Image

Mistä boomereiden nuorisoviha johtuu? Toisaalta ei ole setämiehilläkään helppoa – Jyrki Lehtolan sukupolviessee

Mistä boomereiden nuorisoviha johtuu? Toisaalta ei ole setämiehilläkään helppoa – Jyrki Lehtolan sukupolviessee
Vanhusten tehtävä on väheksyä nuoria, koska ne ovat nuoria. Nuorten tehtävä on rakastaa itseään, koska ne ovat nuoria, kirjoittaa Jyrki Lehtola.
Julkaistu: 28.1.2022

Ennen kuin nykyvanhukset tappoivat horinallaan pop-musiikin, nuoret lauloivat nuorille, kuinka vaikeaa on olla nuori, minkä omaan ääneensä tottuneet aikuiset kokivat uhkaavana sukupolvikapinointina.

Sukupolviralleista tunnetuimpia on Who-yhtyeen My Generation vuodelta 1965. Kappaleessa sukupolvijulistusten sisältö tiivistyy tautonomiaksi suunnistamassa kohti umpikujaa: ”This is my generation/ This is my generation, baby/My my my generation”, ja kun on jo nuorena itseensä noin jumiutunut, kappaleen tunnetuin lause on syystäkin ”Hope I die before I get old”.

Sukupolvisotien kannalta My Generationin merkittävin ansio on laulaja Roger Daltrey änkyttäminen pitkin kappaletta: ”Why don’t you all f-f-f-fade away/ Don’t try to dig what we all s-s-s-say.”

Alun perin änkytyksellä oli tarkoitus imitoida amfetamiiniteinien puhetta. 40 vuodessa änkytys on muuttunut tiivistykseksi sukupolvien välisestä dialogista.

Nuori änkyttää, koska on niin tohkeissaan luullessaan omikseen ajatuksia ja housuja, jotka jo nuoren vanhemmilla oli. Vanhus änkyttää vastaan, koska haluaa pitkittää sitä hetkeä, jolloin joku vielä teeskentelee kuuntelevansa.

1800-luvun alkupuoliskolla keksittiin elettyjen vuosien vähyyden korreloivan viisauden kanssa: nuorten sisällä asui puhdas, viaton tietäjä, jota maailma ei ollut ehtinyt saastuttaa, ja siksi nuorta kannatti kuunnella.
Jyrki Lehtola

Sukupolvia on kaksi: aikuiset ja laiskat persepäät. Muut ovat kaupallisia rakennelmia, joilla myydään nuorille imartelevia identiteettejä.

Nuo kaksi sukupolvea, aikuiset ja nuoret, riittävät hedelmällisen sukupolvidialogin syntyyn. Sitä on harjoiteltu vuosisatoja: jo vuoden 1771 setämies kuvasi yleisönosastokirjeessään Town and Country -lehdelle nuoria miehiä ”naisellisten, itseään ihailevien, sairaalloisen laihojen hölmöjen roduksi”. (On ymmärrettävää, jos Elokapinan jäsenistä tuntuu joskus siltä, ettei mikään koskaan muutu.)

Vanhusten tehtävä on väheksyä nuoria, koska ne ovat nuoria. Nuorten tehtävä on rakastaa itseään, koska ne ovat nuoria. Runoilijoita voi syyttää siitäkin, että 1800-luvun alkupuoliskolla keksittiin elettyjen vuosien vähyyden korreloivan viisauden kanssa: nuorten sisällä asui puhdas, viaton tietäjä, jota maailma ei ollut ehtinyt saastuttaa, ja siksi nuorta kannatti kuunnella. (On ymmärrettävää, jos boomerista tuntuu Greta Thunbergin idealisointia seuratessaan, ettei mikään koskaan muutu.)

Nuoruuteen alettiin liittää moraalisen suoraselkäisyyden vaade, minkä seurauksena uudelle sukupolvelle asetellaan aina edellisistä sukupolvista erottuvaa kärsimyksen ja siitä seuraavan altruismin kruunua. Usein kruunua asettelevat tätimiehet, jotka luulevat tunnistavansa nuorissa version itsestään, ja siksi nuorten toiminta tulkitaan usein energian ja edistysuskon läpi itsekkyyden ja mukavuudenhalun sijasta.

The Who lauloi juuri tätimiehille ”Why don’t you all f-f-f-fade away/ Don’t try to dig what we all s-s-s-say”, mutta eivät ne kuunnelleet tunkiessaan itseään mentoreiksi nuorten tarinaan. Tätimiehille nuoret ovat suora jatko heidän omalle taistelulleen ja kuvitteellisille uhrauksilleen. Siksi pilvessä makoilevat hipit taistelivat rauhan puolesta sen sijaan, että olisivat vain vältelleet armeijaa. Punkkareista kiinnostavin oli Pelle Miljoona, entinen opettaja, jonka jankkaamisen pystyi näkemään suorana jatkona taistolaisten idealismille. Z-polvi koostuu niistä, jotka tapaavat toisensa mielenosoituksissa, ei niistä, jotka jäävät ruutujensa eteen tavoittelemaan mykkyyden uusia tasoja.

Pete Townsendin My Generation -julistus ei liittynyt yhteiskunnallisiin vääryyksiin, vaan nuorten erottautumis- ja mukavuudenhaluun. Townsend omisti vuoden 1935 Packard-ruumisauton, joka yhtenä aamuna oli hinattu pois Townsendin talon edestä, koska se muistutti naapurissa asuvaa Kuningataräitiä edesmenneen puolison viimeisestä matkasta samanlaisella autolla. Townsend joutui hakemaan autonsa junalla, jossa tuohtuneena kököttäessään kirjoitti My Generationin.

Sukupolvien väliset taistelut ovat versio Kuningataräidistä vittuuntumassa nuorison muista piittaamattomaan itsekorostukseen ja Townsendista kynäilemässä murjottavaa sukupolvijulistusta siitä, että välillä joutuu tekemään jotain, mitä ei halua, tai ei saa tehdä, mitä haluaa.

Nuoret ovat itsekkäitä sisäavaruutensa ja olosuhteidensa romantisoijia, joiden sietokyky oli matala jo ennen kuin ne löysivät mikroaggression sisältämät mahdollisuudet haavojen keruuseen. Boomereiden ylpeys kyvyttömyydestään ymmärtää Greta Thunbergia ei aina johdu Thunbergin ajatuksista vaan boomerin itsetuntemuksesta nousevasta epäilystä: jotain se lettipää esittää, jotain sairasta mielihyvää se tyttönen tuosta saa, tiedän, koska olin joskus nuori.

Monen setämiehen ikään tulikin coolisti parikymmentä vuotta lisää, kun he Twitterissä tulkitsivat masturbointinsa Anttilan alusvaatekuville olleen osa jälleenrakentamisprojektia.
Jyrki Lehtola

Boomerit, X-, Y- ja Z-sukupolvet ovat median ja hyvinvoivien kaupunkilaisten laiskoja tapoja jaotella wannabe-yksilöt omiksi ryhmikseen, jotta kaupallisten toimijoiden tuotesuunnittelu ja -markkinointi helpottuisivat.

Ensin oli vain nuoria ja vanhoja, kunnes vapaa-ajan ja kuluttamisen lisään­tyessä media, markkinointitutkimuslaitokset, kaksi sosiologia ja yksi kirjailija alkoivat tuottaa tihenevään tahtiin uusia sukupolvia, joita mairitella niiden omalla erikoislaatuisuudella. Sukupolvet olivat jälkikapitalistinen koe siitä, meneekö tämäkin läpi, kun munankeittimetkin menivät.

Sukupolvijaot ovat viihdettä, jota pilaamaan ei kaivata taloudellis-maantieteellisten tekijöiden reunaehtoja. Vanhan tai Lepakon valtaus ei paljoa liikuttanut maaseudulla, jossa naapurin lahon navetan valtaus johti vain vahvempaan tyhjyyden tunteeseen. Kantakaupungin Z-sukupolven eliitti vaatii keskustan kaduilla parempaa tulevaisuutta ihmiskunnalle, jota toinen Z-sukupolven edustaja parin kilometrin päässä raiskaa tunkiessaan sisäänsä muovikassillista luontoa, kehoa ja mieltä tuhoavia herkkuja.

Tuorein sukupolviviihde Suomessa alkoi, kun 36-vuotias millenniaalipääministeri kehotti Instagramissa boomerikielellä boomereita ottamaan ”coolimmin”. Kun Marin hieman jälkeenjääneenä oli suorittanut osuutensa, boomerit tekivät sitä, minkä parhaiten osaavat, loukkaantuivat. Monen setämiehen ikään tulikin coolisti parikymmentä vuotta lisää, kun he Twitterissä tulkitsivat masturbointinsa Anttilan alusvaatekuville olleen osa jälleenrakentamisprojektia.

Sukupolvien väliseen kahnaukseen tarvitaan molempien osapuolten halu osallistua leikkiin, jota kutsutaan rakentavaksi dialogiksi, vaikka juuri loukkaantuneet monologit ja ymmärtämishaluttomuus kertovat enemmän sukupolvista, niiden arvoista ja evoluutiosta ylipäätään. Kun sekä aikuiset että nuoret varastavat luonteekseen latteimman itseään koskevan stereotypian ja loukkaantuvat stereotypian puolesta, ollaan ihmisyyden ja kehitysoptimismin ytimessä.

Sukupolvikinastelun ollessa herkimmillään ryömi Alice & Fox -lammasmobilensa alta esiin Hesarin toimittaja Pekka Torvinen pidellen tärisevissä sormissaan aikuis­e­sseetä. Siinä Torvinen uutisoi kohdeyleisölle eli itselleen, että sukupolvet ovat väkinäisiä konstruktioita ilmeisen ylpeänä siitä, että pystyi tuottamaan puhetta, vaikka oli tunkenut suuhunsa New Yorker -lehden tuoreimman numeron.

Torvinen ei nähnyt keinotekoisten sukupolvien suurinta ansiota: Sukupolvet ovat merkittäviä juuri siksi, että ne ovat väkinäisiä konstruktioita, niin löysää sisältöä, että ne eivät ole sosiologin vaan stand up -koomikon materiaalia, ja siksi niillä voi tehdä mitä vain.

Yksilöllisyys on usein saavuttamatonta, ja jos sen saavuttaa, tylsää ja yksinäistä. Juuri yleistyksissä sukupolvet ja suuret kehityslinjat näkyvät. Kun syksyn sukupolvi­kinastelu päättyi kilpailuksi siitä, ketä sattuu eniten, oli millenniaalien suurin saavutus, kipukynnyksen madaltaminen, tavoittanut kaikki ikäluokat.

Sukupolvikokemuksen lähtölaukaus on, kun ensimmäisen kerran katsoo huulet mutrussa maailmaa ylhäältä päin eikä hyväksy näkemäänsä.
Jyrki Lehtola

Millenniaali kommunikoi lähettämällä mykkänä metrin päähän toiselle millenniaalille meemin, jonka tämä on jo nähnyt. Boomerin viimeinen WhatsApp-viesti oli ”Ikvä sua” ex-puolisolle hetkeä ennen kuin aivoverenvuoto kaatoi baaritiskille. Autofiktiotaan väsäävä X-sukupolvilainen joukkoisti ”parviälylle” vaginaansa koskevan tiedustelun. Z-suku­polvilainen halusi kertoa pahasta olostaan yrittämällä tumpata tupakan kämmeneensä, mutta sai savusta yskänkohtauksen, koska ei ollut halunnut pilata tupakoinnilla terveyttään.

Millenniaalit ovat niin köyhiä, että jos ne saavat lapsia, niillä ei ole muita leikkikaluja kuin sukuelimensä, joka sekin paljastuu vääräksi.

Boomerit metsästivät ja kalastivat ruokansa, X-sukupolvi kutsui ruokaa taiteeksi, musta mies kuljetti millenniaalille valmiiksi leikatun avokadon, Z-sukupolvi ei tiedä, mitä on ruoka.

Sukupolviin liittyvistä yleistyksistä useimmat pitävät paikkansa, koska jokainen nuori ainutkertaisuutta janotessaan hakeutuu kaltaistensa joukkoon, jossa rakastaa itseään ja vihaa muita.

Jokainen uusi sukupolvi on ahtaammalle ajettu ja herkempi versio edellisistä ja samalla kertomus ihmisen kasvusta yhteisön joukosta itsensä sisään.

Jokainen sukupolvi on ensin idealistinen, sitten menettää idealisminsa, ja matkalla liian moni kuolee romantisoidessaan itsensä osaksi historian urpoimpien hahmojen trans­gressiota ja itsetuhoa.

Jokainen sukupolvi menettää idealisminsa yhä nopeammin. Marraskuussa 2021 boomerit näkivät ensimmäisen kerran millenniaaleissa jotain toivoa eli itsensä, kun köyhiksi idealisteiksi oletetut millenniaalit ohittivat usa:ssa boomerit ja X-sukupolven massiivisten avolava-autojen ostajina.

Sukupolvikokemuksen lähtölaukaus on, kun ensimmäisen kerran katsoo huulet mutrussa maailmaa ylhäältä päin eikä hyväksy näkemäänsä. Pahan alkua kiihdyttää se ensimmäinen aikuinen, joka kysyy lapselta, mitä tämä miettii. Ja vaikka jokaisella nuorella on oma versionsa ”en mitään” -vastauksesta, sisällä tuli jo palaa: mahdollisuus, että joku on kiinnostunut nuoren ajatuksista; mahdollisuus, että ne ajatukset itsessään ovat kiinnostavia.

Ennen sosiaalista mediaa nuori oli vielä epävarma, oliko päässä ajatuksia vai harhoja, joten itsenäistymisen ensiaskeleilla oli löydettävä joku, jonka perässä taapertaa. David Bowie lauloi ”Because you’re young/ You’ll meet a stranger some night”, ja pimeässä porttikongissa nuori kohtasikin joukon sekavia miehiä, Stalinin, Leninin, Che Guevaran ja Maon, joiden käteen tarttui.

Sattuihan se edellistä sukupolvea. Veli kuoli sodassa, ja tollolla on huoneensa seinällä Leninin kuva.

Nuoruus tarkoittaa toivoa paremmasta tulevaisuudesta, koska usko edistyksen voittoon on ihmisessä vahva. Siksi nuorten ylle on sälytetty maailmanparannuksen velvoite, jonka jokainen sukupolvi on ottanut imarreltuna vastaan.

Nuorten sijasta maailmaa ovat tosin uudistaneet lähinnä keski-ikäiset. Stalin, Hitler, Mao ja Martin Luther King olivat setämiehiä. Gandhi aloitti yli 60-vuotiaana dieettinsä, keski-ikäiset rakensivat pohjoismaisen hyvinvointivaltion ja aloittivat sen hiljaisen alasajon.

Maailma muuttuu idealistin kaipaamaan suuntaan hitaasti, arvaamattomaan suuntaan nopeasti. Voimattomuus maailman edessä saa sukupolvesta riippuen erilaisia muotoja, joissa taistelun turhuus korostuu. Mannerheimintien Elokapina on meemi käväisemässä happihyppelyllä. Kankaanpääläismillenniaalit valitsivat pesäpallon sijasta rotusodan, olisi voinut mennä toisinkin päin. Yhteiskunnallinen taistelu muuttui itsetehostukseksi viimeistään 2009, kun boomerit, X-sukupolvi ja millenniaalit kohtasivat Tehtaankadun mielenosoituksessa muistelemassa Anna Politkovskajan avulla itseään.

Idealismiin väsyy. Se tekee omakuvasta paljastavan yksiulotteisen, kun voisi olla kaunis ja sekaisin niin kuin Hesarin Eleonoora Riihisen luenta Sally Rooneyn romaanihenkilöistä, ”kaunis, älykäs ja herkkä, rikkinäinen millenniaali rikkinäisessä maailmassa”, näin orgasmit nykyään syntyvät.

Kun aatteet kohtaavat realismin tai muuttuvat muidenkin jakamiksi, ihmisen oma kasvu löytää homesienen lailla tilan, jossa tehdä tuhojaan.
Jyrki Lehtola

Yhteiskunta on lähtökohtaisesti aina rikki, eikä sille voi mitään. Yhteiskunnallisen aktiviteetin jälkeen edessä on kyynistyminen ja sisäänpäin kääntyminen, joka saa joko itsetuhon tai itsensä kehittämisen muodon.

Yhteiskunnallisen osallistumisen päätyessä turhautumiseen alkaa oman itsen kehittäminen koulutuksilla, valmennuksilla, kursseilla, uudelleenkoulutuksella, jatkokursseilla, terapialla ja lääkkeillä. Boomerit aloittivat tradition loppumattomasta tarinoinnista, joka alkaa kertojan epävarmuudella, päättyy itsensä hyväksymiseen, alkaa uudestaan epävarmuudella, päättyy, alkaa, päättyy, alkaa uudestaan.

Suomessa sisäänpäin kääntyminenkin on muun maailman perässä kulkemista. Sitä on helpottanut myös se, että sodankäynyt sukupolvi aloitti viimeisen vaikenemisensa, ja aatteelliset erot tasaantuivat vihollisen alkaessa muistuttaa peilikuvaa. Boomereista ei saa kunnon vastusta, kun liian moni niistä on sillä lailla itsetyytyväinen vapaamielisyydessään, että kerran 80-luvulla harrasti kännipettinkiä saman sukupuolen edustajan kanssa, jaksaa jouluisin muistella ylpeänä pilvikokemuk­siaan ja periaatteessa haluaa nuoren tavoin rakastella luontoa, ilmastoa, transihmisiä tai jotain.

Kun aatteet kohtaavat realismin tai muuttuvat muidenkin jakamiksi, ihmisen oma kasvu löytää homesienen lailla tilan, jossa tehdä tuhojaan.

Freud aloitti mielen ja menneisyyden märehdinnän syvemmällä tasolla. Eksistentialistit tekivät ihmisestä maailmaa suuremman numeron. Oma keskeneräisyys, ”rikkinäinen millenniaali rikkinäisessä maailmassa”, muuttui tavoiteltavaksi, liki esteettiseksi arvoksi, ja siksi itseä oli kehitettävä satojen kurssien ja kirjojen avulla. Vauvana ei voi vielä uskottavasti kirjoittaa muistelmiaan, joten autofiktio tarjosi mahdollisuuden Saara Turuselle höpistä parisuhteestaan keinoin, joita pystyi kuvaamaan ”kaunokirjallisiksi”, jos oli pokkaa, ja usein oli.

Koska on sielua hivelevää olla kauniisti rikki rikkinäisessä maailmassa, minän korostamisesta ja oman autenttisen eli paremman minän etsinnästä on seurannut sukupolvien tasapuolinen degeneraatio. Minästä on tullut uusi Lenin, Mao ja Gordon Geggo, mutta herkkänä versiona, jonka keskeneräisyydessä ja rikkinäisyydessä on sen moraalinen voima. Terapia on muuttunut häpeästä saavutukseksi, koska siinä asiakas imartelee itseään sillä, että sisällä on muutakin kuin paskaa tai tyhjyyttä. Oma minä korvasi työläisen ja sorretun, kun paljastui, että sorretuin ja vaiennetuin asuukin hyvinvoivan aikuisen sisällä.

Kun sukupolvet kääntyvät toistensa perässä sisäänsä palvomaan itseään, loppuvat sanatkin kesken. Christopher Lasch kiteytti kirjassaan The Culture of Narcissism narsismin kasvun 70-luvulla, jolle Tom Wolfe antoi nimeksi The Me Decade. Koska toimiva yhteiskunta ei voi koostua pelkistä mielenvikaisista, poistettiin narsismi usa:n mielenterveyshäiriöluokituksesta vuonna 2011, ja eteen tupsahtaneen journalistisen ongelman Time-lehti ratkaisi vuonna 2013 nimetessään millenniaalit ”The Me Me Me Generationiksi”.

Maailmakin auttoi sisäänpäin kääntymisessä ja sinne jäämisessä. Kun edellisten sukupolvien jaettuja kokemuksia olivat Berliinin muurin murtuminen, Dianan kuolema ja ruudullinen flanellipaita, tuorein sukupolvikokemus on koronavirus, kokemuksista suurin, koska se liittyy vain minään ja sen vaikeuksiin, kasvuun, vaikeuksiin, kasvuun.

Minuushuollossakin sukupolvet toisintavat edellisiä mutta syvemmällä sisäisyyden mudassa. 1960-luvulta alkanut minän fetisointi on kasvattanut tuottoisan lääke- ja terapiateollisuuden, joka antaa terveille oikeuden liioitella normaalit tunteensa tautiluokituksen kokoisiksi.

Kun ennen perheellä oli oma lääkäri, nyt jokaisella perheenjäsenellä on oma terapeutti. Ulkopuoliset asiantuntijat eivät enää tee mielentiladiagnooseja, sillä oma ilmoitus riittää.

Normaalit ahdistuksen tunteet patologisoidaan reseptin, iter ter, kokoiseksi.

Psyykelääkkeiden siirtyessä sukupolvelta toiselle niitä on paranneltu ja hienoviritetty. Mikään ei kuitenkaan tyydytä, jotain puuttuu aina, ja lääkärit yrittävät pysyä asiakkaan haurauden pullistumisen perässä. Ennen Ketipinorilla hoidettiin skitsofreniaa ja psykooseja, sitten siitä tuli yleinen psyykelääke, jota nykyään tarjotaan nukahduslääkkeeksi. Ja jos on lähihistorian jokaisen nuoren tavoin epävarma siitä, kuka on, voi onneksi nykyään ilmoittaa olevansa mitä vain muuta kuin on, jos siltä tuntuu.

Jokainen sukupolvi on kokenut ahdistusta, kiihottunut älyllisesti Angst-sanan kohdattuaan, varastanut synkkiä hölmöläisiä kuunnellessaan toisten tunteet omikseen ja tumpannut tupakan kämmeneensä, jotta tuntisi jotain muuta kuin mitä tuntee tai tuntisi edes jotain laulun kokoista.

Jokainen sukupolvi on ahtaalle ajetumpi versio edellisestä, ja Z-sukupolvi putosi suoraan kohdusta sinne, mitä Googlen entinen ”design-eetikko” Tristan Harris on kuvannut ”suurimmaksi ihmiskunnalla testatuksi psykologiseksi kokeeksi”. Z-sukupolvesta tuli internetin ja tulevan metaversumin koekaniinit, ja koekaniineilla on harvoin hyvä olla.

Vaikka maailman onnellisimman maan nuorten itsemurhat ovat olleet laskussa, ovat ne edelleen eu-kärjessä. Itsetunto- ja merkityksettömyysongelmista haetaan ulospääsyä internetin itsemurha- ja viiltelysivustoilta. Koulupäivän jälkeen suunnataan harrastusten sijasta psykiatrille, sosiaalihoitajalle tai terapeutille. usa:ssa 12 prosenttia millenniaaleista ja 25 prosenttia Z-sukupolven tytöistä on viillellyt tai poltellut itseään, vaikka toki boomereilla on vaikeampaa, kun tekaistulla nimellä tilattu Cialis-lähetys juuttui taas tulliin.

Onneksi setämiehillä on kyky unohtaa itsensä neuvoessaan nuorta, miten ahdistukseen kuuluu suhtautua. Setämiehet opettavat paperikirja-aforismiensa avulla, etteivät nuoria satuta vaikeudet vaan se, miten ne suhtautuvat niihin. Väärinhän ne suhtautuvat, sillä vaikeudet kasvattavat, eivät hajota, ja siksi Solzhenitsynkin alkoi lopulta muistella vankileiriä elämänsä parhaimpana aikana, mitä te pennut valitatte?

Eräs Z-sukupolven ongelma onkin aikuisuuden kuoleminen. Vaikea kertoa isälle ongelmistaan, kun sillä on omasta mielestään suuremmat Tinder-swaippailun ajettua sekä itsehalveksuntaan että jännetuppitulehdukseen. Aikuinen ei enää kysy lapselta, mitä se miettii, kun se itse vastaa somessa kysymykseen, mitä se miettii. Ja siellä omien ruutujensa edessä sukupolvet taas sulautuvat toisiinsa: sormet ruoas­ta tahmaisina, silmät väsyneinä, hermot kireällä, ranne kipeänä, libido täynnä turhia haaveita.

Yhä uusien sukupolvien kulkiessa yhä pidemmälle uhriutumisen polulla alkoi setämies tuntea olonsa syrjäytyneeksi, kun nuoren naisen takapuoleen tarrautuminenkaan ei ollut enää sitä, mitä nainen odotti, vaikka hapuilevat kädet olivatkin humanistin.
Jyrki Lehtola

Ei ole setämiehilläkään helppoa.

Omaa nuoruutta ei saa takaisin edes käyttämällä lippalakkia sisätiloissa. Siksi vanhuksilla on kaksi vaihtoehtoa: muistella omaa nuoruuttaan tai yrittää muuttua uudelleen nuoreksi, mikä usein tapahtuu omaa nuoruutta muistelemalla.

Näistä vaihtoehdoista tuorein esimerkki on Hakkaraisen Petskun eli Pete Europan kirja Helsinki 1984 – Yön olennot & uusi aalto, jonka 346 sivulla liioitellaan kulttuurivallankumouksen kokoiseksi se, että 72 meikkaustaidotonta helsinkiläistä veti vuonna 1984 muutaman kuukauden ajan mömmöjä ja keskiolutta.

Helen Andrews huomauttaa kirjassaan Boomers, kuinka boomereiden innostuminen sorrosta, identiteetistä ja yhteiskunnallisista epäkohdista teki monista öykkäreitä, koska sorrettuihin samaistumisen katsottiin oikeuttavan öykkäröinnin.

Yhä uusien sukupolvien kulkiessa yhä pidemmälle uhriutumisen polulla alkoi setämies tuntea olonsa syrjäytyneeksi, kun nuoren naisen takapuoleen tarrautuminenkaan ei ollut enää sitä, mitä nainen odotti, vaikka hapuilevat kädet olivatkin humanistin. Oleskeltuaan hetken Twitterissä setämies oppi lopulta lukemaan muitakin kuin itseään ja vaappui nuorten perässä paisuttelemaan tunteitaan itserakkautensa kokoisiksi. Jos haluaa seurata boomerin nuorekasta rakastumista omaan herkkyytensä yhä uudestaan ja uudestaan, Jari Tervo on kirjoittanut teemasta usean vuoden ajan sairaskertomuksia Hesariin.

Ne boomerit, jotka eivät uponneet muistoihinsa tai öykkäröineet muilta varastetulla hauraudella, jäivät antamaan todistusta yliherkkyydestään jatkamalla sukupolvisotaa, jossa vihollisen kasvot olivat aina nuoren naisen, vaikka kukaan ei tietenkään ole sovinisti.

Hädän hetkellä setämiehet samaistuivat itseensä ja kykenivät ottamaan kömpelöimmänkin setämiespilkan raastavan henkilökohtaisesti. Maailma oli muuttunut liian nopeasti, ja monen boomerin oli vaikea hyväksyä mitään, jota ei ollut olemassa silloin, kun boomeri itse oli nuori (tämän takia kirjallisuus ei ole vielä täysin kuollut). Planeetan tulevaisuuden sijasta setämiehet olivat huolestuneita omasta menneisyydestään ja muokkasivat historiaa jatkumoksi, jonka päämääränä seisoi setämies, historian huippuhetki, minkä jälkeen alkoi nopea valuminen alaspäin.

Boomereiden pettymyksen ja nuorisovihan voi ottaa positiiviseltakin kannalta. Ehkä syvällä boomerissa itseymmärrys muistuttaa olemassaolostaan salaisena toivona, että nuoret eivät olisi aivan niin ennustettavia kuin boomeri itse oli; etteivät ne olisi hankkineet ihan vielä avolava-­autoa, vaan uskoneet hetken kauemmin siihen, mitä hölisivät; ettei boomerin täytyisi enää muuttua, vaan nuoret hoitaisivat maailman kuntoon.

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »