Apu

Avun aikakone: Lystiä ja loisketta Lintsillä

Avun aikakone: Lystiä ja loisketta Lintsillä

Suomen suosituin matkailukohde on huvittelevan kansan tuella koonnut yli sata miljoonaa euroa lastensuojelutyölle.
Teksti Jorma Lehtola
Kuvat A-lehtien kuva-arkisto, Lehtikuva, Museovirasto, Linnanmäen kuva-arkisto
Mainos

Taas se on edessä: kymmenettuhannet lamput syttyvät, maailmanpyörä nytkähtää liikkeelle, vuoristoradan ensimmäinen juna nousee kitkuen mäkeen…

Helsingin Linnanmäki täyttyy kiljunnasta, jota on jatkunut pian 70 kesää.

Se, mikä kerran alkoi sodasta toipuvan kansan kotikutoisena piristämisenä, on kasvanut Suomen suosituimmaksi matkakohteeksi ja lastensuojelutyön merkittäväksi rahoittajaksi. Viime vuonna Lasten Päivän Säätiö lahjoitti lastentyöhön ennätykselliset 4,5 miljoonaa euroa.

Ruotsin mallin mukaisia Lasten päivä -tapahtumia arpajaisineen ja vuokrasirkuksineen alettiin pitää jo 101 vuotta sitten ympäri maata, suurimmat Helsingissä.

Tapahtumien työläys saa järjestäjät pohtimaan kiinteää huvipuistoa Helsinkiin. Kun kaupunki vuokraa Alppilasta maata vuoden 1950 alussa, Linnanmäki nousee sinne – kahdessa kuukaudessa.

Avajaisiltanaan helluntaina se on vielä enemmän hökkelikylä, mutta jo puoliltapäivin tungos on täyttänyt porttien tienoot.

”Keskellä tietä oli rakennustöiden jäljiltä iso lautakasa, ja mieleeni on jäänyt kuva suunnattomasta juoksevasta lapsilaumasta, joka menoaan hiljentämättä jakaantui lautakasan kahta puolen kuin avautuva portti”, muisteli Linnanmäen ohjelmapäällikkö Sara Ekelund Avulle jälkeenpäin.

Laitteita on niukasti, pari pyörityslaitetta ja karusellia, törmäysautorata ja tivolilisukkeita, mutta vastaanotto on lämmin.

Sodasta on viisi vuotta. Mieli kaipaa kunnon kyytiä – illuusioita, peilitelttaa, karuselleja, pelihalleja, Suomi-Poikain musiikkia ja ”kuolemankirnussa” ulvovia moottoreita.

”Huomio, huomio. Nyt esiintyvät suomalaiset vauhtihurjapäät Esa Paltila ja Onni Suuronen, jotka ajavat pitkin tynnyrin seiniä yhtaikaa sekä autolla että moottoripyörällä.”

Käsin ohjattavien valonheitinten valossa Sirkusteltta, Peacock-teatterin esiäiti, tarjoaa Erinomaista kansainvälistä ohjelmaa, Solmu Mäkelän taikatemppuja ja Kullervo Linnan yhtyeen soittoa. Sisäänhuutelijat mekastavat: ”Tännepäin, tännepäin!”

”Huomio, huomio. Nyt alkaa Mustan kabinetin yönäytäntö. Vielä ehditte mukaan katsomaan, kuinka elävä ihminen muutetaan luurangoksi.”

Ruotsalaistenori Jussi Björling, jazzlaulaja Alice Babs ja tummaihoisten amerikkalaismuusikoiden lauluyhtye Delta Rhythm Boys hämmästyttävät kansaa pömpeleiden lomassa. Björlingin laulaessa vekottimet seisovat, mutta kun maailmantähti Rosita Serrano yrittää samaa 1955, ohjelmapäällikkö puuskahtaa, että ”ellette laula, niin olkaa laulamatta”.

Ruotsalaisherra Sprenger valmistaa ihme koneellaan hattaroita, joita varten Kansanhuoltolautakunnalta saadaan 5 000 kiloa sokeria – lastensuojelustahan sentään on kysymys! Linnanmäen kautta Suomeen saapuvat myös vohvelit Ruotsista.

Mario Weberin saksalaisorkesterin soittaessa aurinko paahtaa Peacockin telttakankaan läpi ja sateella vesi tirisee ratkenneista saumoista. Soittajat asuvat parakkikylässä, jonka kattoja lokit nokkivat puhki.

Vedenneitoja pudotetiin palloilla lähes 30 vuotta, kunnes naisasialiike teki touhusta lopun.

Toisena kesänä Linnanmäelle nousee puinen vuoristorata, joka ”hujauttaa sydämen hetkeksi kintaan peukaloon”, kuten esittelyfilmi osailee. Tanskalaisen Valdemar Lebeckin laatima rata on aikansa suurin pohjoismaissa. Sen arvellaan kestävän 15 vuotta, mutta yhä se siellä kolkuttaa.

Uimapukuiset vedenneidot köllivät vesialtaan tasanteella, josta asiakkaat koettavat heitä tiputtaa palloja heittelemällä.

Vedenneitojen kirkaisut opetetaan erikseen, kuten lavalla oleminenkin – ”siellähän ei sopinut maata kuin lehmä”, kuten idean isä Lauri Seiterä muistutti.

Naisasialiitto Unioni tekee kirjelmällään 1980 lopun ”naisia alentavasta” touhusta.

Sodanjälkeinen huvinälkä ja kilpailun puute alalla tekevät Linnanmäestä hitin. Jo ensimmäisenä kesänään se kerää 400 000 kävijää, vuosikymmenen lopulla tuplasti.

Valtaosa laitteista, peleistä ja myyntipisteistä on ulkopuolisten, jotka maksavat säätiölle vuokraa. Vielä ei ole rahaa omiin laitteisiin. Tulos on kävijämääristä huolimatta vaisu, jopa olympiakesänä 1952. Tilanne muuttuu vasta 1963, kun pelit ja automaatit siirtyvät Linnanmäen omiin käsiin.

Kovana tinkijänä tunnettu Ekelund hommaa Lintsille kovia nimiä Lale Andersenista Tino Rossiin.

Tanssija-laulaja Josephine Baker on ”koko pakana käsitellä, mutta veti täysiä telttoja”. Zarah Leander taas kulkee Linnanmäellä vuosien ajan puoleen hintaan sillä ehdolla, ettei palkkiota kerrota muille.

Kantapään kautta Ekelund oppii suomalaisyleisön maun. ”Se saisi mieluimmin olla vähän karkeaa, ei ihan hienointa huumoria”, hän Avulle paljastaa.

Huvipuistoille tunnusomainen urkupeli ja Alte Kameraden tahdit tulevat mäelle 1954. Urut soivat rei’itetyillä nauhoilla ja uudet melodiat hankitaan metrimitalla, sata metriä per kipale.

Lasten Päivän Säätiö syntyy vuonna 1957, kun Lastensuojelun Keskusliitto, Barnavårdsföreningen i Finland, Ensi- ja Turvakotien liitto, Mannerheimin Lastensuojeluliitto, Parasta Lapsille ja Pelastakaa Lapset kirjoittavat nimensä yhteiseen paperiin. Syksyllä säätiö muuttaa Apu-lehden vuokralaiseksi Autotaloon Salomoninkadulle.

Seuraavana vuonna, kun Helsingin kaupunki jatkaa vuokra-aikaa 20 vuodella, saadaan iso ratas kunnolla käyntiin. Tanskalaisvuokralaisen Sven Jarlströmin huvittelulaitteet ostetaan puistolle ja vakituista henkilöstöä lisätään reippaasti.

Uusi toimitusjohtaja Bo Ekelund painottaa perheiden viihtymistä pelkän rahan hankinnan sijaan: ”Ollaan yhdessä.”

Apu jakoi miljoona vapaalippua huvipuistoihin 1975, kun Linnanmäki täytti 25 vuotta.

Elokuussa 1959 nilkkasukkatytöt pyörtyvät: Paul Anka, 18, laulaa Linnanmäellä – ensi kertaa Euroopassa. Vuoristorata on pysäytetty, paikalla 20 000 kiljuvaa nuorta.

Anka ei tule ilmaiseksi. Jos Delta Rhythm Boys -kvintetti saa 120 000 markkaa konsertilta, Anka kuittaa 800 000, nykyrahassa 20 000 euroa.

Sara Ekelundin on puututtava peliin, kun idoli alkaa heitellä Vaakunan sviitin ikkunasta vaatekappaleita ihailijoille, jotka uhkaavat repiä toisensa.

”Kun minä katselen heitä tuolla ulkona, noita poikia ja tyttöjä, minä haluaisin olla heidän arvoisensa oikein toden teolla”, Anka sanoo Avun haastattelussa.

Sara Ekelund valvoo nuorta tähteä niin tiiviisti, että kolmantena päivänä joku nuorisojoukossa sanoo: ”Tsiikaa, tos on se ginkku, joka styylas Paulin kanssa.”

Lähivuosina lavalla on lisää valovoimaa: 14-vuotias italialaistähti Robertino, Cliff Richard sinisine smokkeineen, jazztähti Anita O’Day, Georg Ots, The Animals.

Nyrkkeilijä Sonny Liston maksaa kolme kertaa enemmän kuin Anka, mutta leiville lyö hänkin. 17 000 ihmistä näkee, kun maailmanmestari hyppää narua, takoo hiekkapussia ja matsaa avustajansa kanssa.

Teinisuosikki Paul Anka laittoi Linnanmäen sekaisin elokuussa 1959.

Linnanmäestä tulee uusi normaali. Kalliit maailmantähdet alkavat väistyä, mutta taikureita, akrobaatteja, klovneja, vatsastapuhujia ja päässälaskuneroja riittää. Peacockin varieteeta seuraa yli 100 000 katsojaa vuodessa. Eläimiäkin nähdään pianoa soittavasta possusta simpanssiorkesteriin. Tiikerit pitävät öisin ääntä saatuaan nenäänsä Korkeasaaren serkkujen tuoksuja.

Aprillipäivänä 1965 Avun toimittaja Rauni Vornanen tunnistaa Linnanmäen ”spontanistisen huhtikuusävelmän”: Kilkkkilkilkkalk, brrrrr, szszszszs, blupblup…

”Instrumentit ovat vasara, pora, saha, nuotiolle kiehuva pikipata ja mitähän vielä”, hän kuvaa rakentamisen huumaa.

Oman peli- ja automaattitoiminnan myötä puiston liikevaihto viittoo parempiin vuosiin. Tilapäisyyden tuntu alkaa väistyä.

Mäellä pyörii uusi, entistä suurempi Maailmanpyörä, tupakkayhtiön mukaan Bostonpyöränä. Sen yli 9 000 lamppua erottuvat – tämä oikein tutkitaan – 30 kilometrin päähän asti Nurmijärven Rajamäelle.

Kohderyhmiä aktivoidaan. Vanhusten päivänä kansaneläkekortti käy lipusta, sotaveteraanit saavat oman päivänsä, samoin partiolaiset, teinit, Martat ja rautatieläiset.

Retu ja kumppanit -lehteä julkaiseva Apulehti pystyttää Linnanmäelle Retu Kivisen kylän 1966. Retu lentää paikalle Amsterdamista ja tuodaan avoautolla uuteen 16 savun kyläänsä.

Kivikylän tuotto jaetaan Apu-lehden ja Säätiön kesken. Ensimmäisen kesän kävijäinnostus – 92 000 ihmistä – ei kestä. Kolme vuotta myöhemmin Kivikylä puretaan.

Samana kesänä presidentti Urho Kekkonen käy tiputtamassa vedenneitoja ja kokeilemassa vuoristorataa. Bo Ekelund opastaa pelokasta vierasta, että ”jos hän muistaisi nuoruudestaan, kuinka kelkkamäessä täytyy myötäillä, ajaminen vuoristoradassakin olisi helpompaa”.

Suomen ensimmäinen sähköistetty rata, saksalainen pienoisrautatie, avataan Linnanmäellä 1967.

Kesällä 1973 Linnanmäen kesäkävijämäärä, ensimmäisenä suomalaisena turistikohteena, ylittää miljoonan rajan.

Kun ravintolashow’t uhkaavat imeä yleisöä, Sara Ekelund kaappaa Marjatta Leppäsen, Lasse Mårtensonin, Matti Kuuslan, Jaakko Salon ja Jukka Virtasen omaan Peacockiinsa 1979, ja Seitsemän Seinähullua siihen päälle. Syntyy yhä jatkuva ajankohtaisirvailu Uusi Iloinen Teatteri.

Huvipuiston täyttäessä 25 vuotta Apu-lehti jakaa lukijoilleen 10 miljoonaa vapaalippua – Lintsin lisäksi Särkänniemeen, Ähtäriin ja muihin huvikohteisiin.

”Linnanmäki on suuri leikkikehä, jossa viihtyy napataarasta vaari-ikäiseen saakka”, kirjoittaa Olavi Salmi. ”Kahvi- ja sokeriarpajaisilla rahaa keränneestä ’kikasta’ on kehittynyt miljoonaruljanssi.”

Juhlavuoden vauhtipeli Enterprise on vuoristoradan ohella puiston kallein laite, toista miljoonaa markkaa.

”Pystysuorassa asennossa ollessaan se nousee 18 metrin korkeuteen niin, että hurvittelija kieppuu silloin 6-kerroksisen kivitalon räystään tasolla”, Salmi toteaa.

1970-luvun lopussa Lintsillä raksuttaa ja kilkattaa 250 tavarapeliä ja automaattia. Mekaaniset automaatit tekevät tilaa elektronisille uutuuksille.

Linnanmäestä on jo tullut koko kansan huvipuisto, jossa eduskuntakin viihtyy.

Ahti Karjalaista esimerkiksi ei tahtonut saada millään ulos Kieputtimesta eikä Paavo Väyrystä Suihkiosta. Taisto Sinisalo ja Markus Kainulainen ihastuivat siinä määrin Kummitusjunaan, että SKDL:n eduskuntaryhmässä alettiin jo leikillisesti puhua uudesta repeämästä”, raportoi Arto Tuominen Kauppalehdessä 1977.

Vaput alkavat saada levottomia muotoja. Juopuneet nuoret paiskovat Linnangrillin astioita, riehuvat vessoissa, ja 16-vuotias poika puukottaa toverinsa. Huvipuistovieraat joutuvat ruumiintarkastuksiin, ja lopulta puisto suljetaan vappuaattoisin.

Uusi Iloinen Teatteri aloitti vuonna 1979. Kaksi vuotta sitten mentiin ”Soitellen soteen” muun muassa Kiira Korven tähdittämänä.

1980-luku vauraine juppeineen vie väkeä enemmän ulkomaille kuin Linnanmäelle. Kävijämääriä nakertavat myös uudet puistot ja puuhamaat eri puolilla maata.

Särkänniemi avataan 1975, Mikkelin Visulahti 1980, Tervakosken Puuhamaa ja Liedon Zoolandia 1984. Lasten Päivän Säätiö itse perustaa 1986 Tykkimäen huvipuiston Kouvolaan, jonne suuri osa Linnanmäen poistetuista laitteista on siirretty.

Mutta Linnanmäki kulkee kuin juna kohti uutta vuosituhatta. Perinteiset estradit ja trapetsit tekevät tilaa ravintoloille ja yhä hurjemmille vempeleille.

Tänään Viikinkilaiva keinuu, Hurjakuru kuohuu, 150-vuotias karuselli pyörittää, Kammokuja 3D-laseissa kammottaa, 75-metrinen Kingi vapaapudotuksineen kääntää vatsan.

Vain vesitorni ja vuoristorata ovat säilyneet ajan ankarassa riennossa. ”Paikallaan pysyminen on taantumista ja siksi huvipuisto ei saa koskaan valmistua”, on kukkulan motto.

Linnanmäki on täynnä. Siellä on yli 40 huvipuistolaitetta. Uusia laitteita tai rakennelmia ei mahdu, ellei jotain pura. Viime kesänä lähti Vekkula.

Ensi vuonna korkataan Suomen pisin, nopein ja kallein vuoristorata. Yli kilometrinen Taiga kiidättää kansakunnan 106 kilometrin tuntivauhdilla parempia vuosia päin.

Maailma muuttuu ja hallitukset vaihtuvat, mutta kiljunta on ikuista. 

Julkaistu: 16.4.2018