Lopputekstit Dallasista, Kate & Alliesta, X-filesista. Konnankoukkuja kahdelle, Beverly Hills 90210, True Detective. Master Chef Australia.

Olen katsonut paljon televisiota. Olen katsonut lukuisat lopputekstit ja jättänyt hyvästit lukuisille ystäville. Sillä siltä hahmot televisiossa parhaimmillaan tuntuvat: ystäviltä, joiden seuraan haluaa palata kerta toisensa jälkeen. Minulla on heihin parasosiaalinen suhde.

Opin termin puheviestinnän luennoilla 90-luvun alussa. Sitä kuvasi luennollaan silloinen opettajani, nykyinen Tampereen yliopiston viestinnän professori Pekka Isotalus.

– Se on suhde, mikä median seuraajille kehittyy johonkin mediasta tuttuun henkilöön, esimerkiksi television katsojalle johonkin televisiosta tuttuun henkilöön. Myönteinen tunnepitoinen suhde ja saattaa muistuttaa jopa ystävyyssuhdetta, mutta emme ole koskaan oikeasti tavanneet tätä henkilöä.

Parasosiaalisuus ilmiönä on tunnettu jo tv:n varhaisista vuosista. 1956 Donald Horton ja R. Richard Wohl esittivät ajatuksen mediaesiintyjää kohtaan syntyvästä ystävyyden kaltaisesta suhteesta, joka kuitenkin on yksipuolinen, vain katsojan kokema. Myöhemmin ryhdyttiin tutkimaan katsojien suhdetta uutisankkureihin, nykytutkimus on kiinnostunut somesta.

Fanittamisesta parasosiaalisuus eroaa juuri läheisyyden tunteen kautta.

– Yleensä ajatellaan, että ero on siinä, että fanittamisen kohde on jotenkin kaukainen ihailun kohde. Parasosiaalisuuteen liittyy se, että henkilö tuntuu läheiseltä tuttavalta, arkiselta.

Parasosiaalisuus tunnetaan myös radion esiintyjiin, mutta tunteet eivät ole yhtä vahvoja kuin televisiossa. Somen osalta osa tutkijoista ajattelee, ettei enää edes voitaisi puhua parasosiaalisesta suhteesta, koska some mahdollistaa vuorovaikutuksen kohteen ja seuraajan välillä.

Pekka Isotalus on tutkinut parasosiaalista suhdetta yhdessä somevaikuttaja Mmiisasin kanssa. Isotaluksen mukaan seuraajien kommenteissa näkyy selkeästi se, että he kokevat tuntevansa vaikuttajan. Vaikutelma tuttuudesta syntyy pelkästään vaikuttajan postausten perusteella, vuorovaikutusta esimerkiksi yksityisviestein ei tarvita.

Parasosiaalinen suhde onkin win-win-tilanne. Molemmat saavat jotain.

– Kohde saa lojaalin seuraajan ja seuraaja kokee kivoja tunteita, kun kohtaa ystävänsä somessa tai telkkarissa.

Esiintyjän kannalta parasosiaalisuus on tavoiteltava asia. Esiintyjien, tv-sarjojen tekijöiden, radiotoimittajien ja podcastjuontajien kannattaa siis rakentaa ja ylläpitää suhdetta.

– Tarvitaan säännöllisyyttä, että tietää milloin esiintyjän näkee seuraavan kerran. Toinen on itsestä kertominen eli se, että jakaa omia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan, tuo omaa persoonaansa esille, jotta syntyy kosketuspintaa. Ja vielä samanlaisuuden tunteen tunteminen eli se, että seuraaja voi tuntea, että kohde on jotenkin ajatuksiltaan, kokemuksiltaan, ajatusmaailmaltaan ja toiminnaltaan samanlainen kuin itse on. Se näyttäisi olevan kaikkein tärkein tekijä.

Samat asiat pätevät niin television oikeisiin henkilöihin kuin fiktiivisiinkin hahmoihin.

– Ehkä hyvän televisiosarjan yksi ominaisuus onkin, että sen hahmot ovat kokonaisia persoonia sekä hyvissä että huonoissa ominaisuuksissa.

Tämä selittää sen, miksi parasosiaalinen suhde voi kehittyä myös varsin vastenmielisiin hahmoihin. Succession-sarjan Roman Roy on yksi sellainen.

– Hän on herättänyt varmaan myös jotakin empatian tunteita, myötäelämistä.

Succession on loppunut. Tekijät ovat ilmoittaneet, että päättynyt neljäs kausi oli viimeinen eikä juonta jatketa loputtomiin. Silti ystävyys Roman Royn kanssa voi olla ikuinen. Ehkä se haalenee niin kuin ystävyyssuhteet joskus haalenevat. Ehkä se jatkuu ystävyytenä näyttelijä Kieran Culkinin kanssa.

Toisenlainen esimerkki on Master Chef Australia ohjelmasta. Muutama vuosi sitten aloittanut juontajakolmikko sai minut rakastumaan ohjelmaan, josta jo valmiiksi pidin. Andy Allen, Melissa Leong ja Jock Zonfrillo veivät sinänsä upeasta ohjelmasta pois herraskaisuuden ja tilalle tuli itselle nauraminen, lämpö, hölmöily ja haavoittuvuus. Juontajakokki Jock Zonfrillo rehevine skottiaksentteineen, käsissään huolihelmet.

Ja sitten keväällä tuli uutinen Jock Zonfrillon kuolemasta. Se oli pohjattoman surullista. Enkä ollut suruni kanssa yksin.

– Tätä on jonkin verran tutkittu. Näissä tapauksissa saatetaan kokea samantyyppisiä tunteita kuin oikeassa elämässä jonkun ihmisen menettämisestä.

Siis parasosiaalista surua?

– Kyllä. Niistä ihmisistä on tullut meille läheisiä. Somessa ohjelmien seuraajat löytävät toisensa ja jakavat surua.

Master Chef kausi ehdittiin kuvata ennen Zonfrillon kuolemaa. Kausi näytetään nyt omaisten suostumuksella hänelle omistettuna. Monelle se on viimeinen kerta, kun Jockin voi vielä nähdä. Tosin somessa hänen nimissään oleva 400 000 seuraajan tili on edelleen aktiivinen. Tämäkin omaisten suostumuksella ja osin seuraajien toiveesta.

Kaipuu itselle tutun hahmon pariin ei ole vain tv-ajan juttu. Popular science sivuston tv-sarjan loppumisen tuottamaa alakuloa ja kaipuuta käsittelevässä artikkelissa kerrotaan, miten kirjailija Arthur Conan Doyle yritti 1893 lopettaa Sherlock Holmesin tarinan syöksemällä tämän kallion reunalta syvyyksiin, mutta yleisön vaatimuksesta joutui herättämään Holmesin uudelleen henkiin 1900-luvun alussa. Aivan kuten myöhemmin kävi 1980-luvun Dallasissa, jossa – ja seuraa spoileri – yhden kokonaisen tuotantokauden tapahtumat osoittautuivatkin Pamelan uneksi. Tämä siksi, että sarjassa jo kuollut, toinen miespäähenkilö, Patrick Duffyn esittämä Bobby Ewing, haluttiin takaisin sarjaan. Perhe oli taas kokonainen, ystävä takaisin ruudussa.

Kuuntele Se Avun Kysymyspodcast: Miksi rakastan tv:n Roman Royta, vaikka hän on iljettävä ja vastenmielinen öykkäri, professori Pekka Isotalus?