Poikien välisestä ystävyydestä: Muusikko Samuli Putro kertoo, miksi huippusuosittu Zen Café -yhtye lopetti

Artikkeli on julkaistu alun perin 14.8.2022.

Olimme ainoat asiakkaat kiinalaisen ravintolan upottavilla sohvilla. Sitkeä kärpänen surisi voimattomana ikkunalasia vasten. Oli marraskuinen alkuilta vuonna 2007. Tiesin, että seuraavan viidentoista minuutin sisällä melkein kaikki elämässäni muuttuisi. Olin tehnyt lopullisen päätöksen bändin lopettamisesta saman päivän aamuna. Nyt oli aika kertoa se muille.

Kun olimme syöneet, Pete Parkkonen avasi keskustelun. Hän kysyi minulta, aletaanko tehdä seuraavaa levyä. Minä sanoin, että ei aleta.

Äänensävy oli muistaakseni määrätietoinen, mutta veikkaisin, että katseeni oli lattiassa.

Olin bändin lauluntekijä ja solisti. Pete oli rumpali. Hänen vieressään istui kolmas jäsen, basistimme Kari Nylander. Pete sanoi olevansa samaa mieltä minun kanssani. Kari taas totesi, että hän olisi halukas jatkamaan. Äänillä 2–1 Kari hävisi. Hetki oli yhtä epämääräinen kuin huonosti keitetty riisi lautasillamme. Kari maksoi laskun, ja lähdimme etsimään seuraavaa ravintolaa. Runeberginkadun jalkakäytävä oli muhkuraisen jään peitossa, ja minulla oli kävelykengät. Meinasin liukastua koko ajan. Ympärillämme kaupunki aloitteli ujosti pikkujoulukautta. Zen Café oli toiminut viisitoista vuotta. Tähän se päättyi.

Kun bändit hajoavat tai lopettavat, puhutaan usein ”taiteellisista erimielisyyksistä”. Meidän tapauksessamme kyse oli kuitenkin ennen kaikkea siitä, että minä ja Kari emme enää pitäneet toisistamme.

Se ei ehkä kuulosta dramaattiselta, mutta Kari oli ollut viimeiset kaksikymmentä vuotta elämäni tärkein ihminen.

Tutustuin Kariin Raahen lukion tupakkapaikalla syksyllä vuonna 1987. Rehtori oli kyllästynyt oppilaiden jatkuvaan myöhästelyyn. Hän oli määrännyt, että myöhästyneitä oppilaita ei otettaisi enää tunneille sisään. Ei, vaikka kyse olisi yhdestä minuutista. Nyt niin oli käynyt minulle. Oli siis pakko odottaa seuraavan tunnin alkua. Juuri sitä olin tupakkapaikalla tekemässä, kun Kari löntysteli seurakseni katoksen alle.

”Myöhäsä,” hän totesi Raahen murteella.

Kari oli erinäköinen kuin lukion muut pojat. Hänellä oli muodikas kampaus ja niittivyö. Ihastuin Kariin välittömästi. Tuntui, kuin olisin katsellut rocktähteä. Kari oli kovis, minä en. Mutta poltin sentään tupakkaa ja olin myöhästynyt, joten Kari hyväksyi minut.

Ensikohtaamiseni Karin kanssa oli ollut dramaattinen. Tarkkailuluokan pojat olivat lyöneet minut maahan perjantai-iltana kaupungilla. Juuri ennen kuin potkiminen alkoi, kuului ääni. Joku sanoi tiukasti, että ei sitä. Nostin katseeni. Näin poikien keskellä Karin, joka sanoi minulle, että nyt juokset. Juoksin, enkä palannut kaupungille kahteen vuoteen.

Mutta nyt me sitten juttelimme koulun tupakkapaikalla musiikista. Olimme katsoneet joitain päiviä aiemmin television Hittimittari-ohjelmaa ja olimme samaa mieltä: Yö ei ollut enää hyvä yhtye. Kysyin, käydäänkö koulun jälkeen kahvilla. Kari sanoi, ettei ehdi, koska hänen täytyy mennä kotiin laittamaan hella päälle. Kun ihmettelin vastausta, Kari jatkoi, että velipoika ei osaa. Mietin, onko velipoika kehitysvammainen tai jotain.

Vasta myöhemmin tajusin, että tämä Karihan oli se sama kaveri, joka oli pelastanut minut hakkaamiselta.

Kari lopetti lukion kesken, mutta ystävyytemme ei loppunut. Tutustuin Karin kautta vuotta vanhempaan Korpelan Harriin, joka asui jo omassa kämpässään. Se oli vanha puutaloröttelö Raahen keskustassa. Kämpillä pyöri ikäisiämme tyyppejä, jotka polttivat tupakkaa ja kuuntelivat vinyylilevyjä. Oli suomirockin kulta-aika. Minä fanitin Kauko Röyhkää ja Ismo Alankoa. Hurtin kämpillä kuunneltiin Alice Cooperia ja Guns N’ Rosesia.

Minä olin seurakuntanuori. Sellaisia katsottiin kieroon muualla kuin seurakunnassa. Mutta Karin ansiosta pääsin porukoihin. Kari oli passini pahuuksiin. Olin siitä kiitollinen, ja ihailin Karia entistä enemmän.

Juuri tälle ihastuksen, ihailun ja kiitollisuuden muodostamalle pohjalle perustettiin muutamaa vuotta myöhemmin yhtye nimeltä Zen Café. Jälkikäteen on ilmiselvää, että bändille kävisi niin kuin teiniaikojen ihastuksille käy.

Vuoden 1989 syksyllä Kari pääsi opiskelemaan Turun sairaanhoito-oppilaitokseen. Tästä rohkaistuneena ilmoittauduin samalla paikkakunnalla sijaitsevan Paasikivi-opiston tiedotusopin linjan pääsykokeisiin. Tai ainakin melkein. Oikeas­taan äitini ilmoitti minut pääsykokeisiin ja sanoi, että tätä tilaisuutta et jätä käyttämättä. Tottelin äitiä ja nousin junaan. Olin Karin solukämpässä kaksi yötä, sen ajan kun pääsy­kokeet kestivät. Minuun teki vaikutuksen Karin yöpöytä. Se oli pahvilaatikko, joka oli päällystetty tupakka-askien kansilla.

Pääsin kouluun ja muutiin Turkuun. Vaikka tutustuin koulussa joihinkin tyyppeihin, silti minusta tuntui, että olimme Karin kanssa kahdestaan vieraassa maassa ja suuressa kaupungissa. Olimme rahattomia ja vietimme suuren osan vapaa-ajastamme kävelemällä kaupungilla. Jos kumpikaan meistä sai rahaa, menimme heti baariin. Velkoja ei laskettu.

Saimme molemmat ruokapaketteja vanhemmiltamme Raahesta. Kari sai niitä useammin. Kun sellainen paketti saapui, söimme yhdessä makaronia ja tonnikalaa Karin solukämpässä tai minun luonani Stålarminkadulla, Turun telakan kupeessa. Vuokrani oli olematon. Kämpässä ei ollut suihkua, lämmintä vettä eikä puhelinta. Tapaamiset täytyi sopia tapaamisten yhteydessä.

Joskus lähdin Karin kämpille niin, etten tiennyt, oliko hän kotona. Jos koputuksiini ei vastattu, olin pettynyt. Odottelin jonkin aikaa rappukäytävässä ja lähdin takaisin omaan asuntooni. Jos kuulin jälkeenpäin, että Kari oli ollut jonkun muun kanssa kaupungilla, olin mustasukkainen.

Istuimme turkulaisen kellariravintola Haarikan nurkkapöydässä. Kari oli mennyt hieman yllättäen naimisiin elokuussa 1991 ja muuttanut sitten vaimonsa Kirsin kanssa Helsinkiin. En ollut näistä käänteistä vihainen tai mustasukkainen, enemmänkin olin Karista ylpeä. Hän tuntui tietävän, mitä halusi.

Nyt Kari ja kaverimme Mikko Oesch olivat tulleet moikkaamaan minua Turkuun. Kahden tuopin jälkeen Kari sanoi, että me perustetaan bändi, rupiakko laulajaksi.

”Kyllä mää voin ruveta,” vastasin.

Yhtyeen nimeksi tuli Zen Café. Kari oli lukenut Robert M. Pirsigin kirjoittaman kirjan Zen ja moottoripyörän kunnossa­pito ja keksinyt nimen siitä. Toinen vaihtoehto oli Ratas 68. Parempi ehdotus voitti. Aloimme harjoitella Helsingissä. Yövyin Karilla tai joskus Mikon luona. Mikkoon olin tutustunut Hurtin kämpillä, Raahessa. Hän oli pitkä ja komea mies, joka myös soitti kitaraa ihan hyvin. Arastelin Mikkoa joskus, koska hän oli pituutensa lisäksi jyrkkä ja arvaamaton. Karin kanssa olimme sentilleen samanmittaisia, pieniä ja vikkeliä.

Mikolla ja Karilla oli ollut Raahessa trashmetalbändi Papa Rousin. He pitivät raskaammasta musiikista kuin minä, joka kuuntelin tohkeissani U2-yhtyettä. Onneksi oli musiikki­kanava MTV. Sieltä löytyi uudelle bändillemme yhteinen nimittäjä ja sen nimi oli Nirvana. Nirvanan perässä pinnalle nousi paljon kiinnostavaa, uutta musiikkia. Kuuntelimme REM:iä, Sonic Youthia, Red Hot Chili Peppersiä, Mudhoneytä ja The Smashing Pumpkinsia. Ja tietysti myös Kauko Röyhkää, Sielun Veljiä ja Tuomari Nurmiota.

Lauloimme suomeksi. Omaa tyyliä meillä ei ollut. Karin ja Kirsin mukavasta asunnosta Töölön Mechelininkadulla tuli kaveriporukkamme kohtaamispaikka.

Siellä näkyi MTV ja sai polttaa tupakkaa sisällä, vähän kuin aikanaan Raahessa.

Pian muutin Helsinkiin silloisen naisystäväni kanssa. Koska olin edelleen työtön, käytin kaiken aikani bändihommiin. Olin kuin partiolainen, täynnä intoa ja ideoita. Kun ehdotin, että meidän täytyy tehdä bändille juliste, Kari sanoi, että niin täytyy. Sitten ruvettiin tekemään. Kun näytin kaupungilta löytämiäni paperisia keikkamainoksia, Kari kysyi, että osattaskohan mekin tehä tollasia. Kyllä me osattiin.

Noin kahdeksan kuukautta sen jälkeen, kun bändin perustamisesta oli sovittu, löysimme vihdoin oikean rumpalin nimeltä Tuomo Mäkipaavola. Minä keskityin laulamiseen ja biisien tekemiseen.

Minusta tuntui, että Karin kanssa kaikki oli mahdollista. Zen Cafésta tuli ensisijaisesti meidän bändimme. Kävimme usein soittamassa kahdestaan, ilman Tuomoa ja Mikkoa. Silloin minä soitin rumpuja ja mölisin sanoja. Kari rynkytti bassoaan sellaisten sointujen pohjalta, joita näytin hänelle. Biisit olivat kamalia. Meidän mielestä tietysti varmoja hittejä. Ensimmäisen demon kappaleet olivat nimeltään Joulupata ja Tomujoki virtaa.

Pian aloimme haaveilla keikoista. Istuimme Karin kämpällä risti-istunnassa lattialla ja kirjoitimme ruutuvihkoon Rumbasta ja Soundista löydettyjä keikkapaikkojen puhelinnumeroita. Karilla ja Kirsillä oli lankapuhelin. Soitin sillä kaikki numerot läpi kahden viikon välein ja kerjäsin keikkoja.

”Täs on Samuli Putro terve. Meil on semmonen bändi ku Zen Café. Voitasko me lähettää sulle demo kun me haluttas tulla teille keikalle.”

Puhelinlaskut olivat poskettomia.

Vuoteen 1995 mennessä bändimme oli kutistunut trioksi. Kari oli sen huonoin soittaja. En minäkään ollut kummoinen, mutta Kari oli vielä huonompi. Se ei haitannut. Hänestä oli alkanut löytyä muita vahvuuksia. Karista oli kuoriutumassa rocktähti. Hän oli aina ollut hyvännäköinen ja alkoi nyt tiedostaa sen. Hän flirttaili yleisössä olevien naisten kanssa keikkojen aikana ja niiden jälkeen.

Minä taas olin niin naisten kuin miesten kanssa epävarma ja siksi melko toivoton keulahahmo rock-yhtyeelle. Bändiin myöhemmin liittynyt rumpali Pete Parkkonen taas oli minua ja Karia kuusi vuotta vanhempi ja muutenkin konkari. Hän oli levyttänyt jo 1980-luvulla Kebassa ja Toni Rossin yhtyeessä. Ei ollut enää tarvetta hötkyillä.

Kari oli se, joka sanoi, että meistä tulee Suomen paras bändi. Väite oli kohtuuton. Silti uskoin siihen, kun Kari kerran niin sanoi. Ensimmäisen, härskisti flopanneen Romuna-levyn jälkeen julkaisija Pekka Ruuska kysyi minulta vaivihkaa, olenko varma, että haluan jatkaa juuri näiden jätkien kanssa. Tiesin, että hän tarkoitti Karia.

”Joo, tää on meijän bändi”, vastasin. Asiaan ei palattu enää koskaan.

Kari oli paitsi rocktähti myös pistämätön seuramies. Keikkareissuilla se oli kullanarvoista. Kari oli erityisen hyvä keksimään mielikuvitushahmoja, joiden päättömiä elämäntarinoita kuuntelimme keikka-autossa naurusta täristen. Joimme kaljaa, joskus myös viinaa, ja satunnaisesti poltettiin pilveä. Juopottelu oli vielä iloista.

Kännissä uskalsin jutella vieraille ihmisille. Fanikohtaamiset ovat aina olleet minulle hankalia, mutta humalassa niistäkin tuli siedettäviä. Eniten minua pelotti, etten täyttäisi ihailijoiden odotuksia. Pelkäsin koko ajan paljastuvani huijariksi. Olin vuorotellen sitä mieltä, että en ollut tarpeeksi älykäs tai että olin liian älykäs. Sellainen rasittava miesselittäjä.

Vuosituhannen vaihteessa keikoilla alkoi vihdoin tapahtua. Karin horjumaton itsevarmuus kannusti minua ulos ujoudestani. Monet luulevat, että rockyhtyeen dynamiikka perustuu jäsenten väliseen kilpailuun. Ei se minusta sitä ollut. Kari yllytti minua esiintymään rohkeammin, puhumaan lavalla ja tekemään kaikenlaisia temppuja. Kun katsoin oikealla puolellani heiluvaa, olutta yleisön päälle sylkevää sankaribasistia, ajattelin että jaahas, kai minäkin sitten voin vähän irrotella.

Karin pikkuveli Urpo Nylander oli keikoilla usein roudarina. Olin tutustunut Urpoon jo Raahessa. Hän oli se, joka ei muka osannut laittaa hellaa päälle. Jos Urpolla ja minulla oli liian hauskaa keskenämme, Kari alkoi murjottaa. Minusta taas usein tuntui, että veljeksillä oli salakieli, jota en pystynyt ymmärtämään. Se ärsytti minua.

Kaikesta tästä monipuolisesta ärsyyntymisestä huolimatta kului vuosia, ennen kuin päätettiin, että Urpo ei tullut enää mukaan keikkareissuille.

Pete pysyi erossa nahistelustamme. Kun Zen Cafésta tehtiin 2000-luvun alussa Ylelle dokumentti, Pete sanoi siinä, että jätkät yrittää esittää, että minä teen päätökset, vaikka ne kuitenkin tekee ihan mitä niitä huvittaa. Minusta se ei pitänyt paikkaansa. Tuntui, että Petellä oli aina viimeinen sana. Hänellä oli raivostuttava tapa nostaa oikea jalkansa bassorummun päälle, jos minä ja Kari tohotimme treenikämpällä jonkun kappaleen sovitusta liian nopeasti eteenpäin. Jalka saattoi pysyä paikallaan vaikkapa seuraavien kolmien harjoitusten ajan, eikä nuottiakaan soitettu.

Mitä tahansa Zen Cafélle tapahtui, ajattelin että Pete on sen jo kokenut. Se tuntui turvalliselta.

Soundi-lehden toimittaja, Pete ja Kari istuivat jo ravintola Kappelin pöydässä. Olin parikymmentä minuuttia myöhässä. Istuin alas ja pahoittelin. Toimittaja aloitti kysymällä, että millä tavalla tämä suosion kasvu on vaikuttanut teidän työhönne. Kari ehti vastaamaan ensimmäisenä. Kaikesta on tullut ihan helvetin paljon helpompaa, hän sanoi.

Vittu mä lyön tuota jätkää, ajattelin.

Olin myöhässä, koska haastattelu oli minulle päivän neljäs. Karille ja Petelle se taas oli ensimmäinen pitkään aikaan. Yhden ihmisen haastatteleminen on helpompaa kuin kolmen. Koska minä olin sekä bändin solisti että biisintekijä, pyyntöjä oli alettu kohdistaa minulle. Aluksi se oli jännittävää ja imartelevaa mutta muuttui pian rasittavaksi. Haastattelujen lisäksi minun täytyi myös istua loputtomissa markkinointi­palavereissa ja olla yhteydessä ohjelmatoimiston kanssa. Sitten piti tietysti myös treenata.

Vanha vitsi kuuluu, että kitaraan tartutaan sen takia, että voisi vältellä päivätöitä. Minua ei enää naurattanut.

Tilanne harmitti myös Karia, mutta eri syystä. Minä sain eniten huomiota. Pete suhtautui asiaan viileästi, mutta minun ja Karin kaveruus alkoi rakoilla yhä enemmän ja pahemmin. Emme viettäneet enää aikaa kahdestaan, enkä tunnistanut Karin yrityksiä lähestyä tai auttaa minua. Kerran hän kysyi ennen keikkaa takahuoneessa, että miltä susta tuntuu, kun tuolla on salillinen ihmisiä, joista jokainen haluaa susta jotain.

En ymmärtänyt kysymystä. Sillä hetkellä vähät välitin mistään muusta kuin siitä, että saisin ensin viinaa ja sitten nukkua.

En miettinyt, miltä Karista tuntui, että yleisö halusi nimenomaan minusta jotain.

Rahaa tuli paljon. Käytimme sitä enimmäkseen typerästi ja joskus myös järkevästi. Järkevää oli, että palkkasimme lisää teknikoita. Satsasimme siihen, että keikat kuulostaisivat ja näyttäisivät hyviltä. Kiertueryhmämme oli paisunut seitsenhenkiseksi. Porukka vietti paljon aikaa yhdessä myös keikkojen ulkopuolella. Pete oli perheellisenä yhä harvemmin mukana, kun keikoilta palatessa ryypättiin. Meille muille se oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

Uusi miksaajamme Janne Röning oli myös Raahesta kotoisin. Hän oli minua ja Karia muutaman vuoden nuorempi ja saatanan hyvä työssään. Janne oli myös lähes kaksimetrisenä upea ilmestys salin keskellä, miksauspöytänsä takana. Hauskana miehenä hän tuli toimeen kaikkien kanssa. Kun Karin ja Jannen välit tiivistyivät, se harmitti minua.

Myös muita ihmisiä alkoi tulla väliimme.

Mara Salminen oli tuottanut kaikki levymme. Välillä hän myös soitti keikoilla kitaraa, jotta minulla olisi enemmän aikaa kekkuloida lavalla. Minulla ja Maralla oli samankaltainen huumorintaju. Se oli kehittynyt lukemattomien yhdessä vietettyjen studiotuntien aikana. Kari kyllä soitti omat bassoraitansa mutta ei muuten viihtynyt studiolla. Turha siellä on ylimääräisten lorvia, minä ja Mara ajattelimme. Me siis työnsimme tällä lailla Karia kauemmaksi levyjen tekemisestä. Työryhmän sisälle alkoi muodostua leirejä.

Julkaisimme vuonna 2005 levyn nimeltä Laiska, tyhmä ja saamaton. Sen valmistumisen ja julkaisun välissä oli kerrankin aikaa. Ehdotin, että menisimme Harjun nuorisotalolle askartelemaan kolmistaan, siis minä, Kari ja Pete. Halusin, että tekisimme tulevan levyn ensimmäisestä singlestä pienen painoksen käsin tehdyillä kansilla.

Ajatus huvitti Karia ja Peteä. Vietimme kolme päivää nuorisotalon kellarissa leikkaamassa ja liimaamassa. Taka-ajatukseni oli, että voisimme puhua siitä, mikä bändiä hiersi. Meillä oli oikein mukavaa, mutta en saanut suutani auki. Yhtäkkiä tuntui lapselliselta alkaa kaivelemaan menneitä juttuja. Sitä paitsi: olimme kuin olimmekin nyt Suomen suosituin yhtye, kuten Kari oli ennustanut. Meillä oli superhitti Piha ilman sadettajaa alla, uusi levy kohta tulossa ja koko vuosi täyteen buukattuna. Jatkoimme tuppisuina. ”Sää osaat olla tosi mukava jos sää vaan haluat olla”, sanoi Kari jonkun huoltoaseman pihalla. Olimme taas keikoilla. Lause jäi mieleeni, koska tavallaan Karihan sanoi, että olisitpa taas mukava.

Ei minulla ole aikaa olla mukava, kun täytyy koko ajan tehdä tätä meidän bändiä, ajattelin. Raadoin perse verellä yhteisen asian vuoksi, eikä kukaan tuntunut huomaavan sitä. En osannut puhua asiasta. Ajattelin, että se olisi nähty heikkoutena.

Olin oppinut jo ala-asteella, että liiallinen avoimuus poikien kanssa oli virhe. Lörpöttely kuului tytöille, jalkapallo pojille. Luojan kiitos pärjäsin jotenkuten myös jalkapallossa. Bändin jätkäporukassa esitin aina vähän enemmän jätkää kuin mitä olin. Silti tunsin olevani yhä se rillipää, jolle ihan kohta sanotaan, että ota noi lasit pois päästä, niin mä voin vetää sua turpaan.

Tiesin, että herkkyyttäni pidettiin myös arvossa. Sen ansiosta meillä oli niitä biisejä, jotka soivat radiossa. Teosto-korvaukset, rojaltit ja keikkaliksat jaoimme reilusti. Siitä oli sovittu jo ennen ensimmäisen levyn ilmestymistä. Kappaleiden säveltäjänä ja sanoittajana olisin voinut lohkaista huomattavan paljon isomman osuuden nimenomaan Teosto-korvauksista. En tehnyt niin, koska meillä oli tavoite. Se, ettei bändistä kenenkään täytyisi tehdä mitään muuta työtä kuin soittaminen. Saavutimme tavoitteen jo vuonna 2000. Silloin Pete lopetti työnsä Harjun nuorisotalolla.

Raha ei siis ollut ongelma, mutta johtaminen oli. En yksinkertaisesti halunnut olla johtaja. Halusin, että Pete olisi. Hän oli vanhempi, rauhallisempi ja kokeneempi, kaikin puolin sopivampi. Ajattelin itseäni juoksupoikana. Sellaisena tyyppinä, jonka pitää mennä ensimmäisenä treenikämpille, tyyppinä, jolla on avaimet. Karista ei mielestäni ollut johtajaksi. Hän oli arvaamaton.

Meillä oli kyllä selkeät vastuualueet. Kari hoiti Teosto-ilmoituksia ja muita konttorihommia sen lisäksi, että oli oikein hyvä päätyössään eli rocktähtenä olemisessa. Pete taas oli yhä yhtyeen paras ja näkemyksellisin soittaja. Hänellä oli päävastuu musiikin sovittamisesta, vaikka hän usein on väittänyt toisin. Minä tein biisit, ideoin levynkansia ja kiertueita, annoin haastatteluja sekä säädin asioita levy-yhtiön ja ohjelmatoimiston kanssa.

Olin hamstrannut itselleni liikaa hommia. Se ei johtanut siihen, että olisin osannut jakaa niitä muille. Emme silti koskaan harkinneet managerin palkkaamista. Ajattelimme, että Suomi on niin pieni maa, ettei sellaiselle olisi tarvetta. Olisi ehkä ollut.

Konttasin ulos hotellihuoneesta. Siellä oli käynnissä keikan jälkeiset jatkot. Olin humalassa, mutta en niin humalassa, etteivätkö jalkani olisi kantaneet. En jaksanut enää olla seurassa, en vain kehdannut sanoa sitä.

Olin joutunut vastentahtoisesti lopettamaan pilven polttelun jo 2000-luvun taitteessa. Pääni ei kestänyt sitä enää. Minusta tuli vainoharhainen, enkä pystynyt nukkumaan paukuissa. Kompensoin asiaa muilla päihteillä. Silti minusta tuntui, etten kuulunut joukkoon, koska en enää polttanut. Eri päihteet veivät käyttäjiään yhä kauemmaksi toisistaan.

Aiemmin vitsailimme, että emme olleet päihderiippuvaisia vaan päihdeläheisiä. Mutta nyt olimme koko ajan joko humalassa tai krapulassa.

Minusta tuntui, että työryhmässämme kaikilla muilla oli kivaa paitsi minulla. Oikeasti olin taas mustasukkainen siitä, että Kari ja miksaaja-Janne tulivat niin hyvin toimeen keskenään. Aiemmin en ollut samankaltaisissa tilanteissa tehnyt juuri mitään, mutta nyt aloin käyttäytyä suoraan sanottuna pikkumaisesti.

Kerran olin jättänyt keikkakenkäni Tavastian takahuoneeseen. Kari asui edelleen Töölössä, ja treenasimme keskustassa, Espan lavan alla. Tavastia oli Karin kävelymatkalla. Pyysin, että hän nappaisi kengät mukaansa matkallaan harjoituksiin. Treeneissä kävi ilmi, että Kari oli unohtanut asian. Raivostuin siitä aivan kohtuuttomasti. Treeneistä ei meinannut tulla mitään, kun puhisin kiukkuani. Kehtasin vielä kysyä, että voisitko sä hakea ne kengät nyt. Kari sanoi, että ei kyllä onnistu, on menoja.

Harjoitusten jälkeen hain kengät Tavastian takahuoneesta ja ajattelin, että nyt kyllä menen kaljalle. Menin Rytmi-baariin. Kari istui siellä tuttujemme kanssa. Minä kävelin omaan pöytääni kiukkua niellen.

Olin maan ykkösyhtyeen solisti, mutta en osannut enää edes ryypätä parhaan kaverini kanssa. Kiukuttelin kengistä.

Niin kauan kun Pete oli ollut Karin ja minun välissä, asiat olivat pysyneet hallinnassa. Tarkemmin sanottuna: niin kauan kun Pete oli yläpuolellani, minusta tuntui, että olin turvassa. Tarvitsin hyväksyntää itseäni vanhemmalta mieheltä. Mutta kun Pete alkoi etääntyä minusta ja samalla koko ryhmästä, tunsin jääväni yksin. Ilman Peten auktoriteettiasemaa käyttäydyin kuin hemmoteltu kakara, sellainen, joka oli pettynyt joululahjoihinsa.

Sain kerrottua tämän Petelle viisitoista vuotta liian myöhään. Seisoimme kotini eteisessä, kun aloin avautua humalassa. Pete puisteli päätään ja sanoi, ettei ollut tajunnut kuviosta mitään. Hän oli koko ajan luullut, että kaikilla muilla paitsi hänellä itsellään oli bändissä ihan mahtavaa.

Vuoden 2007 kesä oli Zen Cafén viimeinen. Lähdimme kesäkiertueelle triona. Pete oli etäinen, juro itsensä. Kari nautti roolistaan suurten yleisöjen edessä ja minä tunsin itseni yhä edelleen ulkopuoliseksi. En osannut vieläkään iloita suosiosta.

Muistan yhden hetken kiertueelta, joku paluumatka jostain, yleensä kai pohjoisesta. Lurputtelimme kaljaa bussissa, ja jossain kohtaa menin Karin viereen istumaan. Rupesimme juttelemaan, ihan niitä näitä.

Huomasin sivusilmällä, että muut vaihtoivat katseita. Varmaan Karikin huomasi sen. Emme puhuneet mistään tärkeästä, mutta se, että edes puhuimme, tuntui hyvältä. Sellaista ei ollut tapahtunut pitkään aikaan. Kiintymykseni Kariin valui minuun kuin poistuvan krapulan helpotus. Silti mietin samaan aikaan, onko tämä esitys. Siis esitys muille bussissa istuville, että kyllä tämä tästä, katsokaa vaikka.

Kari oli sanonut yhtyeen alkuaikoina monta kertaa, että tämä on viimeinen bändi, mihin hän aikoo satsata. Ajattelin, että niin kai se sitten on. Silti tiesin, että asiat ja asetelmat bändin sisällä olivat muuttuneet.

Olin myös toisenlaisen elämänmuutoksen keskellä. Olimme ostaneet naisystäväni Teriken kanssa ensimmäisen yhteisen asuntomme Helsingin Käpylästä. Koirastakin puhuttiin.

Olin täyttämässä 37 vuotta, mutta halusin olla jo vanhempi. Rokkaaminen oli alkanut tuntua lapselliselta.

Olin kiinnostunut uudesta kuvataiteesta ja kävin katsomassa nykytanssiesityksiä. Tuollainen minäkin haluan olla, ajattelin. Tuollainen, jota sanotaan ajattelijaksi. Kuten kaikki älykön roolia haikailevat, haaveilin vetäytymisestä maalle. Siellä kirjoittaisin musiikkia rauhassa. Sellaista musiikkia, jota ei arvioitaisi kaupallisen menestyksen perusteella. Hakisin apurahoja ja saisin niitä. En soittaisi enää festivaalikeikkoja vaan kasaisin ryhmän, jonka töitä kutsuttaisiin esityksiksi.

Nämä ajatukset olivat pakofantasioita, vaikka en suostunut myöntämään sitä itselleni. Halusin jatkaa bändissä ja samaan aikaan en halunnut. Ajauduin kohti neljänkympin kriisiä.

Ikäkriisini keskellä bändimme ei enää kehittynyt. Viimeiseksi jäänyt levy Stop ei ollut surkea, mutta emme löytäneet tekemiseen mitään uutta kulmaa. Toistimme jääräpäisesti samaa kaavaa, vaikka olimme yrittäneet muuttaa toiminta­tapojamme. Pete oli hankkinut äänityskalustoa, jotta voisimme tehdä parempia demoja. Mutta työ oli tuskastuttavan hidasta, koska emme osanneet oikein käyttää laitteita.

Yksi ongelmistani oli, että vaikka tein valtavasti töitä, en halunnut ajatella yhtyettä työpaikkana. Osa aikalaisyhtyeistämme oli yhtiöittänyt toimintansa jo aikoja sitten. Meistä sellainen oli oksettavan kokoomuslaista. Tämän moraalisen ylemmyydentunnon kääntöpuolena emme saaneet organisoitua edes keikoilla tapahtuvaa paitamyyntiä. Siinä missä toiset siirtyivät bändeineen kohti yrittäjyyttä, me heiluttelimme verokorttejamme ylpeän vasemmistolaisina. Olimme yhtä aikaa ammattimaisesti toimiva, yhteen hioutunut työryhmä – ja toisaalta sakki toisiinsa kyllästyneitä, keskenään kinastelevia puoli­humalaisia amatöörejä.

Viimeisen kesäkiertueemme aikana kirjoitin uusia lauluja. Vaikka en tiennyt sitä, kirjoitin ensimmäistä soololevyäni. Elämä on juhla -nimiraidan viimeistelin murenevan bändimme keikkabussissa juhannusaattona matkalla Kokkolaan. Ehkä tilanteen epätoivoisuus vaikutti siihen, että siitä tuli ihan hyvä, tai ainakin hitti.

Kun levy parin vuoden kuluttua julkaistiin, kysyin Karin mielipidettä siitä. Ei tarvinnut hävetä, hän vastasi. Se oli mukava, karimainen vastaus.

Soitimme viimeisen keikkamme Vuokatissa elokuussa 2007. Keikan jälkeen näin, kun Kari pudotti hiestä märän, loppuunkäytetyn keikkaliivinsä roskiin. Hän roikotti sitä ensin hetken muovisen roskakorin päällä ja päästi sitten hitaasti irti. Takahuoneen kelmeässä, olutkaapeista heijastuvassa valossa se näytti dramaattiselta ja lopulliselta. Kari tuskin ajatteli mitään sellaista, hän vain hankkiutui eroon haisevasta liivistään.

Lensimme seuraavana päivänä Helsinkiin. Olin niin huojentunut kiertueen loppumisesta, että moikkasin iloisesti lentokentän baarissa istunutta Juha Veijosta, näyttelijää, jota en ollut koskaan tavannut. Pari kuukautta myöhemmin sitten istuimme kiinalaisessa ravintolassa ja päätimme, että emme jatkaisi. Siihen aikaan tuollaisesta päätöksestä oli tapana käyttää ilmaisua määrittelemätön tauko.

Zen Cafén paluuta on vuosien mittaan toivottu toistuvasti. Se on ollut minulle yllätys. En uskonut, että bändimme kiinnostaisi ketään näin pitkään. Vaikka musiikintekijä tarvitsee yleisöään, comeback ilman halua soittaa yhdessä tuntuisi minusta lähinnä rahastukselta. En siis usko, että siihen ryhdytään. Määrittelemätön tauko on mielessäni lopullinen.

Kun tämä kirjoitus oli saatu melkein valmiiksi, soitin Karille ja pyysin häntä lukemaan tekstin. Minua pelotti, miten Kari suhtautuisi.

Tapasimme toisena pääsiäispäivänä ravintolassa Helsingin Hakaniemessä. Olin etuajassa. Kari tuli tapaamiseen minuutilleen. Minun kaljani oli jo puolivälissä. Moikkailimme ja nostelimme tuoppejamme. Jotenkin Kari näytti pienemmältä ja hauraammalta kuin se Kari, jota olin ajatellut, kun kirjoitin tätä juttua.

”Olihan se surullista luettavaa”, hän aloitti ja katseli kenkiään.

Minun teki mieli heti puolustella, että onhan siinä hauskojakin kohtia, mutta olin hiljaa. Sitten kysyin, mikä siinä oli surullista.

”No se, etten osannut tukea kaveria silloin, kun se olis tarvinnut,” Kari jatkoi.

Alkoi itkettää kamalasti, mutta yritin olla pyyhkimättä silmäkulmiani. En halunnut säikäyttää Karia.

Kari alkoi puhua siitä, miten hän oli kokenut jäävänsä ulkopuolelle. Siitä, että hän tunsi aina olevansa minun ja Peten luovuuden jarruna, perästävedettävänä ja pöljänä basistina.

Tämä ei nyt kyllä mene yhtään helpompaan suuntaan, ajattelin.

Sitten Karin sävy muuttui. Hän sanoi, että bändissä oleminen oli mahdollistanut arjen, jossa ei ollut muita sääntöjä kuin meidän omat. Sellaisessa porukassa oleminen oli tuntunut vahvalta. Emme välittäneet siitä, miten kuuluisi elää. Tunnistin ajatuksen ja ihmettelin hetken, miten oikein hukkasimme sen kaiken. Sitten tajusin, että juuri siitähän minä olin kirjoittanut viimeiset kuusi viikkoa.

Lopuksi kysyin Karilta, että miksi ihmeessä hän aikanaan tuli pelastamaan minut Raahessa hakkaamiselta. Siis silloin, kun tapasimme ensimmäistä kertaa. Kari vastasi heti.

”Mää olin tukioppilas yläasteella, mun homma oli katella ettei heikompia rääkätä.”

Olin hämmästynyt. Mikä helvetin tukioppilas. Tämä rocktähtikö.

Kari jatkoi, että hänet oli haluttu tehtävään, koska hän tunsi kaikki pikkukaupunkimme kovikset. Hänellä oli sanavaltaa sekä hakkaajiin että hakattaviin. Istuimme hetken hiljaa ja joimme kaljamme loppuun. Kysyin, että haetaanko toiset.

”Käydäänkö samalla röökillä”, Kari vastasi.

Seisoimme pääsiäisen hiljentämän Hämeentien varressa. Katupöly teki laihoja aaltoja kuivan asfaltin pintaan. En voinut olla ajattelematta Raahen lukion tupakkapaikkaa vuonna 1987. Jollain vaikeasti määriteltävällä tavalla minusta tuntui, että vaikka kaikki oli toisin, mikään ei ollut muuttunut.

”Lähetäthän ton jutun Petelle kans”, Kari sanoi.

Vastasin, että totta kai. Kirjoitan sen ensin vain valmiiksi.

Venla Rossi auttoi Samuli Putroa tämän artikkelin kirjoittamisessa. Rossi myös editoi artikkelin.