En kuuntele valheitasi, Donald – Eevi Sjöholm nimesi anoreksiansa Trumpin mukaan, ja se muutti suhteen sairauteen

Pää paranee aina viimeisenä. Tämä hoitajan kommentti suljetulla psykiatrisella osastolla oli Eevi Sjöholmista viisas. Kroonistuneen anoreksiansa aikana hän oli ehtinyt usein turhautua siihen, että sairautta käsiteltiin pelkkänä kehollisena ongelmana.

”Anoreksia on nimenomaan mielen sairaus, ja laihtuminen on pelkkä oire”, Sjöholm painottaa.

Sjöholm, 29, istuu vegaanisista donitseista tunnetussa lempikahvilassaan ja kertoo esikoisteoksestaan Vahva. Se on kuvaus Sjöholmin anoreksiataipaleesta ja sitä kirjoittaessaan Sjöholm on hyödyntänyt vanhoja päiväkirjojaan, joista poimituissa katkelmissa vereslihainen elämäntuntu pukeutuu kielikuvien kirkkauteen.

”Vaatii paljon henkistä työtä, että pääsee pureutumaan anoreksian mielensisäisiin juurisyihin. Kehon hoitaminen on toki tärkeää, mutta se ei riitä. Minusta on myös kiinnostavampaa, mitä anoreksiaa sairastavan kokemusmaailmassa tapahtuu.”

Mielensisäiset taistelut veivät Sjöholmin kahdentoista vuoden aikana monia kertoja ensiapuun, sairaalaan ja syömishäiriöyksiköihin. Fyysisen tasapainon korjaaminen oli lopulta helpoin rasti. Mielen rakenteiden muuttaminen vaatii työtä edelleen — sairautta lietsovista yhteiskunnan rakenteista puhumattakaan.

Lapsena Sjöholm rakasti järjestystä. Hän muistaa jo noin viisivuotiaana tehneensä taulukoita siitä, mikä pehmoleluista saa nukkua hänen vieressään minäkin yönä, niin että vuorot on jaettu tasapuolisesti. Hänelle oli hyvin tärkeää tehdä aina niin kuin on oikein.

Sjöholm oli myös herkkä ja äärimmäisen tunnollinen.

”Minulla oli aina letit ja kengännauhat tiukalla, ja menin oma-aloitteisesti ajoissa nukkumaan. Olin pedanttiuteen taipuvainen. Se oli kai jokin selviytymiskaava, jonka kehitin itselleni.”

Sjöholm kasvoi muusikkoperheessä, jota hän kuvaa hyväksi ja onnelliseksi. Isä Kim Sjöholm on tehnyt toimitusjohtajan työnsä ohessa vuosikymmenten uran muusikkona. Isosisko Fanni Sjöholm tunnetaan nykyään hiphopia muihin musiikkilajeihin yhdistelevänä artistina nimeltä F.

Murrosiässä siskokset ja isä perustivat perhebändin, ja Eevi lauloi muissakin kokoonpanoissa. Myöhemmin hän lauloi myös isänsä bändin solistina.

Sjöholm aloitti lapsena myös tanssiharrastuksen, ja teininä hän pääsi tanssijan ammattiin tähtäävään erikoiskoulutusryhmään.

Sjöholm oli syrjäänvetäytyvämpi ja sisäänpäinkääntyneempi kuin tilaa mutkattomasti ottava siskonsa. Hän koki jatkuvasti, että jäi tämän varjoon.

”En saanut ilmaistuksi, että minäkin kaipasin huomiota ja halusin olla hyvä samoissa asioissa kuin siskoni. Minulla oli jatkuva riittämättömyydentunne ja olo, etten ole yhtä rakastettu kuin hän.”

Alakoulussa Sjöholm pakersi uutterasti saadakseen kymppejä. Kun opettaja kehui hänen historianvihkoon tekemiään historia-aiheisia kuvituksia, Sjöholm alkoi käyttää iltoja muidenkin vihkojen koristeluun.

”Vanhemmat tajusivat sanoa, että älä nyt enää niitä läksyjä tee. Olin kuitenkin perfektionisti. Tunsin, etten voi levätä ennen kuin kaikki on tehty kunnolla.”

Yläkouluaikoina Sjöholm muistaa tunteneensa jatkuvaa riittämättömyyden ja tyhjyyden tunnetta. Olemassaolo tuntui merkityksettömältä. Läheiset alkoivat epäillä masennusta.

Sjöholm alkoi rajoittaa syömisiään ja liikkua pakonomaisesti. Hän ajatteli vihdoin löytäneensä oman juttunsa, joka erottaa hänet siskosta.

”Ajattelin, että tässä jutussa, itseni hallitsemisessa, olen tosi hyvä. Ensimmäinen vuosi sairauden kanssa oli kuherruskuukausi.”

Anoreksia nervosa, laihuushäiriö. Virallisen diagnoosin Sjöholm sai 15-vuotiaana. Se herätti ristiriitaisia tunteita: pelkoa, epäuskoa, kieroa ylpeyttäkin.

Sjöholmin sairastuminen mylläsi koko perheen elämän. Hän koki jatkuvaa syyllisyyttä läheistensä tuskasta ja siitä, että sairautensa takia valehteli heille.

Koulunkäynti oli ollut siihen asti Sjöholmille kaikkein tärkeimpiä asioita, mutta pakonomainen liikkuminen ja anorektinen ajatusralli veivät aikaa ja kaistaa koulutyöltä.

Sairaalloinen suorittamisen logiikka valtasi koko ajan uusia alueita ja levittäytyi pikkuhiljaa kaikkialle.

”Se saastutti elämässäni kaiken, mikä oli tuonut eniten iloa, musiikin, tanssin, teatterin. Kaikesta tuli pakonomaista suorittamista sen eteen, että ansaitsisin lepoa ja ruokaa. Luvan olla olemassa.”

Sjöholm päätyi suljetulle osastolle juuri ennen lukiota. Silloin hän havahtui ensimmäisen kerran siihen, mitä hänelle oli tapahtumassa. Havahtumista seurasi luisuminen takaisin sairauden syliin.

Musiikkilukiossa Sjöholm jäi opinnoissaan ikätovereista jälkeen, koska hänen lukujärjestystään kevennettiin lääkärin vaatimuksesta ja seurantakäyntejä terveysasemalla oli paljon.

Lukion jälkeen hän meni ammattikorkeakouluun lukemaan hoitotiedettä. Joskus hän osallistui opiskelijakavereidensa kanssa juhliin, mutta juhlamieli oli anoreksian panttivankina. Sjöholm ei kyennyt keskittymään juuri muuhun kuin siihen, miten saisi rääkättyä alkoholin tuomat kalorit pois kehostaan.

Anoreksia teki tuhojaan Sjöholmin kehossa. Vastustuskyky katosi ja tavalliset nuhakuumeet saattoivat kestää kuukausia. Kuukautiset jäivät pois kahdeksaksi vuodeksi. Aineenvaihdunta meni sekaisin. Iho ja limakalvot kuivuivat, hiukset tippuivat tukkoina päästä. Keholla ei ollut energiaa lämmittää itseään, ja Sjöholm paleli jatkuvasti.

Kun Sjöholm meni harjoittelujaksolle sairaalaan, uuden oppimisen paineen ja sairauden heikentämän kunnon yhdistelmä oli koitua kohtalokkaaksi. Eräänä päivänä hän luhistui pukukopin lattialle ja hänet kiidätettiin ensiapuun.

”Kehoni sanoutui irti. Lääkärit tutkivat sydämeni ja sanoivat, että nyt tarvitaan isompi tauko. Rytmihäiriöt olivat pahentuneet, koska olin ajanut itseni aivan piippuun.”

Sjöholm lopetti opiskelun ja oli vuoden sairauslomalla.

Psykoterapian aikana Sjöholm tajusi, että hänen on pystyttävä erottamaan sairauden ja terveyden äänet sisällään. Hän henkilöi Anoreksian ja opetteli erottelemaan, milloin äänessä on se, milloin taas hänen oma persoonansa tai se terveyttä puolustava sisäinen ääni, johon siivilöityi elementtejä luetusta tiedosta ja asiantuntijoiden ja läheisten puheenvuoroista.

”Pohdin usein, haluanko kuulla Anoreksian valheita ja mennä lankaan vai teenkö niin kuin tiedän oikeaksi. Sairaus on kuin oma persoonansa, joka haluaa vain pahaa, vaikka se esittäytyykin helpottavana ratkaisuna ja turvana.”

Sairauden ja terveyden äänten erottaminen teki ahdistuksesta aluksi voimakkaampaa. Jos Sjöholm totteli sairauden ääntä, hän saattoi saada ahdistuksen hetkelliseen hallintaan mutta vahvisti sairautta, pahensi tilaansa ja kärsi syyllisyydestä läheisiään kohtaan. Jos taas hän toimi tavalla, jonka tiesi terveyttä edistäväksi, sairaus rankaisi häntä nostamalla syyllisyydentunnon ja ahdistuksen huippuunsa.

Sjöholmin suhde ruokaan pysyi kimuranttina myös niinä kausina, jolloin hän yritti syödä ravintomallin mukaan. Ravintomallin suosituksista tuli hänen mielessään ukaaseja, jotka määräsivät, mitä ruokamääriä ei missään tapauksessa saa ylittää ja millaisia ruokailuvälejä ei missään tapauksessa saa alittaa. Oman kehon kuuntelulle ei ollut silloinkaan tilaa.

Koska Sjöholm tietää, miten anorektikon mieli toimii, hän ei halua puhua tai kirjoittaa sairausaikaisista syömisistään ja liikkumisistaan yksityiskohtaisesti. Joku vastaavassa tilanteessa juuri nyt oleva ottaisi sen kuitenkin haasteena, joka pitää voittaa, jotta ansaitsisi luvan olla olemassa.

Anoreksia alkoi itsen kontrollointina, muuttui pian itsen kurittamiseksi ja sitten itsen rankaisemiseksi.

Sjöholm opetteli oksentamaan syömänsä ruoat. Hän myös alkoi satuttaa itseään monin eri tavoin. Mustelmat, murtumat ja viillot lisäsivät ahdistusta ja häpeää.

”Ajattelin itsemurhaa vaihtoehtona hyvin usein, mutta oma perhe on minulle niin tärkeä, etten voinut tehdä sitä heille. He sanoivat minulle, että jos riistäisin henkeni, se olisi myös heidän elämänsä loppu.”

Vuoden 2021 lopussa Sjöholm oli taas niin heikossa kunnossa, että hänen läheisensä eivät kyenneet katsomaan häntä itkemättä. Heidän takiaan hän yritti etsiä apua.

Sjöholm googlasi syömishäiriöyksiköitä ja löysi Turun yliopistollisen keskussairaalan syömishäiriöyksikön lähetekriteerit. Hän kauhistui tajutessaan, kuinka huonossa kunnossa sinne päästäkseen piti olla.

”Ne kriteerit olivat aivan järkyttäviä. Sairauteni luki niitä tulkiten, että ne antavat uuden maaliviivan, johon on päästävä. Ajattelen, että on kuolemanvaarallista pitää tällaisia tietoja sairastavien saatavilla.”

Sjöholm alkoi laihduttaa vimmaisesti. Keho petti ja hänet kiidätettiin ambulanssilla tiputukseen.

Pitkällä sairaalajaksolla hän tajusi, että anoreksian polku oli nyt katsottu loppuun. Oli pakko uskaltaa pysyvän paranemisen tielle.

Siihen mennessä Sjöholm oli työstänyt ajattelumallejaan muun muassa psykoterapiassa, kognitiivis-behavioraalisessa terapiassa ja ravintoterapiassa. Syöminen oli kuitenkin edelleen joka kerta oma taistelunsa.

”Kaikki, minkä tiesin vievän kohti paranemista, tuntui yhtä pelottavalta kuin minua olisi pyydetty hyppäämään katolta. Tajusin kuitenkin, ettei ollut vaihtoehtoa.”

Sjöholm alkoi syödä kunnolla ensin osastolla, sittemmin myös kotona. Keho alkoi toipua ja krooninen kipu hälvetä.

”Pikkuhiljaa tajusin, että kehossa oleminen voi tuntua erilaiselta ja hyvältäkin ja että liikunnan ei kuulu tuottaa kipua. Mitä enemmän opin kuuntelemaan ja kuulemaan kehoa, sitä enemmän hyvää oloa tunsin.”

Vähitellen Sjöholm alkoi hahmottaa, että jatkuva nälkä ja anoreksia-ajatusten pyörittäminen oli eristänyt hänet eräänlaisen lasiseinän taa omaan ulottuvuuteensa.

”Kahteentoista vuoteen en ollut oikeastaan ollut läsnä itselle tai toisille siellä missä olin. Olin jatkuvasti ollut jossain oman mielen harhoissa, olemattomassa ulottuvuudessa.”

Energian lisäännyttyä Sjöholm huomasi, että hänen oli taas helpompi olla läsnä tässä ja nyt.

Päätös alkaa syödä ei ole anorektikolle yhtään niin helppo kuin miltä se terveelle ihmiselle kuulostaa, Sjöholm korostaa. Ilman sitä ei kuitenkaan voi parantua. Nälkiintyminen ylläpitää pakonomaista ruoan ajattelua. Ravitsemustilan korjaaminen taas lisää mieleenkin energiaa, jota tarvitaan elämän muuttamisessa.

Yksi tärkeä askel oli nautinnon löytäminen uudelleen. Syömishäiriöyksikössä Sjöholmista oli tuntunut, että välipaloina tarjotut pullat olivat maailmanloppu, hänenhän oli vaikeaa syödä terveellisenäkään pidettyä ruokaa. Ennen pitkää hän kuitenkin tajusi, että herkut ovat terveellisiä mielelle.

”Sairaudesta vapautuu vasta, kun alkaa kuunnella kehon viestejä ja myös mielitekoja. Jos tekee mieli pullaa, voi ostaa pullaa.”

Koko anoreksia-aikansa Sjöholm oli pyrkinyt ohittamaan kehon viestit ja aivan erityisesti nautinnon tai mielihyvän tarpeet. Ne laukaisivat kontrollin menettämisen pelon.

Nyt hän alkoi kuitenkin opetella luottamaan kehon viisauteen. Keho on ainoa liittolainen, joka meillä on koko elämän alusta loppuun, hän muistutteli itselleen.

Työstettävää riitti, sillä hänen mielensä yritti kääntää kaiken aina ankaruuden kielelle.

”Kun esimerkiksi sain stressilelun, käytin sitä niin että sain jännetupintulehduksen.”

Sjöholm pitää erittäin valitettavana sitä, kuinka kulttuurimme ruokkii epäluottamusta kehon viisautta kohtaan. Pidetään kunnia-asiana kontrolloida kehoa mahdollisimman tiukasti.

Monet puhetavoistamme tukevat syömishäiriöitä. Sanotaan, että voi hyvällä omatunnolla syödä tai herkutella, jos on sen liikunnalla tai muulla ahkeroimisella ”ansainnut”. Jaetaan ruoat hyviin ja paheellisiin. Voivotellaan omia ja muiden lihomisia myös lasten kuullen.

”Kulttuurimme opettaa keskittymään lähinnä ulkonäköön ja painoon, vaikka paljon tärkeämpää on, mitä kehon sisällä tapahtuu ja mitä se meille viestii. Tästä laihdutuskulttuurista pitäisi päästä kokonaan eroon.”

Liikunnan ilon Sjöholm löysi uudelleen senioreiden vesijumpassa. Siellä kesäkunto merkitsi sitä, että pääsee kesälläkin omin jaloin jäätelökioskille.

Avaimia omaan seksuaalisuuteen taas löytyi koulutetun seksuaalikasvattajan verkkokurssilta. Siihen mennessä Sjöholm ei ollut tutustunut kehoonsa ollenkaan. Sairaus oli iskenyt kriittisessä iässä, eikä hänelle ollut rakentunut minkäänlaista seksuaali-identiteettiä.

”Kehoni oli ollut pelkkä vallankäytön väline ja kurituksen kohde, joka ei saanut nauttia mistään. Sairaus otti haltuun oman kosketuksen ja kyvyn tulla kosketetuksi.”

Jos Sjöholm yritti koskea itseään, hän ei pystynyt aistimaan, miltä se kehossa tuntui, koska mieli tuotti jatkuvaa arvostelevaa hälyä: tässä on löysyyttä, tässä leveyttä, tässä muhkuroita, hyytelöä, virheitä.

Sjöholm oli kyllä yrittänyt antaa tilaa seurustelulle ja seksikokemuksille. Hän oli kuitenkin ajautunut niissäkin sivuhenkilöksi. Hän tunsi vain suorittavansa ihannetyttöystävän performanssia, jolla ei ollut mitään tekemistä hänen todellisen itseytensä kanssa. Kun kumppani tunnusti hänelle rakkautensa, tämä tuntui puhuvan naiselle, jota ei oikeasti ollut olemassakaan.

”Koska minulla ei ollut yhteyttä kehooni, seksi tuntui siltä että annoin kehoni toisen hyväksikäytettäväksi. Se oli suorastaan traumaattista, enkä noiden aikojen jälkeen halunnut tulla vuosiin kenenkään koskettamaksi.”

Myöhemmin erään verkkokurssin aikana Sjöholm ymmärsi ensimmäistä kertaa, että seksuaalisuudessa voi olla kyse hänenkin nautinnostaan. Se tuntui vallankumoukselliselta.

Fanni-sisko on ollut Sjöholmille paitsi esikuva ja kateudensekaisen ihailun kohde, myös tuki ja turva. Yhdessä he myös alkoivat tutustua feminismiin ja laajensivat yhteiskunnallista ajatteluaan. Se poiki tärkeitä oivalluksia.

Sjöholm alkoi pikkuhiljaa hahmottaa, että hänen sairautensa puhui itse asiassa patriarkaatin eli miesvallan äänellä: se halusi, ettei hän tyttönä ja naisena tunnistaisi omaa voimaansa, ottaisi tilaa tai arvostaisi omia kokemuksiaan ja näkemyksiään. Se alensi, esineellisti ja pyrki hallitsemaan häntä.

Sairaus sai polttoainetta myös kapitalistisen kulutuskulttuurin ja oikeistopolitiikan rakenteista. Koskaan ei ollut syytä olla tyytyväinen nykyiseen tilaan, aina piti tehdä lisää ja ostaa hyväksyntää ikään kuin kokevan itsen ulkopuolelta. Jos ei ollut aktiivinen ikiliikkuja, joka suorittaa jokaisen hereilläolohetkensä, oli laiska ja tukea ansaitsematon hylkiö.

”Vihaan patriarkaatin, oikeistopolitiikan ja kulutuskapitalismin ideologioita, ja kun yhdistin niiden logiikan sairauteni logiikkaan, oli helpompaa ajatella, kuinka välttämätöntä se oli purkaa.”

Sjöholmin mukaan sekä anoreksia että kapitalistinen talousjärjestelmä näkevät ihmismielen erillisenä kokonaisuutena, jonka tehtävä on valjastaa ihmiskehot ja luonto palvelukseensa.

”Molemmat pyrkivät orjuuttamaan sen, mikä orjuuttamattakin antaisi meille kaikkensa. Sekä luontoa että kehoa kohdellaan alamaisina, joista puristetaan irti kaikki mahdollinen hyöty.”

Sjöholmin sisko oli lukenut, että toisinaan mielen sairauden nimeäminen uudella, selvästi omasta persoonasta erottavalla nimellä auttaa. Fanni ehdotti, että Eevi nimeäisi sairautensa Trumpin mukaan Donaldiksi.

”Se oli siskoltani nerokas veto ja auttoi miettimään, hyväksyisinkö itseni haukkumisen joltain mieheltä. En! Miksi sitten hyväksyisin sen sairaudeltani? Sain tästä oivalluksesta anarkistista asennetta, että minä sulle selluliittini näytän.”

Anoreksian nimeäminen Donaldiksi auttoi Sjöholmia muistamaan, miksi sairaudesta piti päästä eroon. Oma keho alkoi näyttäytyä yhteiskunnallisen taistelun tantereena. Vihdoin hänellä kuitenkin oli myös omia aseita ja taistelutovereita.

”Erityisesti mielenosoituksissa minulle kiteytyy se, että näissä kamppailuissa en ole yksin. Itken niissä aina. On puhdistavaa nähdä, että niin moni tekee työtä maailman muuttamiseksi arvojensa mukaiseksi.”

Sekä omien ajatusmallien että maailman muuttamisessa tarvitaan empatiaa, Sjöholm ajattelee. Hän harjoittelee itsemyötätuntoa nykyäänkin päivittäin, ja hänestä myös yhteiskunnallisella tasolla tarvittaisiin valtavasti lisää kykyä asettua toisen asemaan ja huomioida haavoittuvassa asemassa olevat.

Itsemyötätuntoa Sjöholm on tarvinnut myös siihen, ettei syyllistäisi itseään ajatuksistaan.

”Anoreksian takia olen ajatellut kauheita asioita paitsi itsestäni myös toisista. Olen esimerkiksi kommentoinut mielessäni muiden ulkonäköä tuomitsevasti. Tällaiset ajatukset ovat kuitenkin patriarkaatin ja laihdutuskulttuurin jäännöksiä mielessäni. Niihin pystyy puuttumaan, kun sen ottaa asiakseen.”

Vahva. Kirjansa nimen Sjöholm valitsi, koska se on hänestä kaunein adjektiivi, jolla häntä on luonnehdittu. Hänestä on helpottavaa, ettei se liity ulkonäköön.

Sjöholm haluaa sillä myös muistuttaa, että vahvuus ei ole vain toksisen maskuliinista voimankäyttöä vaan sitä on myös siellä, missä on haavoittuvuutta.

”Täytyy olla vahva, että kykenee anoreksian henkiseen tyranniaan. Täytyy kuitenkin olla vielä vahvempi, että saa vapautettua itsensä siitä tyranniasta ja kykenee paranemaan. On käännettävä se vahvuus terveyden eikä sairauden asialle, tehtävä siitä kaunista eikä rumaa.”

Kirja päättyy Sjöholmin kahden vuoden takaiseen syntymäpäivään, jolloin hän horjuu sairauden ja terveyden välisellä kynnyksellä ja päättää kirjoittaa sairaudesta kirjan, jotta löytäisi kokemalleen merkityksen. Jos hän pystyisi sanallistamaan sanoja pakenevat kokemuksensa, hän voisi auttaa myös muita ymmärtämään mielen outoja polkuja.

”Lopetin kirjan tietoisesti kohtaan, jossa toipumisesta oli jo toivoa mutta jossa olin vielä selvästi sairas. En halunnut kirjasta Disney-satua, jossa kaikki kääntyy lopulta hyvin, koska en halua toistaa vahingollista narratiivia siitä, että sairaus katoaisi kuin taikaiskusta.”

Sellaiseenkin narratiiviin olisi ollut aineksia.

Kahden viime vuoden aikana Sjöholmin toipuminen on monin tavoin edistynyt. Hän on päässyt työkuntoon ja saanut nelipäiväisen osa-aikatyön Greenpeacen varainhankinnan tiiminvetäjänä. Hän kokee työyhteisön kuin kodiksi ja iloitsee siitä, että saa tehdä merkityksellistä työtä ympäristön hyvinvoinnin eteen.

Viime vuonna Sjöholm rakastui ja tutustuu nyt ensimmäistä kertaa itseensä ja toiseen suhteessa ja olotilassa, joka tuntuu turvalliselta.

”Toipumisen myötä olen kokenut ensimmäistä kertaa rakkautta sen kaikissa sävyissä. Olen opetellut seksuaalisuudenkin suhteen kaiken alusta.”

Merkitystä elämään antaa myös taide. Sjöholm on aina prosessoinut kokemaansa kirjoittamalla. Kuvataiteen tekeminen toimii hänelle henkireikänä: kun keskittyy tekemisensä yksityiskohtiin, ei pysty ajattelemaan muuta.

Eräässä hänen taideteoksessaan on naiskeho, joka koostuu kirjoista ja lehdistä leikatuista teksteistä. Tekstin seasta koollaan erottuvat esimerkiksi sanat ”elävä”, ”vapaa”, ”vahva”, ”tunne” ja ”koti”.

”Otin naiseuden käsitteen omiin käsiini, riisuin ulkonäön pois ja muistutin, mitä kaikkea muuta kuin ulkokuori naiskeho on.”

Vaikka moni asia on järjestynyt, Sjöholm kokee anoreksian edelleen jollain tapaa elävän hänessä. Jos vaikka stressi tai univaje heikentää tasapainoa, se nostaa päätään. Siksi hänen pitää jatkuvasti priorisoida perusasiat: että hän saa tarpeeksi lepoa ja ruokaa.

Duodecimin terveyskirjaston mukaan noin puolet toipuu anoreksiasta täysin, joka viides kärsii sairaudesta vuosikaudet ja joka kolmannella oireet jatkuvat lievempinä.

Sjöholm kokee, että hänen oma matkansa on kesken, ja saakin olla.

”Siitä huolimatta voi elää hyvää, onnellistakin elämää.”