Boomeriudessa ei ole kyse iästä vaan siitä, että taas vietiin jotain tuttua ja tärkeää

Minne vietiin maalaisliitto, missä on Postipankki? Minne menivät valitsijamiehet ja maalaiskunnat, minne Pirkko Määttä ja Juha Väätäinen? Miten kävi Länsi-Saksalle?

Viitisentoista vuotta sitten katsoimme jalkapallon EM- tai MM-kisoja mökillä, kun vierestäni kommentoitiin, että Länsi-Saksa on pelannut aika hyvin. Repliikki jäi mieleeni: saatoin ymmärtää ensimmäistä kertaa, ennen omaa kokemusta aiheesta, että menneestä ei ole niin helppo päästää irti kuin luulisi tai kuin odotus on. Vanhassa ei tarvitse edes roikkua tietoisesti, tavat ja tottumukset sattuvat vaan olemaan lujassa.

missä on broadsheet, minne hävisivät pakinat? Kuka vei kymppikuvat, kuka Saabit? Vanheneminen ei ole vain ikääntymistä, se on sarja menetyksiä, tuntemamme maailman katoamista esine ja tuotemerkki kerrallaan. Missä on lankapuhelin, missä tilisiirtokuoret ja luukut seinissä niitä varten? Sukupolvet seuraavat toisiaan, mutta jokainen kohtaa samankaltaiset menetykset. Brändit ja niiden merkityksiä kantavat kuvat ja esineet vain vaihtuvat. Mitä kestävämpiä tavarat ovat olleet ja mitä vähemmän niitä on ollut, sitä lujemmaksi side niihin on kasvanut.

Kuka vei iPodit ja minne hävisivät vihaiset linnut? Missä ovat tuulihatut ja missä on punainen Jaffa?

onko kurt cobainin kuolemasta jo 30 vuotta, miksi Zen Café lopetti? Missä on Karkkiautomaatti? Elämän menetyksiä lasketaan usein läheisten, työpaikkojen tai ihmissuhteiden menetyksinä, mutta halusi sitä myöntää tai ei, olemme aika kiinnittyneitä myös siihen maisemaan, jonka kulloinenkin julkisuus tapahtumineen ja henkilöineen ympärillemme luo. Siksi Levyraati teki paluun televisioon, siksi Putous ei ole televisiosta edes lähtenyt.

Missä on Zidénine Zidane, missä Helminen? Minne meni Isla J Brave?

missä on MySpace, missä Evian-pullot? Kuka poltti makasiinit ja kuka puhkaisi it-kuplan? Missä on Seija Sartti? Jokaisella polvella on omat rakkaimmat menetyksensä, mutta mitä vanhempi on, sitä useamman niistä muistaa. Me pian viisikymppiset muistamme menetyksiä ehkä 30 vuoden ajalta, alkaen jälkiruokien lähdöstä kouluruokailusta lamavuosina. Kahdeksankymppisen elämästä taas jo kuusi vuosikymmentä on menetysten merkitsemää, vaikka elämässä olisi miten paljon hyvää. Jos jokainen menetys olisi reikä vyössä, hoikemmallakin pysyisivät housut jalassa.

Kuka vei hölkkäämisen, kuka perunat ja kastikkeen?

missä on timo sarpaneva, minne vietiin logo ja lasinpuhaltajan pilli? Maria Mäkelä arvioi Iittalan tuoretta brändi- ja logouudistusta kirjoittamassaan artikkelissa juuri sukupolvien ja menettämisen kautta. Mäkelän näkökulma on tarinankerronnassa: Iittala ei uudistuksessaan käynyt itse kertomaan perinteistä yritystarinaa vaan päästi brändinsä ja uudistuksen irti sosiaaliseen mediaan, jossa kaikista tärkein tarina on jokaisen oma tarina. Yrityksen tarina liittyy siihen jos liittyy. Siksi pallo meni keskelle maalia: mikään ei viesti uudistuksesta paremmin kuin boomereiden kuoro huutamassa eitä uudistukselle. Taas meiltä vietiin meille tärkeää! Vanha kuoro teki ajattomalle muotoilulle karhunpalveluksen, sai sen vaikuttamaan vanhalta.

Boomeriudessa ei lopulta ole kyse iästä vaan menettämisestä, siitä että taas jotain katoaa ja muille tärkeitä ovat toiset asiat. Siksi uudistus oli varmasti tehtävä, yritys kun sietää menettämistä vielä paljon huonommin kuin keski-ikäinen. Vanheneminenkin on suositeltavaa vain ihmisille, lankapuhelimella kun ei olisi päässyt edes MySpaceen.