Voisiko 50 olla uusi 30? Pyöreitä täyttänyt toimittaja Manu Marttinen olisi halunnut jatkaa "henkisenä kolmikymppisenä"

Täytyyhän juhlissa soittaa sellaista musiikkia, että vieraatkin viihtyvät. Näin ajattelin, ja siksi poltettavalla cd-levyllä oli ainakin Kentiä, Bo Kaspers Orkesteria ja Manic Street Preachersia, isoja nimiä vuosituhannen taitteessa. Rokkia, mutta hillityn asiallista sellaista. Samanlaiset olivat oikeastaan koko kolme­kymppisjuhlani. Olutta, viiniä ja pientä purtavaa Taka-Töölössä. Päivänsankarin mukanokkela juhlapuhe ja lähibaariin kymmeneltä, ettei naapureita häirittäisi liian myöhään.

Elämä oli noihin aikoihin mallillaan samalla maltillisella tavalla. Oli avovaimo, maisterin paperit ja ensimmäinen vakituinen työpaikka talouslehdessä. Ulkomaanmatkoilla rinkka oli vaihtunut lentolaukkuun ja hostellit hotellihuoneisiin. Aiemmin pitkät hiukset olivat jääneet parturin lattialle.

Oli rapujuhlia, mökkiviikonloppuja, muutama purjehdusreissu, häitä ja dinnereitä. Pian ostimme ensimmäisen automme ja lapsen syntymän jälkeen kävin ensimmäistä kertaa autokauppareissulla Leppävaaran Sellon jättimarketissa.

Elämässä tapahtui paljon, mutta se ei ole päällimmäinen syy sille, miksi kolmekymppisistä on vaikea muistaa juuri muuta kuin pari poimintaa sinne valitusta musiikista. Juhlat olivat jonkinlainen läpileikkaus sen hetkisestä elämästäni, mutta silti tuntuu kuin muistelisin jonkun toisen juhlia. Eniten ihmettelen sitä, miksi en ollut valinnut illan soittolistalle lainkaan heviä, itselleni rakkainta musiikkia, joka oli määritellyt identiteettiäni kymmenvuotiaasta lähtien.

Ainakin David Bowie on sanonut, että vanhenemisen paras puoli on se, että ihmisestä tulee juuri se, mikä hän on aina ollutkin. Ilmeisesti en vielä kolmekymppisenä ollut tullut sellaiseksi.

"Minun on jatkettava tätä ikää niin pitkälle kuin se on inhimillisesti mahdollista. Minun on vanhennuttava ja viisastuttava, edettävä pysähtymättä, mutta silti pysyttävä tässä iässä”, kirjoitti Juha Numminen vuonna 1979 ilmestyneessä kirjassaan Minä keski-ikäinen mies. Hän oli kirjan ilmestyessä nelikymppinen.

Kymmenen vuotta nuorempi kuin minä nyt.

Vuosituhansia vanhassa elämänkaariajattelussa miehen elämä kulkee kehdon avuttomuudesta lapsuuden ja nuoruuden kautta kohti aikuisuuden lakipistettä. Elämä on huipussaan 50-vuotiaana – jos kuolema ei korjaa ennenaikaisesti. Sen jälkeen alkaa jyrkkä alamäki, joka vie rapistumisen ja haurastumisen kautta kuolinvuoteelle. Siellä ihminen on taas samanlaisessa avuttomassa tilassa kuin elämänsä alussa.

Näin kirjoittaa Marjo Kaartinen, joka pohtii keski-iän rajoja tuoreessa Keski-ikä-kirjassa (sks Kirjat 2022).

En ole sen suuremmin miettinyt omaa keski-ikäisyyttäni, mutta kieltämättä on vaikea käsittää olevansa viisikymppinen, jolla on elämää todennäköisesti enemmän takana kuin edessä. Varsinkaan en ole ajatellut, että nyt olisivat käsillä elämän huippuvuodet tai elämän lakipiste, mutta ystävien kanssa iästä on jo vuosia koitettu vääntää vitsiä: myöhäisteini­iässähän tässä ollaan, lähestyvän keski-iän kynnys kohta jo häämöttää. Eh, eh.

Todellisuudessa vitseillä on tietenkin peitelty tosiasioita. Ei kukaan haluaa täyttää viittäkymmentä vaan haluaisi pysyä kolme­kymppisenä tai korkeintaan nelikymppisenä mutta varustettuna viisikymppisen elämänkokemuksella. Siksi kysymys kai kuuluu, voiko tätä ikää ”jatkaa”, kuten Juha Numminen kirjoitti, ja koittaa pysyä edes jonkinlaisena henkisenä kolmekymppisenä.

Tai voisiko 50 laajemminkin olla uusi 30? Onhan elämänlaatu ja terveytemme kohentunut merkittävästi muutaman vuosikymmenen takaisista ajoista. Facebook täyttyy ikäisteni kavereiden kuvista lumilautareissuilta ja frisbeegolf-kierroksilta. He parantelevat maratontuloksiaan, harjoittelevat maasta­vetoa ja retkiluistelevat Helsingistä Hankoon. Kesäisin sama matka taittuu kanootilla.

Eikä kyse ole vain terveydestä tai kuntoilusta, vaan kuvia näkyy yhtä lailla keikoilta ja festivaaleilta ja 50-vuotisjuhlista, jotka ovat kaukana perinteisistä kakkukesteistä.

Synnyin Helsingissä vuonna 1972 ja asuin aikuistumiseeni saakka Espoossa.

Tätä voi pitää onnenpotkuna. On arvioitu, että vuosina 1972–1977 syntyneet ovat Suomen historian parhaiten koulutetut ja hyvinvoivimmat ikäluokat.

Hyvinvointivaltio oli lapsuusvuosinani parhaissa voimissaan ja jatkoi kehittymistään 90-luvun alun lamaan asti. Kaksi­kymmentä vuotta myöhemmin – tai aikaisemmin – syntyneet ovat kasvaneet ihan erilaisessa Suomessa.

Vuonna 1972 sai alkunsa myös Pohjois-Karjala-projekti, joka on parantanut kansanterveyttämme merkittävästi. Olemme oppineet syömään terveellisemmin, vähentämään tupakointia ja juomaan vähemmän humalahakuisesti, vaikka alkoholin kokonaiskulutus on noussut reippaasti viidessäkymmenessä vuodessa. Sydäntautikuolleisuus on nyt noin 85 prosenttia pienempi kuin ennen projektin alkua.

Vuonna 1922 syntyneen eli syntymäni aikoihin 50 vuotta täyttäneen miehen keskimääräinen miehen elinikä oli vain vähän yli 50 vuotta. Vuonna 1972 syntyneiden eliniänodote on noin 66 vuotta. Suomen Itsenäisyyden aikana suomalaisten keskimääräinen elinikä on kaksinkertaistunut, ja vastaavasti Suomen synkät itsemurhaluvut ovat puolittuneet huippu­vuodesta 1990, jolloin yli 1 500 suomalaista kuoli oman käden kautta.

Voisiko 50 siis olla uusi 30, jos asiaa katsotaan terveyden näkökulmasta?

Paras vastaaja siihen on tietenkin Pekka Puska, Pohjois­-Karjala-projektin pitkäaikainen johtaja ja entinen kansanedustaja. Puska tuli nuorena lääkärinä ja valtiotieteen maisterina Pohjois-Karjala-projektin päätutkijaksi ja nousi myöhemmin koko hankkeen johtajaksi. Hänestä tuli vuosikymmeniksi suomalaisen terveysvalistuksen kasvot. Hän puhui terveysasioiden puolesta ja tupakointia, runsasta viinan juomista ja epäterveellistä ruokavaliota vastaan.

Puska, 76, tervehtii Teams-yhteyden välityksellä kesä­mökillään Ilomantsissa, Pohjois-Karjalassa – missäpä muualla.

”Meidän ideamme oli se, että kansanterveyttä ei paranneta sairaaloissa. Potilaat pitää toki hoitaa, mutta taudit kehittyvät pitkän ajan kuluessa. Oivalsimme, että ennaltaehkäisy on ainoa keino välttää liian varhaiset äkilliset kuolemat”, Puska sanoo.

Pohjois-Karjalassa projekti otettiin innolla vastaan, mutta muualla monet pitivät sitä niuhottamisena, tai kuten nykyisin sanottaisiin, ”terveysfasismina.” Toimittajat saattoivat ivallisesti puhaltaa tupakansavut hänen naamalleen haastatteluissa, vaikka juuri Puskan johtamaa projektia on kiittäminen siitä, että voimme edes leikitellä ajatuksella siitä, että nykyviisikymppinen vastaisi 1970-luvun kolmekymppistä.

Puska kertoo kiertäneensä 1970-luvun alussa Pohjois­-Karjalan alakouluja. Hän kysyi lapsilta, kuinka monen isä oli kuollut. Juukalaisen alakoulun luokassa kolmasosa lapsista nosti kätensä.

”Silloin ajateltiin, että on hyvin tavallista kuolla 50-vuotiaana. Viisikymppisiä pidettiin vanhuksina ja hyvin yleinen 50-vuotislahja oli kävelykeppi”, Puska sanoo.

Puska ja muut alan ihmiset rupesivat vertailemaan Suomen kuolinsyytilastoja muiden vastaavassa tilanteessa olevien maiden tilastoihin.

”Huomasimme, että Suomessa on maailman suurin sydänkuolleisuus. Tajusimme, että tämä ei ole normaalia.”

Muutos parempaan on ollut niin hurja ja laajamittainen, että sitä on jopa vaikea ymmärtää. Kun käyn päivätöissä, kunto­salilla, sählyssä, tenniksessä tai avantouimassa, niissä ei ole kyse vanhan ukon näyttämisenhalusta tai uhittelusta fysiikan tai terveyden laeille. Niistä on vain tullut täysin mahdollisia puuhia tämänkin ikäiselle. En saanut syntymäpäivälahjaksi edes ironisessa hengessä ostettua kävelykeppiä. Sitä vastoin ostin itselleni lahjaksi uuden kitaran.

Ajattelen monen ikätoverini tavoin eläväni jatkettua nuoruutta, joka ei pääty 50-vuotisjuhliin, vaan se jatkuu suunnilleen samantapaisena kuin kolmekymppisenä. Toki askel on sählykentällä lyhentynyt enkä pärjäisi päivääkään ilman lukulaseja, sillä en tietenkään voi olla immuuni niille vääjäämättömille muutoksille, jotka fyysisessä kunnossa ja suorituskyvyssä alkavat jo parinkymmenen ikävuoden jälkeen. Muutokset ovat aluksi hyvin hitaita eikä niitä huomaa vuosikausiin mutta niin tapahtuu silti, rapistumme hiljalleen.

50-vuoden ikä ei ole fysiologisesti merkittävä rajapyykki, mutta Puskan mukaan siinä iässä eletyn elämän ja elämäntapojen jäljet alkavat jo näkyä. Viimeistään 60–80-vuotiaana elämäntapojen vaikutukset alkavat näkyä sairauksina.

Esittelen Puskalle ajatuksen siitä, että 50 on uusi 30. Hän tukee ajatusta.

”Suomalainen mies on saanut 15 vuotta lisää elinvuosia, joten voi sanoa, että 50 vuotta on uusi 35 vuotta. Se on hyvin karkea vertaus, mutta tänään 50-vuotias on pääsääntöisesti aika nuori, ja häntä voi aivan hyvin verrata 30–35-vuotiaaseen”, Puska sanoo.

”Jos viittäkymppiä lähestyviltä miehiltä kysyttiin vuonna 1972, että onko jännittävässä tilanteessa tai fyysistä työtä tehdessä ahdistusta rinnassa, tavallinen vastaus oli että ’ei vielä mutta pian se kuuluu asiaan’. Niinpä moni viisikymppinen kulki nitropurkki taskussa.”

Eliniän pidentyminen on Puskan mukaan tuonut elämään myös uuden vaiheen.

”Ennen oli lapsuus, työikä ja vanhuus. Nyt vaiheita on neljä: lapsuus, työikä, suhteellisen terve seniori-ikä ja vanhuus, joka alkaa ehkä 80 ikävuoden ympärillä.”

Kun lähestyin neljääkymmentä, jokin bowie­laiseen vanhenemiskäsitykseen liittyvä muutos oli jo käynnissä. Siksikin nelikymppisjuhlat pidettiin lukiokaverini isännöimällä rockklubilla Helsingin keskustassa. Come as rock as you are, olin antanut juhlien pukeutumisohjeeksi.

Olin antanut hiusteni taas kasvaa ja alkanut soittaa kitaraa taas samalla vimmalla kuin teininä. Jääkiekko oli saanut jäädä soittamisen tieltä, aivan kuten yli 20 vuotta aikaisemminkin. Juhlissa esitimme kahden ystäväni kanssa akustisia versioita 1980-luvun itselleni tärkeistä heviklassikoista.

Vielä kolmekymppisenä todella luulin, että kentit ja bokasperit todella korvaisivat levylautasella ja kasetti­pesässä aiemmin pyörineet ironmaidenit, slayerit, stonet, kissit, waspit. Ajattelin, että ”aikuisemman musiikin” kuuntelu olisi väistämätön kehityskulku. Niin ei kuitenkaan ollut. Maltillista rockia sai valitsemaan ulkoapäin tullut käsitys siitä, mitä kuuluu kuunnella, ei oma maku.

Siksi halusin löytää taas hevarin itsestäni, palata bändipuuhiin, enkä sammuttaa sisälläni roihunnutta liekkiä, jonka tuntui välillä enemmän korventavalta kuin lämmittävältä.

Ulkopuolelta katsottuna tätä olisi helppo pitää jonkinlaisena villityksenä, mutta todellisuudessa kyse oli sen vastakohdasta: paluusta itselleni tärkeiden ja merkityksellisten asioiden pariin.

En kokenut villityksen tunteita myöskään nyt kun viisikymppiä tuli täyteen. Viidenkympin villitys perinteisessä merkityksessään tuntuu muutenkin menneeseen maailmaan jääneeltä konseptilta. Vielä 1970-luvulla siitä puhuttiin psyko­sosiaalisena kriisinä, jossa ”mies yrittää epätoivoisesti nuortua solmimalla sukupuolisuhteen itseään huomattavasti nuorempaan naiseen. Tällöin kuvittelee hän myös alitajuisesti olevansa itsekin 30 vuotta nuorempi ja sitähän hän ei ole.”

Näin kirjoitti psykiatrian erikoislääkäri Klaus W. Karlsson vuonna 1978 Apu-lehdessä.

Varmasti kaikki edelleenkin haaveilevat olevansa nuorempia – niin minäkin. Merkittävä ero takavuosiin verrattuna on siinä, että nykyisin viisikymppinen voi suunnitella tulevaisuuttaan levollisemmin mielin kuin vaikka viisikymmentä vuotta sitten.

Eliniän pidentymisen ansiosta ei ole akuuttia pelkoa siitä, että elämä olisi ihan pian päättymässä tai että edessä olisi vain kävelykeppiin tukeutuvaa tepastelua hiljenevällä kylänraitilla.

Emme elä yhtenäiskulttuurissa, vaan ikäpolveni on voinut lähes vapaasti valita minkä tahansa ammatin. Elämän valintojen vapaus on mahdollistanut villiintymisen jo paljon nuorempana, eikä unelmien toteuttamista tarvitse odottaa eläkeikään saakka. Jos ennen ostettiin moottoripyörä, kun asuntolaina oli saatu maksettua, nyt pyörä on saatettu myydä ja on käyty haaveilemaan somepaastosta, kasvimaapalstasta ja joogatunneista. Villiintymisen tilalle on tullut rauhoittuminen, vaikka sitten hevibändissä soittamalla.

Parantuneiden elintapojen ja kohentuneen terveyden lisäksi käsitykseen viisikymppisyydestä vaikuttavat myös muutokset yhteiskunnassa ja sen tapakulttuureissa.

Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian apulaisprofessori Anu Lahtinen on tutkinut suomalaisia perheitä ja elämänkulkua. Hänellä on hyvä käsitys siitä, miten suomalaiset ovat viettäneet syntymäpäiviään ja miten juhlat ovat muuttuneet vuosien saatossa.

Soitan hänelle ja esittelen ajatukseni syntymäpäivistä elämän osavuosikatsauksena. Ajatuksen idea on se, että juhlien suuret linjat, vieraiden lukumäärä, illan ohjelma, teema, tunnelma, juomat, puheet, lahjat, paikka ja monet muut yksityiskohdat kertovat ihmisen eletystä elämästä paljon. Syntymäpäiväjuhlille ei ole valmista mallia vaan loputon määrä valintoja, jotka tulevat suoraan päivänsankarin ytimestä. Sekin kertoo ihmisen elämästä jotain, jos ei järjestä juhlia lainkaan.

Lahtinen on itsekin lähestymässä viittäkymppiä. Hän tietää jo nyt, että hänen juhlansa tulevat olemaan hyvin erilaiset kuin hänen isänsä juhlat 90-luvulla. Ne olivat perinteiset juhlat paikallisen työväenyhdistyksen talolla. Oli kakkua, musiikkia ja perhettä paikalla. Jossain vaiheessa paikalle tulivat myös työkaverit ja työnantajan edustajat esittämään tervehdyksensä.

”Minun on mahdotonta kuvitella sellaisia juhlia nykypäivään tai omiksi juhlikseni”, Lahtinen sanoo.

50-vuotisjuhlien idea on tavallaan kääntynyt päälaelleen 50:ssä vuodessa. Vielä 1970-luvulla ihmisen elämää määritteli paljon nykyistä enemmän kuuluminen erilaisiin yhteisöihin, kuten urheiluseuroihin, puolueisiin, työväenliikkeeseen tai vaikka rotareihin.

Myös työurat olivat erilaisia. Saman firman palveluksessa pysyttiin pitkään, jopa koko työuran ajan. Siksi työpaikka ja muut yhteisöt olivat paljon suuremmassa roolissa ihmisen elämässä.

Juhlittavat olivat useammin miehiä kuin naisia, koska miehet olivat naisia enemmän työelämässä ja tekivät pitkiä työuria sellaiseen aikaan, jolloin työpaikat vielä järjestivät tasavuotisjuhlia työntekijöilleen.

Juhlien järjestämisen yksi keskeinen viesti oli ilmaista kuulumista johonkin yhteisöön, ei korostaa juhlittavan yksilöllisyyttä. Jopa ajalle tyypillinen lahja eli viiri korosti yhteisöön kuulumista.

”Silloin kysyttiin, että kenen joukoissa seisot, kenen lippua kannat, ja viiri kertoi mihin seuraan, yhdistykseen tai porukkaan kuuluit”, Lahtinen sanoo.

Lahtinen puhuu viirikaudesta, joka oli ”virallisimmillaan” poliittisesti aktiivisella 70-luvulla. Viirejä jaetaan edelleen, mutta tapa rupesi hiipumaan 1980–90-lukujen taitteessa.

1990-luvun alun suuri lama päätti kansankunnan pitkään jatkuneet juhlat. Talousromahdus vei monelta työpaikan ja myös innon juhlia.

”Silloin moni putosi tyhjän päälle. Ja oman elämän osavuosi­katsaukset olivat silloin aika synkeitä.”

Lahtisen kuvailema mennyt maailma kuulostaa melko etäiseltä. Tuntuisi jopa oudolta, jos oma työnantajani olisi merkittävässä roolissa omissa syntymäpäiväjuhlissani.

Lahtinen kuitenkin uskoo, että perinteille on tulevaisuudessa taas kysyntää.

”Tuntuu, että individualismi on edelleen voimissaan, mutta kiinnostus perinteitä kohtaan on taas kasvussa. Esimerkiksi täällä Hyvinkäällä Karjalaisen nuorisoliiton kesätapahtumassa tanhutaan ja lauletaan itkuvirsiä kansallispuvuissa modernisti tulkiten. Ehkä nämä perinteet palaavat joskus myös syntymäpäivien ohjelmaan. Ehkä viiritkin tekevät paluun”, Lahtinen sanoo.

Katselen lavalta, kuinka yli satapäinen yleisö kuuntelee Winston Churchillin kuuluisan puheen viimeisiä sanoja, jotka ovat syöpyneet kaikkien Iron Maiden -fanien mieliin Aces High -kappaleen livekeikkojen introna. Taustalla pyörivät kaverini Matin tekemät videovisualisoinnit, jotka jäljittelevät Iron Maidenin levyjen ja live-esitysten kuvastoa.

We shall never surrender!

Edessä on viisi kappaletta Iron Maidenin 1980-luvun klassikoita, ja samalla huipentuvat 50-vuotissyntymäpäiväni. Laulan mukana kappaleen kertosäettä, ilman mikrofonia tosin.

Run, live to fly, fly to live. Aces High.

Olen pakahtua, kun näen tuttuja kasvoja vuosien varrelta: ystäviä, vanhoja kavereita, sählykavereita, työkavereita, nykyisiä ja entisiä kollegoita sekä uudempia tuttavuuksia ja uusi tyttöystävä.

Ulkona paistaa toukokuun alun ilta-aurinko, mutta Taka-Töölössä sijaitsevan Korjaamon Vintin suuret ikkunat on peitetty raskailla mustilla verhoilla. Sisällä on jo alkuillasta täysin pimeää, kuten hevikeikalla kuuluukin olla.

Yleisö on pukeutunut pääasiassa mustiin, kuten minäkin. Niittiä ja nahkaa näkyy siellä täällä. Moni on kaivanut vanhat bändipaitansa kaapistaan, osa taas on ostanut elämänsä ensimmäisen bändipaitansa näitä juhlia varten.

Kun lopulta päätin, että järjestän viisikymppisjuhlat, halusin, että juhlissani olisi kolme minulle tärkeää elementtiä: thairuokaa, jaloviinaa ja heviä. Ja tietenkin paljon hyväntuulista juhlaväkeä. Pian ilmeni, että ruoka pitää jättää pois, joten jäljelle jäivät vain hevi, ystävät ja jallu. Lopulta jallunkin rooli juhlissa jäi melko pieneksi.

Jos eletyt vuodet ja vuosikymmenet kuorivat ihmisestä pois kaiken epäoleellisen ja jäljelle jää vain ydin, se mitä kukin on alun pitäen ollutkin, en oikein tiedä, mitä muuta kuin jotain tällaista ytimestäni voisi jäädä jäljelle.

Tällainen olin jo teininä, vaikka en jallua tai thairuokaa ollut maistanutkaan. Jostain syystä harhauduin polulta etsiessäni itseäni ja kolmikymppisenä olin melko kaukana siitä. Kaksikymppisenä halusin samaa kuin monet muutkin: hyvän koulutuksen, ammatin, perheen, kodin ja turvallisen elämän. Sain ne, mutta samalla kadotin jotain itsestäni, ja päädyin työelämässäkin välillä oudoille poluille mutta en onneksi lopullisesti. Elämä on kuitenkin melko pitkä ja sen aikana ehtii muuttamaan kurssia, ja se on helpottavaa.

Viimeinen esittämämme kappale on Iron Maidenin klassikkobiisi Hallowed Be Thy Name, jonka kuulin ensi kertaa 10-vuotiaana. Kappale kertoo kuolemantuomiota odottavan miehen viime hetken mietteistä.

When you know that your time is close at hand. Maybe then you’ll begin to understand.

Life down here is just a strange illusion.

En odottele kuolemantuomiota, mutta jotain oleellista kappale tavoittaa. Perspektiivi elämään on ratkaisevasti erilainen kuin kolmekymppisenä, ja elämän kulkua voi arvioida paremmin, ymmärtää, mihin monet satunnaiselta vaikuttaneet valinnat ovat lopulta johtaneet.

Siksi juhlissani oli kyse muustakin kuin yhdestä illasta. Kyse oli tähänastisen elämän osavuosikatsauksesta. Mielestäni tein elämäni parhaan tuloksen, paljon paremman kuin neli- tai varsinkaan kolmekymppisenä. Ilta oli täydellinen, olin elossa ja onnellinen.

Miksi en järjestänyt tällaisia juhlia jo kolmekymppisenä?

Miksi pitää elää näinkin vanhaksi, että alkaa ymmärtää, kuka oikein on ja mitä haluaa? Tätä olen miettinyt juhlieni jälkeen ja tätä kirjoittaessani. Sekä tietenkin sitä, haluaisinko viisikymppisyyden edes olevan uusi kolmekymppisyys. Elämä nimittäin tuntuu nyt helpommalta kuin silloin. Sen minkä fysiikassa on menettänyt, on saanut takaisin jonkinlaisena rauhana ja varmuutena. Kaikki ajattelevat kuitenkin vain omia tekemisiään, eivät minun tai jonkun toisen. Siksikään muiden mielipiteistä ei tarvitse enää välittää.

On tietenkin helppo olla tätä mieltä ja tyytyväinen, sillä myös Google tukee havaintoa siitä, että elämä on nyt helpompaa kuin kolmekymppisenä.

Hakusanat 50-vuotias mies tuottaa hakutuloksia kuten ”50-vuotias mies on luomakunnan halutuin hahmo”, ”mies on haluttavimmillaan 50-vuotiaana” ja ”mies on parhaimmillaan 50-vuotiaana”.

Vastaava haku 30-vuotiaalle miehelle antaa paljon karummat tulokset: ”Mies, näitä asioita et saa tehdä yli 30-vuotiaana”, ”monelle yli 30-vuotias mies on ikäloppu” ja ”30-vuotias mies ampui tuttavaansa silmään”.