Eeva

Australia tarjoaa unohtumattomia elämyksiä


Australian länsirannikkoa myötäilee huikean hieno autoilureitti. Harvaan asutulla seudulla on rauhallisia paratiisirantoja, ja vedessä voi kohdata meren lempeitä jättiläisiä.
Kuvat Peppe Mancuso

Hämärä alkaa jo laskeutuadyynien reunustamalle rannalle, mutta merikilpikonnia ei näy. Erottuu vain hiekkaan piirtyneitä uria ja pesäkuoppia, vastamöyhennettyä hiekkaa ja pieniä, pahvimaisia munankuoria.

Juuri kun aurinko häviää horisonttiin, alkaa tapahtua. Parin metrin päässä, liki jalkojeni juuressa, pikkuruiset kilpikonnanpoikaset putkahtelevat esiin hiekan alta, vikkelästi ja äänettömästi. Niitä on kymmeniä. Näky on yllättävä ja epätodellinen.

Kilpikonnatko ovat hitaita? Eivät ainakaan nämä!

Vastakuoriutuneet merikilpikonnan poikaset lähtevät kipittämään vaistonvaraisesti kohti merta.

Suloiset poikaset kipittävät määrätietoisesti kohti merta. Muutama kiepsahtaa ympäri, jokunen putoaa kuoppaan. Autamme niitä eteenpäin. Hyvin kevyesti aallot ottavat ne kyytiinsä.

Kohtaaminen kilpikonnien kanssa on niin liikuttava, että pitkä matka Australian länsi-rannikon pohjoisosaan, Ningaloo Coastille, tuntuu jo täysin oikeutetulta.

Rannikko ja sen kupeessa levittyvä koralliriutta ovat suojelualuetta. Seutu on säilynyt koskemattomana, sillä se on syrjässä kaikesta. Asutusta on niukasti, eikä suuria kaupunkeja ole lähimaillakaan.

Ningaloon rannoilla pesivät tuhannet merikilpikonnat ja lähivesillä uivat ryhävalaat kesäkuusta marraskuuhun. Koralliriutat kuhisevat elämää.

Seudun kirkkaimpia tähtiä ovat silti valashait, jotka saapuvat rannikon tuntumaan kuin kellon tarkkuudella maaliskuun lopulla. Ne ovat maailman suurimpia kaloja, mutta rauhallisia ja lempeitä jättiläisiä, jotka syövät planktonia.

Ningaloon suojellulla rannikolla riittää hienoa hiekkaa ja puhdasta, lämmintä merta.

Uimaretkellä

Uimaretkelle valashaiden seuraan lähdetään veneellä. Mukana on meribiologi ja kokenut opas. Merenpinta on tyyni ja kirkas, joten laivan kannelta voi ihailla uljaita vesipetoja: paholaisrausku liihottelee ohitse, hetken päästä ohi vilahtaa tiikerihai. Veteen meno alkaa arveluttaa.

Opas vakuuttaa kuitenkin, että uiminen on täysin turvallista. Hän neuvoo, miten valashaiden kanssa toimitaan. Neljää metriä lähemmäs kalaa ei sovi mennä, ja sen uimareitti on jätettävä vapaaksi.

Jännittää. Jospa kaloja ei tänään näykään? Mitä jos uiminen onkin pelottavaa?

Hermoilen turhaan. Kun lähestyvä valashai havaitaan, kaikki tapahtuu sujuvasti ja luontevasti. Pulahdamme snorkkelit päässä mereen ja asetumme riviin kuin katsomossa, päät veden alle painettuina.

Sieltä se tulee: kymmenmetrinen jättiläinen lipuu luoksemmelähellä pintaa, syvänsinisen meren ympäröimänä. Valashain rinnalla ui kaksi pienempää kalaa kuin henkivartijoina. Mikään ei ole koskaan näyttänyt yhtä juhlavalta.

Kun hai ohittaa meidät, uimme sen vanavedessä vielä muutaman minuutin, kunnes se sukeltaa syvyyksiin.

Planktonia syövät valashait, maailman suurimmat kalat, viihtyvät Ningaloo-riutan tuntumassa.

Leirielämää

Ningaloon alueella viihtyy helposti useitakin päiviä. Uimarannat ovat suurenmoisia: pitkiä hietikoita ja laguunimaisia poukamia, joiden edustalla vesi on matalaa ja kirkasta. Ruuhkia ei ole, monin paikoin ei juuri ihmisiäkään.

Matkailupalvelut ovat seudulla tosin rajalliset. Tukikohtana voi pitää Exmouthin pikkukaupunkia, jossa on muutama ravintola ja hotelli sekä veneretkiä järjestäviä yrityksiä. Suurin osa tulijoista majoittuu leirintäalueilla: matkailuautolla tai teltan kanssa kulkeminen on Australiassa suosittua.

Meille Ningaloo on ensimmäinen pysähdyspaikka matkalla kohti etelää ja yli tuhannen kilometrin päässä olevaa Perthin kaupunkia. Coral Coastiksi kutsutulle pitkälle rannikolle mahtuu hiekkaisia rantoja, koralliriuttoja ja monia luonnonsuojelualueita.

Australian maaseudun tyhjyys on vaikuttavaa. Se rauhoittaa matkustajan mieltä.

Ensimmäisinä ajopäivinä ihmettelemme luotisuoran asfalttitien ympärillä levittyviä näkymiä: auringon paahtamaa heinikkoa ja pölyistä pusikkoa. Tasaisesta ja avarasta maisemasta törröttävät pari-metriset, punaruskeat termiittikeot. Puita tai taloja ei ole.

Seutu on kaikessa yksitoikkoisuudessaan ja tyhjyydessään vaikuttavaa. Liikennemerkit varoittavat lehmistä ja kenguruista. Kumpiakaan ei näy, mutta emut kurkistelevat pensaiden takaa.

Pysähdyspaikat on suunniteltava etukäteen, sillä kyliä ja jopahuoltoasemia on harvassa. Vaikka autotie on rannikon myötäinen, meri näkyy vain paikoin.

Erikoisin merimaisema avautuu Denhamin pikkukaupungin liepeillä. Shell Beachin liidunvalkoiset, auringossa säihkyvät kummut eivät ole hiekkaa vaan pikkuruisia simpukankuoria. Niitä on kymmenien kilometrien matkalla useiden metrien paksuudelta.

Jalan alla narskuu joka askeleella. Vierellä loiskuu turkoosi meri matalana, lämpimänä ja hyvin suolaisena. Siinä on helppo kellua.

Luonnon helmassa

Pysähdymme yhdeksi yöksi Monkey Miaan, meriluonnonpuistonkupeeseen. Sen sympaattisimpia asukkaita ovat pullonokkadelfiinit. Ne uivat usein näkösällä ja tulevat aamuisin rantaveteen ruokailemaan.

Kalastajat totuttivat delfiinit jo vuosikymmeniä sitten helppoon ateriaan. Nykyään ruokinta on turisteja houkutteleva ohjelmanumero mutta tarkasti valvottua ja säännösteltyä. Delfiinit tulevat lähelle vain, jos haluavat, ja koskea niihin ei saa.

Monkey Miassa istumme nuotiolla Capes-nimisen aboriginaalimiehen kanssa. Hän tökkää hiekkaan santelipuun-oksan tuoksumaan.

”Se suojaa sairauksilta ja kaikelta pahalta”, Capes sanoo.

Mies kertoo alkuperäiskansojen elämäntyylistä, perinteistä ja seremonioista, joihin hänkin yhä osallistuu. Kun hiillos on valmis, Capes laittaa kalat kypsymään. Välillä hän puhaltaa didgeridoo-soittimestaan kumeita, syviä ääniä. Ne kuulostavat jännittäviltä pimeän rannan hiljaisuudessa.

Kalbarrin rannalla kohtaa pelikaaneja varsinkin aamuisin.

Rantakylässä

Kalbarrin rantakylässä herään aamukuudelta papukaijojen epävireiseen rääkynään. Parvi on lennähtänyt aamiaiselle läheiseen palmuun. Rantapuistossa tepastelevat pelikaanit.

Kylän rantakallioita peittää Välimeren alueelta tuttu kasvillisuus piikkisine pensaineen ja varpuineen.

Viihtyisistä kahviloista ja ravintoloista saa kvinoasalaatteja, avokadoleipää ja muita terveellisiä ruokia – ne maistuvat herkullisilta huoltoasemien hampurilaisten jälkeen.

Syrjäseutu päättyy Kalbarriin: sen eteläpuolella levittyy maatiloja ja laitumia.

Kuvittelemme, että huikeimmat rannat ja maisemat ovat takanapäin, kunnes näemme valtavat, valkoiset dyynimäet, joiden rinteillä lasketellaan lumilaudoilla ja pahvinpaloilla.

Vielä erikoisempi ympäristö odottaa The Pinnaclesin aavikolla. Sen hieno hiekka on vahvan okrankeltaista, kuin maustepurkin curryjauhetta.

Hiekasta kohoaa satoja eriskummallisia, eroosion rapauttamia kalkkikivipylväitä, pieniä ja suuria. Ne muodostuvat muinaisista simpukankuorista. Niiden välissä on hieno kuljeskella.

Iltahämärissä, kun varjot käyvät pitkiksi, tunnelma on erityisen salaperäinen. Tasanko hehkuu oranssinpunaisena, aivan kuin se olisi tulessa.

The Pinnaclesin aavikolla on eroosion muovaamia veistoksia ja erikoista, okrankeltaista hiekkaa.

Australian länsirannikolla välimatkat ovat pitkiä ja maisemat avaria

  • Australian länsirannikon tutkiminen kannattaa aloittaa Perthin kaupungista, josta voi vuokrata auton. Vaihtoehtona on lentää Exmouthiin ja ajaa sieltä etelään.
  • Matkustaa voi ympäri vuoden. Rannikon eteläosassa on välimerellinen ilmasto, pohjoisessa subtrooppinen. Ningaloo-riutalla parasta merieläinten bongailu-aikaa on maalis–lokakuu. Touko–elokuussa voi nähdä sekä valashaita että ryhävalaita.
  • Majoitusta on tarjolla kaiken tasoista mutta rajallisesti, joten yösija on hyvä varata ajoissa.
  • Matkailuautolla kulkeminen ja telttailu leirintäalueilla on suosittua.
  • Syrjäseuduilla on ajoittain paljon kasvoihin hakeutuvia kärpäsiä. Niiltä suojaa verkollinen hattu.
  • Hintataso on korkea. Ravintolatovat Suomen hinnoissa, mutta retket ovat kalliita. Esimerkiksi kahdeksan tunnin valashairetki maksaa noin 250 euroa.

Juttu on julkaistu Eevassa 11/2018.

Julkaistu: 16.1.2019