Anssi Kela ostaa itselleen mieluummin leluja kuin sijoitusasuntoja: ”Ihminen, joka hukkaa sisäisen lapsensa, on vähän kuollut sisältä”
Anssi Kela on aikuinen mies, joka ostaa leluja itselleen eikä pelkää sanoa sitä ääneen. Keräilyharrastus on järjetön mutta yhtä aikaa jokaisen siihen upotetun sentin arvoinen.
”Aion kerätä kaikki 96 alkuperäistä Star Wars -figuuria vuosilta 1977–1985. Päätin ryhtyä raportoimaan kokoelman karttumisesta.”
Näin Anssi Kela kirjoittaa Instagram-päivityksessään, jossa hän esittelee uutta hankintaansa. Kuvassa on Amanaman, keltavihreä epämääräinen olmi, joka sai Jedin paluussa ruutuaikaa vain viisitoista sekuntia mutta päätyi kuitenkin figuuriksi. Se on yksi harvinaisimmista ja päätyy siksi Kelan figuurivitriinin alahyllylle.
Kyllä, figuurivitriinin. Nyt ollaan keräilyharrastamisen syvässä päässä. Valaistu kaluste näyttää välipala-automaatilta. Suklaapatukoiden sijaan siinä on oma numeroitu paikkansa jokaiselle 96 hahmolle. Kaikkien hahmojen taustalla on niiden alkuperäispakkauksia vastaava väri.
Kelan kokoelmissa on nyt 60 hahmoa ja niiden yhteisarvo on nelinumeroinen. Ne ovat kuitenkin hänen mielestään jokaisen sentin arvoisia.
Vihreän ulko-oven pyöreän ikkunan taakse ilmestyy ystävälliset kasvot. Anssi Kela on pukeutunut mustiin, kuten aina. Hän on keittänyt teetä ja kysyy, haluaako toimittajakin kupposen.
Kela on tunnetusti teen suurkuluttuja. Pieni teehetki oli jopa osana hänen elämäkertakonserttejaan, jotka päättyivät viime syksynä. Koska Kelalla on tapana paneutua niihin asioihin, mistä pitää, hänen tarjoilemansa juomaelämys kiinnostaa. Luvassa ei ole keltaista Liptonia.
Kela hauduttaa teen kuppi kerrallaan suurehkolla sihdillä. Näyttää kunnolliselta. Hän neuvoo ottamaan kiinni mukin korvasta, sillä teevesi on kuumaa, tarkalleen ottaen 80-asteista. Kelan oma muki on Tähtien sota -aiheinen, tietenkin. Tee on totisesti kuumaa – ja parasta, mitä olen koskaan maistanut, tietenkin.
Portaat vievät puukäpyläläisen vanhan rintamamiestalon kellarikerrokseen. Porraskäytävä kertoo heti, minne ollaan menossa. Viisi Emma-patsasta seisoo kauniissa rivissä kaiteen yläpuolella olevassa syvennyksessä. Seinillä on uraan liittyviä plakaatteja. Mutta emme ole astumassa vain artistin maailmaan. Tämä on pikku-Anssin maailma.
Kelalle tulee joka kerta hyvä fiilis, kun hän astuu huoneeseen sisään. Olo on yhä toisinaan epätodellinen – kaikki nämä asiat ovat todella tässä.
”On hauska tiedostaa, että jos tähän tulisi se kymmenenvuotias pikku-Anssi, olisin sen suurin idoli. Bucketlist on päästy aika hyvin ruksimaan. Mitä on jäljellä vielä sellaisia asioita… Vähän vaikeaa keksiä.”
Kelan työhuoneessa on kitaroita, bassoja ja kosketinsoittimia jokaiseen tarpeeseen ja fiilikseen, eikä niiden määrä tule vähenemään ikinä. Kela oppi kerrasta, ettei nostalgiaan taipuvaisen kannata myydä soittimia ikinä. Niitä kannattaa vain ostaa. Onnekseen hän löysi somen avulla ensimmäisen bassonsa takaisin samalta tyypiltä, kenelle hän sen 25 vuotta aiemmin myi uuden soittimen tieltä. Tuo basso kun edustaa Kelalle muutakin kuin muusikon työkalua. Se on muistutus siitä, että Kela toteutti suurimman lapsuudenhaaveensa. Hän pääsi soittamaan bassokitaraa bändiin.
Soittimet jäävät kuitenkin kaikkien muiden tavaroiden varjoon, niin kiehtova kuin vaikkapa Pave Maijasen vanha kitara onkin.
Huoneen nurkassa seisoo reilun metrin mittainen R2D2-replika – kukapa ei saisi astromekaanikkodroidia 50-vuotislahjaksi. Lattialla on vähän lastenpulkkaa pienempi 1960-luvulle sijoittuva Batmobile, jonka punaiset valot vilkahtelevat pehmeästi. Saman aikakauden nuket, Batman ja Robin, odottavat työpöydän luona istuttamista siihen. Ja koska Batman oli Kelan mielestä erityisen kova vuonna 1989, jolloin ensimmäinen Tim Burtonin ohjaama elokuva julkaistiin, hänelle on tulossa myös saman vuosimallin Batmobile sekä Darth Vader -hahmo. Ne on tilattu etukäteen, ja pitkästä odotuksesta on jäljellä arviolta puoli vuotta.
Katse nousee seinällä olevaan, Instagramista tuttuun vitriiniin. Tyhjiä koloja on etenkin alariveillä. Näitä hahmoja ei sijoitella, kuten viinejä. Kyykkyosasto on sitä harvinaisinta – ja arvokkainta.
Kelan silmissä on tyytyväinen tuike, joka vahvistuu tiettyjen esineiden äärellä. Hän laskeutuu lattiantasolle ja nostaa Tähtien sodan Millennium Falcon -aluksen pienoismallin kannen irti. Sen ohjaamossa istuu tuttuja hahmoja, kuten Chewbacca. Han Solo puuttuu vielä, se on vaikeaa löytää. Mittasuhteet ovat yhden suhde kuuteen.
”Tulee olo kuin olisi itse messissä, kun tätä katselee. Varsinkin sitten, kun…”
Kela nousee ja hakee pöydältä pienen kaukosäätimen. Napin painalluksesta aluksessa alkaa Imperiumin vastaiskun kohtaus äänineen ja valoineen. Nuket eivät sentään heilu mukana. Tunnelma on kieltämättä käsinkosketeltava ja Kelan innostus tarttuu. Esine ei ole pelkkä esine vaan elämys.
”Aikuisuudessahan on hienointa se, että yhtäkkiä huomaakin olevansa sellaisessa tilanteessa, että on mahdollista toteuttaa lapsuuden haaveita, ihan absurdejakin. Vaikka se, että mä rakensin sen Kittin ittelle.”
Niin, Kitt. Ei Kela meinannut itsekään uskoa ensin todeksi, kun näki Facebookissa sellaisen myynti-ilmoituksen. Maailman siistein auto oli saatavilla, yhden puhelinsoiton päässä. Joku muukin oli lumoutunut ajatuksesta, sillä auto oli ehtinyt jo mennä. Lopulta oli onni, että Kela himmaili liian kauan. Hän rakensi ilmoituksen jättäneen miehen kanssa itselleen ikioman Kittin, paljon myynnissä ollutta paremman.
Kävi vähän sama tilanne kuin Kelan elämän parhaan joululahjan kanssa. Hän sai Keke Rosbergin, ensimmäisen idolinsa, formula-auton pienoismallin vuonna 1983. Auto on kulkenut aina hänen mukanaan, ja kuten kuvitella voi, se on rähjääntynyt reissussa. Kela alkoi miettiä, voisiko lelun entisöidä. Hän otti yhteyttä Pertti Neumanniin, koska tiesi tämän olevan innokas pienoismallilentokoneiden rakentaja. Sitä kautta löytyi asiaan vihkiytynyt henkilö. Alkuajatus pienestä freesauksesta eskaloitui. Se ei ollut enää vain Rosbergin auto, se oli juuri se auto, jolla Rosberg ajoi Monacossa tuon kauden ainoan voittonsa.
Jos Kittin kanssa oli ensin ajatuksena, että kunhan siinä olisi vain joitain vilkkuvia valoja, Kela tajusi, että tässäkin voisi ottaa loikan pitemmälle. Hän pystyi valitsemaan, oliko auto ykkös- vai kakkoskauden autoa vastaava. Kun oppi lisää, halusi lisää.
Vaikka Kittistä tuli suorastaan täydellinen kaikkine yksityiskohtineen, Kela ei varjele sitä liikaa. Haastattelun aikaan se on syyslehtien peittämänä pihalla, säiden armoilla. Mikään kauppakassi se ei kuitenkaan ole. Joskus se tekee tavallisesta päivästä vähän paremman. Esimerkiksi spontaanista kesäretkestä Porvooseen voi tulla erityisempi, kun sen taittaa Kittillä.
Kela säästelee sitä kilometreiltä lähinnä siksi, että se on bensasyöppö eikä kulje käsi kädessä hänen ekologisten arvojensa kanssa. Joku riippakivi kai hänenkin kuitenkin kuuluu kantaa. Eikä hän sentään aja enää formulaa, mikä sekin on toteutunut lapsuuden unelma, olla Rosbergin jalanjäljillä. Formula 3 -kausia ehti kertyä kolme. Edes vakava onnettomuus ei pysäyttänyt häntä.
”Tajusin, että elämä on niin hauras ja arvaamaton, että sitä pitää arvostaa menemällä rohkeammin kohti niitä asioita, joista unelmoi.”
Ja lopulta Kelalle kävikin todella hyvin. Hän voitti kilpailuja ja löysi varikolta vaimonsa.
Keräilyn maailma on avautunut Kelalle parin vuoden sisällä, jos mukaan ei lasketa soittimia. Lapsuus käveli häntä vastaan. Alkoi tulla uusia sarjoja kulutettavaksi, esimerkiksi The Mandalorian. Vanhat muistot alkoivat tulla mieleen, kuten se, kuinka häntä jännitti 11-vuotiaana, pääsisikö hän Helsingin Savoy-teatteriin katsomaan Imperiumin vastaiskua, vaikka se oli kielletty alle 12-vuotiailta. Hän pääsi, ja elokuva teki lähtemättömän vaikutuksen.
Se vaikutus alkoi puskea esiin esimerkiksi silloin, kun Kela käveli sattumalta kauppakeskuksessa peliliikkeen ohi ja näki sen näyteikkunassa tutun kypärän.
”Olin, että ei hitto, Mandalorianin kypärä! Kävelin vaan saman tien sinne kauppaan, että mä otan tuon.”
Sama toistui Kööpenhaminassa, mutta tällä kertaa kaupan ikkunassa tuijotti Grogu-hahmo, Tähtien sodan Yodan lajitoverin.
Kela kaivaa työpöytänsä alta esiin pitkäkorvaisen otuksen.
”Oon tarkoituksella laittanut sen asustelemaan tuonne. Näen sen oikeastaan koko ajan. Aina välillä, kun tässä tekee hommia, niin katse laskeutuu siihen ja me katsotaan hetki toisiamme.”
Vihreän hahmon päälaella on hentoa karvaa. Silmät ovat suuret ja syvät. Ei ihme, että ne jäivät pyörimään Kelan mieleen niin, että se oli palattava hakemaan kaupasta mukaan. Aikuinen mies osti itselleen nuken, kuten Kela kirjoittaa Instagramissaan arvostelijoiden puolesta itselleen irvaillen.
Grogu ja kypärä ovat toisaalta vain hairahduksia, sillä alun perin Kelan oli tarkoitus alkaa keräillä vain Kennerin valmistamia, minttikuntoisia Tähtien sota -vintagefiguureja. Erityisesti silloin, kun hän alkoi kertoa keräilystään Instagram-sivuillaan, harrastus alkoi laventua, sillä somen kautta hänelle vinkattiin kaikenlaisesta muustakin tavarasta. Pitäähän nekin ”ottaa pois kuleksimasta”. Kun Kela hurahtaa johonkin, hän hurahtaa kunnolla.
Esineet ovat kuin pääomaa, jotka palauttavat tiettyyn aikaan, mutta toisaalta ne vievät myös aivan omaan maailmaansa. Maailmaan, jossa ihmiset tekevät figuureistaan Youtube-videoita, missä käydään läpi eri vuosina tehtyjen hahmojen yksityiskohtaisia eroja. Mikä tekee jostain esineestä erityisen, halutun ja kalliin. Tähtien sota -figuurit ovat Kelalle kuin muumimukit jollekin toiselle.
”Normaalisti, kun miehet täyttää 50, ne ostaa prätkän. Mä taannuin tälle tasolle.”
Kela kyllä selviytyisi elämästä ilman figuureitaan, kypäriään ja aluksiaan, eihän hänellä näitä tavaroita vielä muutama vuosi takaperin ollutkaan. Mutta miksi työskennellä kliinisen kalseassa kamarissa, kun ympärilleen voi haalia inspiroivia, luovuutta esiin nykiviä asioita. Lopulta ne eivät edes ole kaukana siitä kaiken ytimestä, musiikista. Siinä missä tietty kappale palauttaa tiettyyn aikaan, paikkaan, jopa tuoksuun, sama toimii myös esineiden kohdalla.
Kela myöntää, että asioiden poisheittäminen on hänelle vaikeaa. Eikä hän ole ensimmäisenä kieltäytymässä, jos joku tarjoaa hänen kokoelmiinsa jotain hänen intohimojensa piiriin kuuluvaa. Niihin voi lukea esimerkiksi Ritari Ässä -purukumit 1980-luvulta. Kela muistaa, että purkat maistuivat aikoinaan sanomalehtipaperilta. Kela ei kuitenkaan koe olevansa hamsteri. Kerran hän havahtui kasanneensa Helsingin Sanomien liitteitä yksi kerrallaan pinoon. Pino kasvoi ja kasvoi. Sitten Kela vain heitti ne pois. Niissä ei ollut sellaista merkitystä, jota hän haluaisi säilöä.
Silti hieman hirvittää, miltä työhuone tulee näyttämään viiden vuoden päästä. Kela ei halua, että se alkaa muistuttaa kaatopaikkaa, jos tavaraa kertyy ja kertyy, sillä kyllähän merkityksellisten tavaroidenkin valikoimaa riittää. Tällä hetkellä kaatisvertaus tuntuu kuitenkin kaukaiselta. Kaikkialla vaikuttaa olevan pölytöntä. Tavarat on sijoitettu harkituille paikoille, järkevästi ja visuaalisesti. Kela aikoo kehittää esillepanoa lisääkin. Esimerkiksi batmobileille on tulossa oma vitriini, niitä varten teetetty, totta kai. Kela ei ole ikealainen. Kun hän hankkii jotain, hän suosii alansa ammattilaisia, käsityöläisyyttä, mittatilausta – erityisyyttä. Hän ostaa kunnollista.
Mutta vaikka Kela vaalii yksityiskohtia, muistin kanssa hän ei ole tarkka. Siksi Nummela-kappaleessa on pieni virhe. Hän ei ollut kahdentoista ”kun me maalle muutettiin” vaan yksitoistavuotias. Seuraavana vuotena kuitenkin todellakin haudattiin hänen isänsä, kuten laulussa jatketaan. Isä, muusikko hänkin, näkyy myös työhuoneella. Paraatipaikalla, aivan kaiken keskellä on isän vanha sähköpiano. Sen Kela löysi sattumalta, eikä tietenkään jättänyt ostamatta.
”Mitä vitun iloa sellaisesta sitten on? Totta kai se olisi järkevää, mutta mitä fiilistä siitä saa, että on osakkeita tai omistusasunto jossain?”
Kela uskoo, että osa ihmisistä yksinkertaisesti on nostalgisointiin taipuvaisempia. Hän tosin pohtii, vaatiiko se onnellisen lapsuuden. Joku vanha esine voi viedä hänet Kauniaisiin lelukauppa Niksulaan, mutta jollekulle toiselle sama esine voi tuoda mieleen ikäviä lapsuusmuistoja.
”Viihdyn oman henkilökohtaisen nostalgian parissa. Mulle se ajanjakso edustaa onnellisuutta ja huolettomuutta. Se oli hienoa aikaa, mutta hienoa aikaa on tässä ja nytkin. En haikaile menneen perään, elän myös vahvasti tässä hetkessä.”
Hetkessä elämiseen liittyy se ymmärrys, miten katoavaista kaikki on. Hän muistuttaa, kuinka sukupolvet unohtuvat. Tiedämme isovanhemmistakin loppujen lopuksi aika vähän, heidän vanhemmistaan emme juuri mitään. Hypätään kolme sukupolvea eteenpäin, ja ihminen unohtuu. Niin unohtunee myös Kela ja hänen musiikkinsa.
Se on Kelan mielestä vapauttavaa. Sen takia Kela ei myöskään katsele tulevaisuuden suuntaan. Hän ei yksinkertaisesti näe sinne. Se liittynee hänen ammattiinsa epävarmalla alalla. Vaikka hän tekisi työnsä kuinka hyvin, se ei välttämättä riitä. Yleisö joko tykkää tai ei, ja silloin kun ei tykkää, tulevaisuus on aika tyhjä. Emmat portaikossa ovat merkkejä menneestä, eivät lupauksia tulevasta. Joka vuosi jaetaan uudet Emmat eri tyypeille. On turha luulla itsestään liikoja, kurotella korkeuksiin. Riittää, että juuri nyt on hyvä olla.
Siksi siinäkään ei tarvitse olla sen kummemmin järkeä, että haluaa ympäröidä itsensä leluilla. Missä lopulta on mitään järkeä? Ennemmin Kela säilyttää lapsenmielisyytensä kuin muuttuu ihmiseksi, joka käyttää termiä ”tuo on lapsellista”.
”Ihminen, joka hukkaa sisäisen lapsensa, on tietyllä tavalla vähän kuollut sisältä. Mun mielestä on tosi tärkeää säilyttää suhde pikku-Anssiin, se on yhä tuolla olemassa. Olen 51-vuotias, mutta ei se mitenkään heijasta omaa fiilistä siitä, millainen olen. Henkinen ikäni on vain murto-osa siitä.”
Totta kai esimerkiksi Kittin rakentaminen oli juurikin lapsellista ja siihen paloi paljon rahaa, jonka olisi voinut käyttää järkevämminkin. Mihin hänen pitäisi rahansa sitten käyttää? Kelaa on kehotettu esimerkiksi sijoittamaan.
”Mitä vitun iloa sellaisesta sitten on? Totta kai se olisi järkevää, mutta mitä fiilistä siitä saa, että on osakkeita tai omistusasunto jossain? Paljon mieluummin tuhlaan sen rahan kaikkeen typerään, mistä saan päivittäin hyviä fiiliksiä.”
Kela tosin myöntää perustelevansa ostoksiaan välillä sijoituksina. Jos hän ostaa hyvän vanhan kitaran tai priimakuntoisen Leia-hahmon, jonka vaatteet eivät ole kellastuneet vuosikymmenien saatossa, niiden arvo pysyy tai kasvaa. Mutta kuten on opittu, Kela ei osta myydäkseen.
Kela istuu työpöytänsä äärellä kuppimaisessa tuolissaan niin rennosti, että tuoli näyttää pesältä. Tämä on hänen turvapaikkansa ja samalla kuva siitä, kuka hän on. Aivan kuten näiden tavaroiden tehtävänä on tuoda Kelalle iloa, hänen oma tehtävänsä on tuoda hetkellisesti iloa muiden ihmisten elämään. Se on hänen paikkansa maailmassa. Musiikki on luonnollisesti päällimmäinen tapa toteuttaa tuota missiota, mutta se rakentuu paljon pienemmistäkin asioista.
Kela muistelee vuosien takaista tilannetta. Hän ajoi taksilla Helsingin keskustasta kotiin. Perillä taksikuski kysyy, maistuisiko kyytiläiselle karkki (se maistuu Kelalle aina). Hänellä kun on tapana pitää hanskalokerossa karkkia, joita voi tarjota asiakkailleen kyydin päätteeksi. Tästä on yli kymmenen vuotta, mutta Kela muistaa yhä sen hyvän mielen, mikä siitä jäi.
”On omasta päätöksestä kiinni, millaista ilmapiiriä haluaa levittää ympärilleen.”
Siksi aina, kun fani pyytää Kelaa yhteiskuvaan, hän suostuu, vaikkei hetki ole aina paras mahdollinen. Se on kuitenkin vain 15 sekuntia Kelan elämästä. Tuo ajanmurunen voi olla fanille ikimuistoinen, aivan kuin taksikuskin tarjoama karkki. On erityistä päästä osaksi sellaisia hetkiä.
Samalla Kela pääsee kehittämään itseään, ”säätämään omia asetuksiaan”. Tuollaiset tilanteet ovat hänelle nimittäin vaikeita, eikä hän ole siksi niissä parhaimmillaan. Lavatähdestä kuoriutuu arka poika, ja hän pelkää jättävänsä ylimielisen vaikutelman. Hän saattaa analysoida näitä tilanteita jälkikäteen jopa öisin. Miksi helvetissä piti sanoa juuri ne sanat.
”En vain ole sellainen ihminen, että se olisi luontevaa.”
Sama ilmiö toistuu, kun ympärillä on ryhmä. Kelan ei ole helppoa löytää sieltä omaa paikkaansa, on helpompaa sulkeutua omiin oloihinsa. Siksi hän ei ollut juuri äänessä Vain elämää -ohjelman pöytäkeskusteluissa.
Keikkalavoilla tilanne on eri. Siellä hän on leikkimässä, juuri siinä hetkessä. Silloin hän nauttii hymyilevistä, kyynelehtivistäkin kasvoista, ihmisistä tanssimassa hänen kappaleidensa tahtiin. Jokainen heistä on irrallaan. Keikan jälkeen hetki on ohi ja arki palaa. Fani ehkä tallettaa keikkalipun pöytälaatikkoon, ottaa fyysisen levyn kanteen Anssi Kelan nimikirjoituksen. Myöhemmin hän palaa niiden pariin ja muistaa, kuinka onnellinen oli siinä hetkessä.
