Viisikymppinen ei enää välitä muiden mielipiteistä – siksi kotinsa voi täyttää vaikka leluilla

Toimittaja Manu Marttinen kirjoitti meille pari vuotta sitten jutun siitä, miten viisikymppisistä tuli uudet kolmekymppiset. Taustalla olivat Marttisen omat 50-vuotisjuhlat, joissa ei ollut kakkutarjoilua vaan hevimusiikkiteema: päivänsankarin yhtyeet esiintyivät mustiin pukeutuneille juhlavieraille.

Muutos juhlakulttuurissa oli tietenkin alkanut jo aiemmin mutta ei se artikkeliimme ainakaan loppunut. Kaikissa niissä 50- ja 60-vuotisjuhlissa, joissa olen viimeisen vuoden aikana käynyt, on ollut päivänsankarin nuoruusvuosilta noussut teema. Usein se on ollut juuri musiikki, päivänsankarin yhtye soittamassa versioita vanhoista itselle rakkaista kappaleista. Enemmän kuin ehkä itseään, aikuiset miehet halusivat tehdä tiettäväksi niitä asioita, jotka he ovat nuorena löytäneet ja joiden parissa he ovat kasvaneet aikuisiksi.

Sellaisen edessä ei oikein voinut kuin liikuttua. Popmusiikki ja -kulttuuri ovat niin pitkään olleet iästä riippumatonta yhteistä omaisuutta, että kenenkään ei voinut kuvitella larppaavan nuorta itseään vaan esittelevän yleisölle jotain sellaista, joka on heille yhä tärkeää.

juhlat tulivat mieleeni, kun luin Hanna Parhaniemen kirjoittaman artikkelin Anssi Kelasta ja tämän keräilyharrastuksesta. Viisikymppinen Kela on viime vuosien aikana käynyt keräämään kotinsa kellarikerroksen huoneeseen muun muassa Batman ja Tähtien Sota -aiheisia figuureja. Lapsuudestaan tuttujen elokuvien hahmoja siis.

Kaikkea edellä kirjoitettua olisi helppo pitää ripustautumisena menneeseen sen sijaan että eläisi tässä hetkessä tai tähyäisi tavoitteellisena ja uteliaana tulevaisuuteen, kuulostelisi kiinnostuneena tekoälyn mahdollisuuksia oman työn tai vapaa-ajan tehostamiseen. Samaan aikaan kun kaikki on nostalgiaa ja uusikin tyyli kierrätystyyli, nostalgialla on myös taantumuksellinen, kehitystä vastustava tai jarruttava maine. Aivan kuin nostalgiaan taipuvainen olisi iso lapsi, joka ei ole onnistunut tekemään aikuiselämästään kyllin tyydyttävää ja hamuaa siksi takaisin menneeseen.

Nostalgian maine on helppo ymmärtää, kuuluuhan käsitteeseen määritelmällisesti se, että menneelle ajanjaksolle, sen tapahtumille ja ilmiöille pannaan kultareunukset ympärille. Mutta kun Anssi Kela sanoo viihtyvänsä henkilökohtaisen nostalgian parissa, paljonko sillä on lopulta eroa sen melko yleisen ajatuksen kanssa, jossa vanha ihminen sanoo olevansa monen ikäinen, yhtä aikaa se nuori tyttö tai poika kuin joskus, suvereeni keski-ikäinen ja elämää jo nähnyt mutta sen edessä yhä utelias vanhus. Eroa on sen verran, että jälkimmäistä ajatusta käyttävä tekee itsestään sen maatuskan, jollaisia ensin mainittu voisi keräillä. Vaikka itseään pitää samaan aikaan monen ikäisenä, ei käsitys itsestään nuorena ole vain luonteenpiirteitä tai irti sen aikaisesta maisemasta.

Aikuisten miesten nostalgiapitoisille syntymäpäiväjuhlille tai keräilyharrastukselle on helppo löytää heti ainakin kaksi syytä. Ensimmäinen on juuri ikä. Ei siksi, että viisikymppisellä on takanaan viisi vuosikymmentä, joita nostalgisoida, vaan siksi, että muiden mielipiteiden merkitys omille valinnoille on mitä luultavimmin vähentynyt. 80-luvun kappaleita, mitä sitten. 80-luvun elokuvahahmoja, paljon väliä. Tämä kaikki nyt on osa meikäläistä, ottakaa tai jättäkää.

Toisen syyn Anssi Kela sanoo Parhaniemen artikkelissa suoraan. Hän ei katsele tulevaisuuden suuntaan, sillä hän ei yksinkertaisesti näe sinne. Edelliseen vaikuttaa tietenkin Kelan ammatti ja ennen muuta hänen tapansa kertoa tarinoita. Omakohtaisissa ja tosipohjaisissa lajeissa tulevaisuudella ei ole tarinoita, vaan ne kerrotaan toisissa genreissä. Silti Kelan repliikki jäi mieleen vilpittömyydessään. Eihän kukaan näe tulevaisuuteen, mutta harva tohtii sanoa sen yhtä suoraan.

Luultavasti sekin johtuu iästä.