Maanantaina sulkapallon jälkeen istuin puistonpenkillä miettimässä, miten terveellinen ja hyvä ihminen olenkaan, kun viereisellä penkillä alkoi monellakin tapaa häiritsevä lapsen kadonneita hanskoja koskeva perheriita.

Ilmeisestikin paikalla olleen suomea ja ruotsia sujuvasti ymmärtäneen lapsen harhauttamiseksi vanhempien riita käytiin englanniksi. Strategia olisi voinut olla toimivampikin, sillä pian äidin lyötyä pöytään marttyyrikortin ("I'm not 100 percent at your service all the time") lapsi – kankeilla peliallegorioilla jatkaakseni – "vihelsi pelin poikki" paljastamalla häkellyttävän yksityiskohdan päivästään: hän oli aiemmin nähnyt koiran, jota työnnettiin rattaissa.

Häkellyttävä päivä sai jatkoa, sillä pian lähistöltä kuului toinen naisen ääni: "Joo, se oli tämä".

Kyseinen "tämä" oli tutiseva ja rahiseva ranskanbulldoggi, jonka terveystietoja sen kaksi ulkoiluttajaa ryhtyi auliisti jakamaan. Hän alkaa kuulemma olla aika iäkäs ja hänellä on jonkinlainen vika takapäässä, minkä takia hänen on hankala kävellä. Kärryt on hankittu siksi, että hänen kanssaan pääsisi edes vähän kauemmas "kävelylle".

Hanskakonfliktista tällä välin toipunut ja vihamielisestä vieraskoreaksi muuttunut nainen komppasi innokkaasti, olihan hänenkin ulkoiluttamallaan hänellä jo ikää ja monenlaisia vaivoja. Sitä on niin vaikea sanoa vanhan koiran kanssa, että milloin pitäisi mennä eläinlääkäriin ja tehdä mitäkin, he voivottelivat.

Maalaisena olen taipuvainen ajattelemaan, että siinä kohtaa kun koira ei enää pääse omin jaloin edes kävelemään, alkaa sen maallinen taival olla pikkuhiljaa loppuun ryömitty, mutta jos jotain olen nykyihmisen eläinsuhteesta oppinut niin sen, että siinä suhteessa tunteet ovat aikaa sitten korvanneet järjen. Ja kuten jokainen joskus internetin tai sanomalehden avannut tietää, ei mikään loukkaa nykyihmistä yhtä paljon kuin hänen tunteidensa kritisoiminen eli vähätteleminen.

Niinpä yritin huomaavaisesti olla nauramatta ääneen ja harhautin itseäni hyväksi havaitulla metodilla: ajattelemalla Tamperetta.

Tampereella on käynnissä erinomaisen typerä taistelu, joka on saanut alkunsa kilpailevista koiria koskevista tunteista.

Tampereella asuu David Lopez -niminen mies, jolla on varsin romanttinen joskin järjestyslain vastainen tapa ulkoiluttaa Nala-koiraansa vapaana Kaupin ulkoilualueen metsissä. Nala oli lahja Lopezin tyttöystävältä, joka ajatteli, että jos he joskus eroavat, jää Lopezille sentään koira. Tämän opin Suomen vihatuin koiramies -nimisestä "Perjantai-dokkarista", samoin kuin sen, että auktoriteettien totteleminen on aina ollut Lopezille vaikeaa. Hän ei lainkaan pidä esimerkiksi siitä, että valtio kehottaa häntä ottamaan rokotteita.

Tamperelaiset taas eivät pidä siitä, että Lopezin valtava koira on vapaana ollessaan hyökännyt toisten koirien kimppuun. Lehdissä on esitelty "Inkeri-koiran" vammoja ja lueteltu poliisille tehtyjä rikosilmoituksia. Lopezia ja koiraa on toki uhkailtu myös tappamisella, hakkaamisella ja myrkyttämisellä, sillä väkivaltafantasiat ovat nykyään monelle tärkeä ja luonteva tapa käsitellä hankalia tunteita.

"Dokkarissa", studiokeskustelussa ja lukuisissa artikkeleissa on yritetty ymmärtää, miksi Lopez ei laita koiraansa kiinni. No, Lopezista kuulemma tuntuu, että koirat ovat "onnellisempia" ilman hihnaa (entäpä kärryjä?), vapaus on tärkeää, säännöt sortoa ja niin edelleen. Totuudellisempi selitys lienee se, että Lopez on hieman itsekeskeinen toope, joka kunnioittaa enemmän omia kuin muiden tunteita, mutta siitä ei tietenkään saa aikaan yhtä tenhoavaa "dokkaria".

Suomalaiset hankkivat nykyään enemmän koiria kuin lapsia, minkä sinänsä ymmärrän täysin, mutta joskus on vaikea olla miettimättä, olisivatko molemmat tyytyväisempiä, jos osa koiriin kohdistetusta hellyyden ilmauksista kanavoitaisiin ihmisiin. Ennen ei ollut paremmin, molempia kohdeltiin usein julmasti ja koulutettiin lyömällä, mutta on kiinnostavaa, miten totaalinen eläinsuhteen muutos on ollut ja miten laajasti se on hyväksytty.

Pidämme normaalina ja järkevänä sitä, että vammaisen tai sairaan koiran hoitamiseen käytetään "kaikki keinot" ja tuhansia euroja, vaikka "toivoa ei enää olisi" – eli koira olisi syytä lopettaa mahdollisimman pian. Jos koira päätyy ihmisen huolimattomuuden seurauksena syömään kasan ksylitolia, on ihmisen mielestä vika yhteiskunnassa, joka ei subventoi eläinlääkärilaskuja.

Koirat käyttävät masennuslääkkeitä ja käyvät terapiassa. Instagram-videoilla koirakiropraktikot rusauttelevat kauhistuneen näköisten eläinten niskoja. Sairaiksi jalostettuja ja käytöshäiriöisiksi opetettuja eläimiä kehutaan söpöiksi.

Ihmiselle eläimen hyvinvointia tärkeämpää on saada rakastaa eläimiä, vaikka se tarkoittaisi sitä, että koiraa työnnellään ympäriinsä kärryissä kuin karvaista nukkea tai sen ilakointi vapaana vaarantaisi muiden turvallisuuden.

Aika ajoin lehdissä kerrotaan koirista, jotka potevat niin pahaa eroahdistusta, ettei niitä voi jättää hetkeksikään yksin. Koska koirasta luopuminen ei tietenkään ikinä ole vaihtoehto, päädytään kiinnostavaan tilanteeseen, jossa koiran sisälle vanginnut ihminen päätyykin koiran vangiksi.

Ehkä koirien kosto on alkanut.