suomessa on todella huono. Eveliina kritisoi erityisesti tuotantoeläinten oloja. Esimerkiksi monia emakoita pidetään edelleen miltei puolet vuodesta kääntymisen estävissä häkeissä.

– Kun suljetaan tunteet pois, se mahdollistaa huonon kohtelun.

Eveliina Lundqvist tietää, että suomalaisia eläintiloja on kaiken tasoisia. Toisilla eläimiä kohdellaan paremmin kuin toisilla.

Se ei hänen mielestään poista sitä tosiasiaa, että tuotantoeläimet elävät vain ihmisten ruuantuotantoa varten. Lypsämällä saatavan maidon juovat ihmiset, eikä vasikka, jolle se kuuluisi.

– Eläimet nähdään resurssina, jopa esineinä. Ei katsota sen lihapaketin taakse. Silti kovin moni ei pystyisi tappamaan sikaa, ja syömään sitä. Kun ostaa vakuumipakatun lihan, ei tarvitse ajatella.

Vaikka Eveliina Lundqvist puhuu näkemyksistään hyvin asiallisesti, eläimistä puhuessa ääni muuttuu välillä surulliseksi, välillä lempeäksi.

– Olen tosi onnellinen, kun minulla on oikeus kohdata eläimiä. Eläinten päivittäinen kohtaaminen tuottaa iloa. On mahtava tunne, kun eläin oppii luottamaan. Haluan olla kaiken sen luottamuksen arvoinen.

Saparomäen turvakodin eläimet viettävät mahdollisimman lajityypillistä elämää. Kolmen possun seinän takana lampolassa on seitsemän lammasta, jotka tulevat uteliaina yksi toisensa jälkeen ulos, kun huomaavat, että metsäpolkua kulkee Lyytin ja Lempin lisäksi uusia ihmisiä.

Väinö on musta lammas ja sillä on erikoinen taipumus seurata ihmisiä sen sijasta, että se viihtyisi pelkästään laumansa kanssa. Pää kallellaan se katsoo ruskeilla silmillään puhujaa ja tulee lähelle.

Sitten lähdetään possujen metsään ja samalla puhutaan Paavon ja tyttöjen tarinasta. Saparomäkeen eläinasukkaat ovat päätyneet, kun ihmiset ovat eri tilanteissa halunneet auttaa tuotantoeläimiä. Osan voi sanoa päässeen turvakotiin myös sattumalta.

Paavo tuli taloon, kun se ei kelvannut jatkokasvattamoon pienen kokonsa vuoksi. Kaikeksi onnettomuudeksi sen emä oli tallonut sen jalan.

– Erästä sikalaa oltiin lopettamassa, ja sieltä haluttiin pelastaa Prinsessa-niminen emakko. Sanoin, että jos siellä on joku rääpäleporsas, niin pakatkaa mukaan.

Paavo painoi turvakotiin tullessaan kolme kiloa, kun sen sisarukset painoivat 20 kiloa.

– Pelastettaessa se oli kuoleman kielissä. Paavo alkoi toipua, kun sai lämpöä ja rauhaa ja ruokaa tuttipullosta.

Ensimmäiset puoli vuotta pienen pieni Paavo-possu asui sisällä talossa. Vähitellen se siirtyi nukkumaan possulaan.

– Sisällä se kyllä myös tuhosi paikkoja, muistelee Eveliina päätään puistellen.

Kolme ja puolivuotias Paavo on edelleen aktiivinen ja touhukas possu, joka nauttii elämästä ja muun muassa koirien virikeleluista. Nimen Eveliina oli päättänyt jo kaksikymmentä vuotta sitten.

– Päätin silloin, että jos saan joskus possun, sen nimeksi tulee Paavo.

Sikasiskokset Lyyti ja Lempi pelastuivat Saparomäkeen, kun niitä tilalta jatkokasvattamolle kuljettaneen auton salpa aukesi. Kahdeksan possua putosi tielle. Yksi possuista loukkaantui ja se tapettiin.

Kaikista oli pitänyt tulla joulukinkkuja, mutta nyt henkiin jääneistä osa pelastui kohtalolta. Filosofi ja eläinoikeusaktivisti Elisa Aaltola otti yhteyttä Saparomäkeen, josta kahden kuukauden ikäiset, parikymmenkiloiset possusisarukset saivat sitten kodin.

Nyt ne ovat jo puolentoista vuoden ikäisiä.

Eveliinan kasvot leviävät hymyyn, kun hän muistelee Lyytin ja Lempin ensihetkiä Saparomäellä:

– Voi sitä näkyä, kun ne ensimmäistä kertaa pääsivät juoksemaan ulkona. Vetivät rallia innoissaan. On hienoa nähdä eläimen riemu, kun se saa tehdä sitä, mitä sen kuuluukin. Ylipäätään se, että eläin saa juosta, jos se haluaa, on iso juttu.

Eveliina kuvailee, että hienoimpia asioita on nähdä mahtavien persoonien kasvavan.

– Niiden touhuja on hauska katsoa, kun ne ovat tuollaisia omapäisiä ja kuitenkin älykkäitä, hauskoja tyyppejä. Tuntuu niin oudolta ajatukselta, että joku haluaisi syödä ne. Possut ovat yhtä lailla omanlaisiaan persooniaan kuin koiratkin eikä kukaan koiria halua Suomessa syödä. Miksi sitten possuja?

Possut syövät huolella suunniteltuja aterioita. Ruokasuunnitelman on tehnyt kotieläintieteenopiskelija. Rehusekoituksessa on kauraa, ohraa ja härkäpapua, suomalaista lähiruokaa. Heinänsyönnin parissa viihdytään pitkään. Kesällä possut syövät ulkoa vaikka mitä, juuria ja versoja ja mitä nyt löytävätkään.

Turvakodin päivä menee nopeasti arjen askareissa. Ruoka on kolme kertaa päivässä. Herkkua, lahjoituksena saatua mantelimassaa, on levitetty seinälle. Siinä se toimii myös virikkeenä eläimille, kuten myös leluihin piilotettu ruoka.

– Niillä on tekemistä, että eivät pelkästään syö vaan touhuavat, kertoo Eveliina, joka jutellessaan kuljettaa märkiä kuivikkeita pois kottikärryllä, pilkkoo omenoita ja tarjoilee kanoille aamupuuron tähteitä.

Nyt possuilla on meneillään koulutus siihen, että ne osaisivat painaa punaista tai vihreää nappia, kun vesi tai heinä on lopussa.

– Siinä on kyllä vielä tekemistä, tunnustaa myös eläinten kouluttajaksi opiskeleva Eveliina.

Possujen päivätouhujen katsominen vie mennessään. Persoonien erotkin alkavat löytyä.

– Kaikki ovat juttelevaisia ja äännähdykset merkitsevät eri asioita. Jokin asia voi esimerkiksi ärsyttää, ne voivat olla vihaisia toisilleen tai sitten joku on muuten vain pahalla tuulella.

Kun ovi avataan, astelee possulan käytävälle joukko erivärisiä kanoja. Kalevi-kukko ja kanat haluavat tulla katsomaan, mitä possulan puolella tapahtuu.

Kalevi kiekaisee ja tepastelee pitkin lattiaa. Tähti-niminen kana on uteliaimpana jo pitkällä, kun muut vielä vähän varovasti saapuvat paikalle.

Kanojen tarina on lyhyesti kerrottu.

– Osa kanoista oli yksinkertaisesti hylätty ja osan kohtalona oli se, että omistaja ei enää jaksanut huolehtia niistä.

Saparomäen turvakoti on toiminut viitisen vuotta. Sitä hoitavat Eveliinan lisäksi vapaaehtoiset, työharjoittelussa olevat opiskelijat, nyt myös puolipäiväinen työntekijä. Lisänä toimivat osa-aikaiset taloudenhoitaja ja somevastaava.

Tekemistä riittää, sillä Eveliina käy tilan ulkopuolella palkkatöissä ja opiskelee eläintenkouluttajaksi. Harjoittelijoita ohjataan, vapaaehtoisia neuvotaan, tapahtumia järjestetään.

Kesällä pidetään muutamia vierailupäiviä, jolloin päivässä voi tulla 80 ihmistä tutustumaan turvakotiin. Ja tietysti rahaa pitää hankkia. Turvakoti toimii vapaaehtoisten rahoittajien varassa.

Saparomäki on aktiivinen sosiaalisessa mediassa. Somessa kerrotaan pääosin positiivisista ja hauskoista asioista mutta välillä muistutetaan myös niistä eläimistä, joilla ei ole samanlaista vapautta.

Saparomäen väki yrittää vaikuttaa eläinten oikeuksiin, mutta varsinaisen lobbauksen päättäjien suuntaan tekee esimerkiksi eläinoikeusjärjestö Animalia.

– Me yritämme vaikuttaa enemmän kuluttajiin.

Eveliina kertoo ihan hiljattain miettineensä, mitä tekisi ilman Saparomäkeä. Siihen melkein kaikki elämässä liittyy enemmän tai vähemmän. Saparomäki on elämäntapa.

– 17-vuotiaana päätin, että omistan elämäni eläinten auttamiselle ja tätähän se on, kuvailee Eveliina ja menee päästämään loput eläimet ulos talosta.

Turvakodin eläimistöön kuuluu myös kaksi mustaa koiraa, jotka tulevat sisältä talosta hännät heiluen. Toinen, pienempi ja vilkkaampi Siiri on löytökoira, jolla on tavallinen tarina.

Isomman Selma-koiran historia on surullinen. Se on entinen koe-eläinkoira ja on nyt ensimmäistä kertaa elämässään tavallisena kotikoirana. Selmaa silitellessä ei ole oikein sanoja kuvata ajatuksia.

Vaaleanpunaiset, putipuhtaat possut kulkevat pitkin possulaa haistelemassa ja kaivelemassa. Välillä ne tervehtivät toisiaan kärsällä ja heittäytyvät pitkälleen kuiville pahnoille.

Iltaankin kuuluvat tietyt rutiinit. Paavo-possu, Eveliinan mielestä hellyttävä jörrikkä, laittautuu nukkumaan. Iltaunille mennään noin yhdeksältä. Saparomäellä lauletaan eläimillekin tuutulaulu. Mikä on Paavon kappale?

– Pelle Miljoonan Hyvää yötä maailma, hymyilee Eveliina ja alkaa laulaa.