Elämä on parempaa ilman nettiä – Näin kaikki muuttui, kun poistimme wifin kodistamme

Alkuperäisen englanninkielisen The Atlanticin jutun voit lukea tästä linkistä. Juttu on alun perin julkaistu marraskuussa 2023.

Ennen esikoisemme syntymää viime vuonna pohdimme usein vaimoni kanssa, millaisia vanhempia haluaisimme olla – ja millaisia taas emme. Katselimme perheitä, jotka istuivat ravintolassa aivan hiljaa, silmät liimattuna puhelimiin, tuskin irrottaen katsettaan ruudusta suupalojen välillä. Näimme lasten tuuppivan vanhempiaan, epätoivoisesti vuorovaikutusta hakien, ja näimme, kuinka heidät hiljennettiin ojentamalla heille iPad. Emme halunneet elää niin. Lupasimme olla läsnä toisillemme, sekä kotona että julkisilla paikoilla. Halusimme lapsemme näkevän, kuinka kiinnitimme huomiota toisiimme ja häneen.

Todellisuus poikamme syntymän jälkeen oli tyystin erilainen. Univajeen sävyttäminä alkuaikoina huomasin turvautuvani puhelimeen, jotta saisin hetken hengähdystauon keskellä kaaosta. Ajauduin toistamaan keski-ikäisiin isiin liittyviä noloja stereotypioita.

Minulle kehittyi outo kiinnostus henkilökohtaisia raha-asioita käsitteleviä foorumeita ja vintage-hattuja kohtaan. Vietin jopa neljä tuntia päivässä puhelinta tuijottaen, vaikka suoraan edessäni oli uusi, kaunis elämä: vauva, josta olimme unelmoineet vuosikausia.

Vaimoni Cristina tunsi itsensä hylätyksi uuden äitiyden mukanaan tuomassa kuplassa ja valitti lähes jatkuvasta puhelimen käytöstäni.

”Kun olet puhelimella”, hän sanoi, ”tuntuu kuin katoaisit.”

En suinkaan ole ainoa, jolla on epäterveellinen suhde teknologiaan. Useimmat meistä kokevat älypuhelimien parantaneen elämää, mutta emme kuitenkaan osaa käyttää niitä kohtuudella. Gallup-yhtiön tutkimuksessa vuodelta 2022 lähes 60 prosenttia amerikkalaisista aikuisista arvioi käyttävänsä puhelinta liikaa. Amerikkalaiset aikuiset viettävät puhelimella keskimäärin 4,5 tuntia päivässä, raportoi tutkimusyritys Insider Intelligence viime kesänä. Lähes jokainen meistä pitää älypuhelimensa käden ulottuvilla aina hereillä ollessaan, totesi Gallupin tutkimus, ja useimmat myös nukkuessaan.

Näin helposti ja jatkuvasti saatavilla oleva häiriötekijä vaikuttaa meihin: liikakäyttö heikentää unen laatua ja mielenterveyttä. Jatkuvat häiriöt tekevät meistä vähemmän tuottavia ja voivat myös vahingoittaa keskittymiskykyämme. Tutkimusten mukaan pelkkä älypuhelimen läsnäolo voi heikentää kognitiivisia kykyjä viemällä huomion pois muista tehtävistä – vaikka puhelin olisi sammutettu. Enemmistö aviopareista myös kertoo, että puolison jakautunut huomio on aiheuttanut kitkaa parisuhteessa.

Eräänä lämpimänä lauantai-iltapäivänä viime keväänä mittani tuli täyteen. Olin viettänyt puhelimella useita tunteja päivässä jo monen viikon ajan. Huomasin puhelimen eksyvän käteeni aina, kun siihen oli tilaisuus tai kun minulla oli lyhyt tauko vanhemmuuden velvollisuuksien lomassa. Tällaistako elämä tulisi olemaan seuraavat 30 vuotta? Päiviä täynnä lukemattomia lyhyitä keskeytyksiä, jolloin selailin joutavia tiedonmuruja ja uutisia?

Lapsen päiväunien aikaan istuin mietteissäni kuistilla. Sanoin Cristinalle, etten ollut tyytyväinen nykyiseen elämäämme, mutten tiennyt, miten pääsisimme takaisin oikeille raiteille.

”Kuulostaa siltä, että meidän pitäisi luopua netistä kokonaan", hän totesi.

Tiesin hänen olevan oikeassa. Olimme jo vuosia puhuneet siitä, kuinka kasvattaisimme lapsemme kodissa, jossa teknologia on karsittu minimiin. Vanhemmuus oli kuitenkin kuormittanut meitä niin paljon, että tämä periaate oli työnnetty syrjään. Olimme kokeilleet puolinaisia ratkaisuja aiemminkin: asetimme wifi-reitittimeen ajastimen, jolloin laite sammui iltaisin, ja loimme kotiin ”puhelinvapaita” alueita. Rajoituksia oli kuitenkin helppo kiertää.

Jos todella halusimme luoda kodin, joka takaisi mielekkään, yhteisen perheajan ilman häiriötekijöitä, tämä oli askel, joka meidän piti ottaa. Puhuimme siitä, kuinka teknologiavapaiksi määriteltyjen tilojen määrä tuntui vähenevän päivä päivältä. Digitaaliset yhteydet ovat nykyään täysin hyväksyttyjä esimerkiksi kansallispuistoissa, yleisö-WC:issä ja jopa uskonnollisissa tiloissa. Pidimme tärkeänä sitä, että elämässämme olisi ainakin yksi tila, joka pidettäisiin erillään tästä kaikesta. Sovimme, että koti, ainoa paikka, josta pystyimme vielä itse päättämään, olisi erinomainen valinta.

”Milloin?” kysyin.

”Nyt heti”, vaimoni vastasi.

Vaimoni ja minä olemme 1980-luvun puolivälissä syntyneitä millenniaaleja, joten kuulumme viimeiseen sukupolveen, joka on elänyt aikana ennen laajalle levinnyttä internetiä. Meissä yhdistyy aika ennen ja jälkeen digitaalisen vallankumouksen.

Muistamme, millaista oli vastata puhelimeen tietämättä, kuka soitti, miten ilmaannuimme kaverin ovelle ilmoittamatta tulostamme etukäteen ja millaista oli olla eksyksissä ja tylsistynyt. Parikymppisenä matkustelin ympäri Eurooppaa, Latinalaista Amerikkaa ja Aasiaa useiden kuukausien ajan ilman puhelinta, pelkkien matkaoppaiden ja tuntemattomien ihmisten neuvojen varassa. Liftasin Yhdysvaltojen eteläosien poikki simpukkapuhelimen kanssa. Kun tein juttua kalastusaluksen miehistöstä Alaskassa, olin kaikkien yhteyksien ulkopuolella viiden kuukauden ajan ilman puhelinta tai nettiä.

Cristina ja minä olimme kokeilleet verkosta irtautumista myös avioliittomme aikana. Vuonna 2018 muutimme noin seitsemän neliömetrin kokoiseen minikotiin, jonka rakensimme pakettiautoon. Asuimme siinä kaksi vuotta, pääosin valtion mailla ja ilman wifi-yhteyttä. Erämaassa tietoliikenneyhteydet toimivat vain rajoitetusti, joten kirjauduimme verkkoon vain välttämättömien asioiden hoitamiseksi silloin, kun palasimme hetkeksi takaisin sivilisaation pariin. Katvealueilla saimme esimakua siitä, miten nautinnollista elämä voi olla, kun internet on pelkkä apuväline.

Päivät tuntuivat pidemmiltä ilman häiriötekijöitä. Opimme niittämään aikaa; keksimme tämän kielikuvan kansallismetsissä eri puolilla Yhdysvaltoja. Huomasimme, että aika kului hitaammin ja vietimme laadukkaampaa aikaa yhdessä, kun digitaaliset keskeytykset eivät häirinneet päiviämme.

Elämä koostui kaikkein yksinkertaisimmista perusasioista: etsimme nukkumapaikan, valmistimme koruttomia aterioita, peseydyimme joessa, tutustuimme ympäristöön. Vannoimme, että kun aikamme pakettiautossa olisi ohi, pyrkisimme jatkossakin elämään samalla tavalla parhaamme mukaan. (Näin ei tietenkään käynyt; pandemia alkoi pian sivilisaatioon paluumme jälkeen, mikä teki internetistä välttämättömän sekä työn että yhteydenpidon kannalta.)

Joten kyllä, meillä oli jo jonkin verran käytännön kokemusta asiasta. Aivan varmasti pystyisimme siihen.

Tarvitsimme kuitenkin suunnitelman. Asumme hirsimökissä Pohjois-Carolinan High Countryn vuoristoisella maaseudulla, puhelinmastojen kantaman ulkopuolella, ja olimme siihen saakka käyttäneet wifi-yhteyttä puheluiden soittamiseen. Saatamme olla riittävän hulluja katkaisemaan kodin nettiyhteydet, mutta emme halunneet olla täysin vailla yhteyksiä ulkomaailmaan. Yritimme palata 1990-luvulle, mutta emme sentään 1890-luvulle.

Internetistä luopuminen edellyttäisi lankapuhelimen käyttöönottoa, mikä herätti lisää kysymyksiä: Jos tulee tarve soittaa lääkärille, mistä löytäisimme oikean puhelinnumeron? Entä jos tarvitsisimme päivystävää putkimiestä? Kävi ilmi, että puhelinluettelon keltaiset sivut ovat edelleen olemassa. (Yhdysvalloissa ne kulkevat nimellä The Real Yellow Pages, eli Oikeat keltaiset sivut, ikään kuin olemassa olisi myös kymmenittäin valepuhelinluetteloita.)

Kun puhelinyhtiön asentaja saapui asentamaan lankapuhelinliittymäämme, kysyin häneltä: ”Asennatteko useinkin lankapuhelimia näinä päivinä?”

”Lähinnä vain vanhuksille”, hän vastasi.

Selitin hänelle, että tavoittelimme yksinkertaisempaa elämää. Hän vain nyökkäsi kuin sanoakseen: ”Just joo, miten vaan.”

Pari vääntöä työkaluilla ja huoneen täytti ääni, jota en ollut kuullut aikoihin: puhelimen valintaääni. Kauan unohduksissa ollut, mutta edelleen tuttu sointi vei minut välittömästi takaisin lapsuuteen: muistin innostuneen odotuksen, kun soitin parhaalle kaverilleni pyytääkseni häntä ulos pelaamaan katukiekkoa, ja hermostuneen jännityksen, kun soitin yläkoulussa tytölle ensimmäistä kertaa.

”Tiesittehän”, asentaja sanoi vielä ennen lähtöään, ”että useimmat ihmiset vain käyttävät wifi-puheluita.”

Vietin viimeisen aamun toimivan nettiyhteyden kanssa ahmimalla sisältöä netistä. Selasin Twitteriä. Käytin eräältä sukulaiselta lainattua salasanaa ja aloitin vielä yhden Netflix-elokuvan: This Is the End. Puolivälissä ensimmäistä näytöstä Seth Rogen ja James Franco jähmettyivät yhtäkkiä ruudulle. Talo hiljeni. Yhteytemme oli virallisesti katkaistu.

Kuten mikä tahansa vieroitus, netin puuttuminen vaati aluksi totuttelua. En voinut selata mitään, joten minulle kehittyi kyltymätön tarve kuluttaa sanoja. Olin ladannut digilehtiä iPadilleni ja pinonnut yöpöydälleni kirjastonkirjoja. Ahmin ne kaikki ja aloin lukea kaikkea, mitä vain sain käsiini.

Ajan myötä sisältöön koukuttuneen mielen levoton tahti hiljeni. Aloin syventyä lukemaani, joskus tuntikausiksi, ja nautin haastavista teoksista, joihin minun olisi ollut aiemmin vaikea keskittyä.

Uutisartikkeleita lukiessani tunsin yhä tuttua halua jakaa linkkejä sosiaalisessa mediassa. Mutta nyt ei ollut ketään, kelle jakaa niitä. Luin puhtaasti lukemisen vuoksi; en jakanut intiimiä hetkeä kenenkään muun kuin kirjoittajan kanssa. Se teki lukemisesta ja ajattelusta yksityistä, eikä minulla ollut kiusausta esittää minkäänlaista roolia jakamieni mielipiteiden kautta.

Luin kokonaisia julkaisuja sen sijaan, että olisin löytänyt juttuja somen algoritmin avulla, joka tarjosi minulle vain suppean valikoiman sisältöä, josta se arveli minun pitävän. Tämän ansiosta tutustuin monipuolisemmin erilaisiin mielipiteisiin, näkökulmiin ja tarinoihin. Minusta tuli parempi uutisten kuluttaja.

Ensimmäisen viikon lopulla puhelimeni ilmoitti, että ruutuaikani oli romahtanut 80 prosenttia. Olin saanut takaisin useita tunteja päivässä ja vietin tuon ajan leikkimällä poikani kanssa, valmistamalla runsaita aterioita, tekemällä töitä ilman keskeytyksiä ja käymällä pitkillä kävelylenkeillä perheeni kanssa. Joskus vain istuskelin mietteissäni, mikä itsessään tuntuu radikaalilta teolta kiirekulttuurimme keskellä. Unelmoin ja annoin mieleni vaeltaa vapaasti ilman minkäänlaista tarkoitusta tai suuntaa. Tajusin, että oli kulunut vuosia siitä, kun olin viimeksi antanut itselleni luvan vain olla tekemättä mitään.

Valintamme on herättänyt ystävissä ja sukulaisissa hämmennystä ja huolestunutta huvittuneisuutta. ”En ikinä pystyisi siihen itse”, ihmiset sanovat usein, ”mutta haluaisin kyllä.”

Eräs ystäväni, joka on erään kongressin republikaanijäsenen entinen kansliapäällikkö, yritti tilata minulle Hustler-printtilehden. (Tämä pyytämättä tullut huolen osoitus seksuaalista hyvinvointiani kohtaan ei lopulta onnistunut johtuen hänen osavaltiossaan vastikään säädetystä pornonvastaisesta laista. Luojan kiitos siitä: vuokranantajamme ovat nimittäin ammatiltaan raamatuntutkija ja pastori.)

Muut ystävät, jotka tietävät, että lankapuhelimemme ei tunnista soittajaa, soittavat meille toisinaan pilapuheluita aivan kuten me teimme teini-iässä. (Otamme puhelut ilomielin vastaan; ne tarjoavat tilaisuuden käydä pitkiä, syvällisiä keskusteluja ja vaihtaa kuulumisia vuosikausien viestittelyn jälkeen.) Jos emme ole kotona, soittajia tuntuu huvittavan se, että heidän täytyy jättää oikea ääniviesti vastaajaamme. On hauskaa kuunnella nuorempien ihmisten jättämiä viestejä; he ovat hellyttävän epävarmoja siitä, mitä heidän pitäisi sanoa. Kun reilu parikymppinen ystävä yritti soittaa meille ja linja tuuttasi varattua, hän arvelin puhelimen olevan rikki: hän ei ollut ikinä kuullut sellaista ääntä.

Olemme toki joutuneet tekemään myös kompromisseja.

Eräänä iltana katsellessamme DVD:tä kellarikerroksessa Cristina ja minä näimme tumman hahmon vilahtavan ruudun poikki. Oliko lintu eksynyt sisälle taloon? Nousin ylös sytyttämään valot ja näin toisen lentävän hahmon, jolla oli suuret mustat siivet, pyyhkäisevän hiljaa ohi pääni vierestä.

”Se on lepakko!” Cristina kiljui. Hän hyppäsi alas sohvalta ja heitti minulle viltin. ”Peitä pääsi!”

Kun silmämme tottuivat valoon, näimme useiden lepakoiden virtaavan ulos takasta ja kiertelevän päämme päällä. Ryömimme vatsallamme portaita ylös ja pakenimme makuuhuoneeseen sulkien oven perässämme. Normaalisti olisimme kaivaneet puhelimet esiin ja alkaneet kiireesti etsiä vastausta siihen, mitä pitää tehdä, jos koti kuhisee lepakoita. Nyt sitä vaihtoehtoa ei ollut. Oli jo melkein keskiyö, liian myöhäistä soittaa tutuille, joten meidän piti vain rukoilla, että lepakot eivät pääsisi makuuhuoneeseen. Peitimme vauvan pinnasängyn hyttysverkolla ja yritimme saada unta.

Seuraavana aamuna Cristina soitti äidilleen ja pyysi tätä etsimään tietoa sillä välin, kun minä metsästin puhelinluettelosta torjuntayrityksen puhelinnumeroa. Puhelimessa Cristinan äiti luki meille, miten lepakoita tulisi käsitellä ja tarvitsisimmeko vesikauhurokotteen. Hän kuvaili yksityiskohtaisesti, mistä lepakon kakan tunnistaa. Anoppini kirjaimellisesti luki meille nettiä ääneen. Se tuntui naurettavalta.

Nettiyhteyden puuttuminen ei vain hankaloita taistelua kellarin lepakoita vastaan vaan se tekee myös etätyöstä erityisen haastavaa. Työskentelen toimittajana, mutta olen käytännössä katsoen tavoittamattomissa, mikä on tehnyt ihmeitä kyvylleni kirjoittaa pitkiä aikoja putkeen ilman keskeytyksiä. Joudun kuitenkin poistumaan kotoa etsimään wifi-yhteyttä, jotta saan tietyt työasiat tehtyä: jos minun täytyy vaikkapa vastata päätoimittajien sähköposteihin, osallistua ryhmäpalavereihin Zoomissa tai tehdä muuta yhteistyötä, johon tarvitaan nettiä.

Vietän työpäivän aikana useita tunteja työhuoneessani tai paikallisessa kirjastossa. Muuten käyttäisin tuon ajan läppärin kanssa sohvalla istuen. Kun sovin työpuheluita, joudun antamaan ihmisille kaksi eri puhelinnumeroa, riippuen siitä, olenko kotona vai en. Joskus minun täytyy vielä hypätä autoon ennen nukkumaanmenoa ja ajaa alas vuorelta lukemaan jokin viime hetken sähköpostiviesti.

Työni yliopistonlehtorina puolestaan edellyttää läsnäoloa luokkahuoneessa, joten pyrin saamaan mahdollisimman paljon töitä tehtyä kampuksella ollessani.

Verkossa tehtävälle työlle ja kotielämälle varattujen tilojen erottaminen on auttanut minua vetämään tiukan rajan perhe- ja työelämän velvollisuuksien välille. Pandemia vauhditti etätyöhön siirtymistä, mutta etätyöllä on huonotkin puolensa, jopa niille työntekijöille, jotka nauttivat siitä. Työ on joustavampaa, mutta työntekijöiden odotetaan olevan tavoitettavissa myös työajan ulkopuolella. Työuupumus on yleinen ongelma. Etätöiden tekemisessä on omat haasteensa myös silloin, jos kotona on lapsia.

Ostosten tekeminen vaatii meiltä huolellista suunnittelua. Emme käytä Amazonia, joten teemme useimmat ostokset itse paikallisissa kaupoissa. Tilaamme edelleen tavaraa myös netistä, mutta emme voi enää tehdä niin hetken mielijohteesta, joten tavaraa tulee ostettua vähemmän. Ollessani äskettäin ostoksilla soitin Cristinalle kotiin kysyäkseni, tarvitsiko hän kaupasta jotain.

”Tekstaa vain lista minulle", sanoin, enkä lainkaan muistanut, ettei hän voinut mitenkään tehdä niin. Niinpä teimme ostoslistan perinteiseen tapaan: pohdimme yhdessä, mitä tarvitsimme, ja kirjoitimme kaiken lapulle.

Olen tietoinen siitä, että on valtava etuoikeus pystyä luopumaan palvelusta, joka on useimmille ihmisille välttämätön osa arkea. Olen etuoikeutettu myös siksi, että saan jossain määrin päättää omista työajoistani ja että työetuihini kuuluu vanhempainvapaa, jota vietin juuri päätöksen tekemisen aikaan.

Nyt kun elämänmuutos on tehty, minua harmittaisi, jos joutuisimme joskus palaamaan entiseen elämäämme. Teknologian välttämiskokeilun jatkaminen tulee olemaan yhä vaikeampaa tulevaisuudessa, kun yhä useampi asia yhteiskunnassa toimii vain nettiyhteyden kautta. Lapsemme kasvaessa hän alkaa epäilemättä ihmetellä, miksi meillä ei ole samanlaista pääsyä verkkoon kuin hänen kavereillaan. Entä jos hän käy koulua, jossa läksyjä on tehtävä netissä? Tuleeko meistä niitä vanhempia, jotka pistävät kaikessa hanttiin? Myöskään oma työni ei välttämättä ole jatkossa mahdollista ilman nettiyhteyttä.

Emme kuitenkaan ole ainoita, jotka etsivät keinoja rajoittaa teknologian roolia elämässään. Englannissa kehotettiin äskettäin kouluja kieltämään matkapuhelimien käyttö kokonaan, ja sama käytäntö on vähitellen tulossa joihinkin amerikkalaisiin koulupiireihin. Jotkut amerikkalaiset haluavat hallita digitaalista elämäänsä paremmin, joten he vaihtavat älypuhelimensa vanhanaikaisiin simpukkapuhelimiin; Z-sukupolven nuoret ovat tämän muutoksen eturintamassa.

Eikä ole mikään ihme, että lukuisat lomalaiset vuokraavat nyt mökkejä, jotka tarjoavat aikaa irti verkosta, ilman nettiyhteyttä, ikään kuin se olisi aivan erityinen luksuspalvelu.

Useimmat ihmiset eivät halua, tai voi, mennä yhtä pitkälle kuin me. Jokainen voi silti raivata enemmän laitevapaata tilaa elämäänsä ja vapautua jatkuvasti huomiota vaativista ruuduista. Laitteiden ulottumattomissa olevan tilan luominen on yksi keino vapautua huolestuttavasta riippuvuudestamme teknologiaan. Tila muistuttaa meitä siitä, että voimme elää ja menestyä myös ilman teknologiaa, ja olla onnellisia. Tämä pätee ainakin meidän perheeseemme.

”Pidän sinusta enemmän ilman nettiä”, Cristina sanoi minulle äskettäin.

Niin minäkin.

©2023 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.