Keväällä 2018 tamperelainen Outi Järvi makasi kotonaan sohvalla, kun puhelin soi. Hän oli aiemmin päivällä käynyt magneettikuvauksessa kipeän selkänsä ja jalkansa vuoksi. Outi oli ollut sairauslomalla päiväkotityöstään jo muutaman kuukauden, koska ei pystynyt astumaan jalalleen. Syynä oli pidetty iskiasta, vaikkei oire ollut sille tyypillinen.

Langan päässä oli fysiatri, jonka vastaanotolle Outi oli viimein saanut lähetteen. Lääkäri totesi, ettei hänellä ollut hyviä uutisia. Outin selästä, lantion alueelta, oli löytynyt kasvain. Se saattoi olla syövän etäpesäke. Hänen pitäisi mennä kiireesti jatkotutkimuksiin Tampereen yliopistolliseen sairaalaan.

– Ensimmäisenä mieleeni tuli munasarjasyöpä, koska äitini oli menehtynyt siihen. Kuolemanpelko iski välittömästi, Outi, 64, kertoo.

Hän puhui asiasta heti miehelleen, neljälle aikuiselle lapselleen, rintasyövän sairastaneelle siskolleen sekä kälylleen, joka työskenteli syöpätutkimushoitajana. He suhtautuivat rauhallisesti ja kehottivat Outia olemaan panikoimatta, koska vielä ei tiedetty, mistä oli kyse.

– Mieheni jopa lohkaisi, että ”mötikkä pois, sitten melomaan”. Huumori on aina ollut hänen selviytymiskeinonsa. Omassa päässäni raivosi tunnemyrsky. Täyttäisin puolen vuoden päästä 60 vuotta, mutta nyt en tiennyt, vietettäisiinkö juhlia vai ei.

Ensiksi Outi passitettiin mammografiaan ja rintojen ultraäänitutkimukseen, mutta mitään ei löytynyt. Sitten hän kävi PET-kuvauksessa, jossa näkyi suurentuneita imusolmukkeita maksassa ja takapuolessa. Lantion kasvaimesta otettiin koepala, joka lähetettiin patologille.

– Odotin tuloksia muutaman viikon. Se oli rankkaa aikaa, sillä epävarmuus kalvoi koko ajan mieltä.

Oli kaunis kevät, ja Outi istui pihalla tekemässä käsitöitä. Hän kutoi ja valmisti pyörän kumista koruja.

– Se piti minut järjissäni. Samalla mietin, heräänkö kohta painajaisesta.

Outi purki ahdistustaan myös tavaroittensa läpikäymiseen. Hän teki eräänlaista kuolinsiivousta.

– Minulla oli tarve saattaa asiat järjestykseen.

Toukokuun lopussa Outi sai kuulla, että hänellä oli diffuusi suurisoluinen B-solulymfooma. Se on yleisin imukudossyöpä, joka johtaa ilman hoitoa nopeasti kuolemaan.

– En kuullut kuin sanan lymfooma. Kaikki muu meni ohi. Olin sokkitilassa.

Outin käly lohdutti, että lymfoomat ovat nykyään hyvin hoidettavissa. Itse asiassa ne olivat paras vaihtoehto, jos syöpään piti sairastua. Myös syöpälääkäri sanoi Outille, että tauti kyllä hoidetaan.

– En miettinyt, miksi minä, koska tiesin, että kuka tahansa voi sairastua syöpään. Omassa suvussani on ollut paljon syöpää. Oliko minulla jokin syöpägeeni? Toisaalta arvelin, että sairastumiseni taustalla voisi olla stressi. Entinen elämäni oli ollut haastavaa.

Sytostaattihoidot alkoivat kesäkuun alussa. Niitä seurasi 18 kerran sädehoitojakso. Hoidot päättyivät joulukuussa juuri sopivasti Outin 60-vuotispäivän alla. Hän järjesti juhlat HopLop-sisäleikkipuistossa, koska mukana olivat myös hänen neljä lastenlastaan ja avopuolison lastenlapset.

– Se oli oikea ilon päivä. Hoidot olivat purreet, ja tunnelin päässä näkyi valoa.

Outi selvisi sairauden aiheuttamasta kriisistä pääasialla puhumalla. Avoimuus oli ollut tärkein voimavara myös elämän aiempien vastoinkäymisten aikana.

– Olen kiitollinen siitä, että läheiseni jaksoivat tukea ja kuunnella. Ammatti­apua en kaivannut, mutta liityin Facebookin lymfoomaverkostoon. Siitä on ollut paljon apua.

Outin parisuhteelle hänen sairastumisensa ei ollut uhka, vaan se lähensi puolisoita entisestään. Karkauspäivänä 2020 Outi kosi miestään. Hän sai yllätyksekseen myöntävän vastauksen, vaikka mies oli ennen sanonut, ettei halunnut enää naimisiin.

– Nyt mies oli sitä mieltä, että kaikkea yhdessä koettua ja siitä selviytymistä kannatti juhlistaa. Sanoimme tahdon maistraatissa ja kesällä järjestimme ystäville juhlat.

Töihin Outi ei enää palannut, koska jalkakipu ehti kroonistua. Hän ei pysty olemaan jalan päällä kuin puolisen tuntia ja kävelemään korkeintaan 200 metriä.

– Tällaisia muutoksia on ollut vaikea hyväksyä. Työvuosia olisi ollut vielä jäljellä, ja olin tottunut liikkumaan. Olen kuitenkin palannut jumppiin ja kunto­salille. Oivalsin, että voin treenata omilla ehdoillani.

Hän on joutunut hyväksymään myös sen, että syöpäpeikko istuu edelleen olkapäällä.

– Pelko syövän uusimisesta on kulkenut mukana viisi vuotta. Aina kun tulee joku uusi kipu tai entiset voimistuvat, ensimmäinen ajatus on uusiminen.

Outi ei kuitenkaan pidä kokemustaan pelkästään pahana, vaan ennen kaikkea opettavaisena. Rakkaiden ihmisten tärkeys on korostunut entisestään, ja joutavat asiat ovat karsiutuneet arjesta pois.

– Olen kiitollinen Suomen tervey­den­huollosta. Olen saanut huippuhyvää hoitoa. Pystyn liikkumaan, ja pääni toimii. Elämässä on yhä monta arvokasta asiaa.