Kärsin syömishäiriöstä enkä siksi olisi halunnut tytärtä – Kun hän syntyi, aloinkin nähdä oman kehoni eri silmin

Alkuperäiseen englanninkieliseen The Atlanticin juttuun pääset tästä linkistä.

Jo kauan ennen kuin sain lapsia olin huolissani siitä, kuinka syömishäiriöni vaikuttaisi heihin. Anoreksia on ahne sairaus. Sillä on tapana hallita elämää. Se haluaa olla elämääni ohjaileva periaate ja linssi, jonka läpi tarkastelen maailmaa. Tuntui väistämättömältä, että anoreksialla olisi jotain sanottavaa myös lapsistani – siitä, miten minun pitäisi ruokkia heitä (kohdussa tai sen ulkopuolella) ja miten minun pitäisi suhtautua heihin.

Sain diagnoosin 14–vuotiaana. Kun muistelen tuota aikaa elämässäni, näen mielessäni heilurin, joka nostetaan ja pudotetaan, jolloin jään keinumaan ääripäiden välille useiden vuosien ajaksi. Heiluri ei ole missään vaiheessa asettunut aivan keskelle, mutta olen nyt päässyt siihen pisteeseen, että en usko ulkopuolisten huomaavan minussa minkäänlaista huojumista. Olen kulkenut pitkän matkan päästäkseni tähän.

Suhteeni ruokaan on kehittynyt hitaasti ja sykäyksittäin vuosien varrella, mutta se on muuttunut täysin siitä, millainen se oli aikoinaan. En tarkoita tällä sitä, että minulla olisi esimerkillinen ruokavalio; siitä en ole varma. En enää yritä lainkaan tarkkailla tai rajoittaa syömisiäni: se oli ainut keino, jolla onnistuin pääsemään irti äärimmäisen häiriintyneestä syömiskäyttäytymisestä. Edistymiseni konkretisoitui minulle pari vuotta sitten, kun ruokakomeroa penkoessani löysin unohdetun murokeksipakkauksen, jonka olin saanut hoitopaketissa muutamaa kuukautta aiemmin. Tuollainen välinpitämättömyys ruokaa kohtaan – kyky unohtaa se täysin – on saavutus, jollaista nuorempi, sairaampi versio minusta ei olisi voinut kuvitellakaan.

Kehosuhteeni on hieman monimutkaisempi. En sanoisi, että olen oppinut rakastamaan kehoani, vaan ennemminkin olen opetellut olemaan ajattelematta sitä. En ala väitellä sen kielteisen äänen kanssa, jonka kuulen joka kerta kun viivyn peilin edessä hiukan liian pitkään, vaan käännän huomioni muihin asioihin. Verhoan vartaloni vaatteisiin, jotka auttavat minua unohtamaan sen, miltä se muiden silmissä näyttää. Vältän katsomasta sitä liian usein tai liian läheltä. Niinpä olin huolissani siitä, miltä mahdollinen lapsi – erityisesti tytär – jonka toisin tähän maailmaan, näyttäisi, varmana siitä, että käsittelemätön inhoni omaa kehoani kohtaan kohdistuisi vuorostaan häneen ja lietsoisi hänessä juuri sellaista kehohäpeää, josta olin itse pyristellyt eroon suurimman osan elämästäni.

En oikeastaan pelännyt, että anoreksiani siirtyisi lapsilleni. Se ei varsinaisesti toimi niin. Muiden psykiatristen sairauksien tavoin anoreksia kehittyy yleensä ihmisille, joilla on geneettistä taipumusta siihen. Ympäristötekijät voivat ruokkia tätä taipumusta. Vanhemmat pystyvät toki muokkaamaan lapsensa ruokasuhdetta ja kehonkuvaa, esimerkiksi sillä, miten he puhuvat kehostaan tai miten he suhtautuvat dieetteihin. He voivat osaltaan vaikuttaa syömishäiriöön, mutta se, että he voisivat aiheuttaa sellaisen, ei pidä paikkaansa, sanoo Michael Enenback, Child Mind Institute -järjestön lasten- ja nuorisopsykiatri, joka on työskennellyt nuorten syömishäiriöyksikössä UCLA:ssa 12 vuoden ajan.

Olin ennemminkin huolissani siitä, että syömishäiriöstäni aiheutuisi välillistä vahinkoa lapsilleni. Huoli ei ollut täysin aiheeton. Vanhemman syömishäiriön vaikutukset lapseen eivät kuitenkaan ole yksioikoisia, sanoo Stephanie Zerwas, psykologi ja Pohjois-Carolinan yliopiston syömishäiriöiden osaamiskeskuksen entinen kliininen johtaja. Raskaus voi olla äärimmäisen hankalaa aikaa syömishäiriöistä kärsivälle äidille. Raskausaikana oireileva syömishäiriö voi hyvinkin olla riski lapsen terveydelle ja kehitykselle. Se voi huomattavasti hankaloittaa vanhemmuutta myös syntymän jälkeen. ”Se todella hallitsee elämää”, toteaa Enenback. Vanhemmaksi tuleminen ei kuitenkaan aina toimi laukaisevana tekijänä syömishäiriötaustaiselle ihmiselle: itse asiassa vanhemmat voivat jopa kokea lastensa mutkattoman suhtautumisen ruokaan inspiroivana, sanoo Zerwas. Oma kokemus syömishäiriöistä antaa toisaalta vanhemmalle hyvät valmiudet havaita vaaran merkkejä omissa lapsissaan. ”He huomaavat varhaiset merkit ja voivat puuttua tilanteeseen huomattavasti aiemmin”, Zerwas toteaa. Toisin sanoen asiat voivat ratketa monin eri tavoin.

Silti minusta tuntui sietämättömältä, että suhteeni lapseen olisi osa sitä valtavaa yhteiskunnallista koneistoa, joka valvoo ulkonäköämme ja tekee kulttuuristamme niin otollista maaperää häiriintyneelle syömiskäyttäytymiselle. Ajattelin, että olisi kenties parasta, jos minunlaisellani ihmisellä ei olisi tytärtä lainkaan. Niinpä kun sain tietää olevani raskaana ensimmäistä kertaa, toivoin poikaa.

Kuukausia myöhemmin synnytin terveen tyttövauvan. Ei kestänyt kauaa ennen kuin paniikki iski: ihmisten puolihuolimattomat kehut hänen pienestä kehostaan – ”mitkä reidet!” – saivat niskakarvani nousemaan pystyyn. Olen edelleen huolissani siitä, että annan tuollaisille kommenteille liikaa painoarvoa, koska suhtaudun itse niihin niin herkästi. Pelkään, etten kykene estämään tytärtäni omaksumasta haitallisia ajatuksia ulkonäöstään. Totta puhuen en usko, että voin varmuudella tietää, miten anoreksiataustani vaikuttaa tai ei vaikuta tyttäreeni. Lopullisen tuomion antaminen jää hänen vastuulleen. Mutta ajatus siitä, että voisin tuntea inhoa häntä tai sittemmin hänen pikkusiskoaan kohtaan, kuten aikoinaan pelkäsin, tuntuu nyt naurettavalta. Tämä on merkittävä huomio, koska päivä päivältä rakas pikkutyttöni muistuttaa yhä enemmän minua.

Alussa näin ei ollut. Kun hän saapui maailmaan, muistan tunteneeni jonkinlaista helpotusta siitä, etten tunnistanut hänen pienessä kehossaan mitään piirteitä itsestäni. Mutta tilanne muuttui pian. Viikko tai pari tyttäreni syntymän jälkeen laskin hänet hoitopöydälle ja riisuin hänen vaippansa, jolloin huomasin, että hänen napatynkänsä oli irronnut. En olisi ikinä uskonut, että napa voisi periytyä äidiltä tyttärelle, mutta siinä se kuitenkin nyt oli, tuijottamassa minua, minun oudon symmetrinen napani, joka muistuttaa kurpitsaa ylhäältä katsottuna.

Tuosta järisyttävästä tuttuuden tunteesta, jota tunsin seisoessani hoitopöydän ääressä, tuli olennainen osa elämääni hänen äitinään. Kaikkien muiden silmissä tyttäreni näytti luultavasti samalta kuin kaikki muutkin pulskat taaperot, jotka kasvavat kömpelösti oman kehonsa raameihin. Mutta minä näin – ja vilkaisu vanhoihin kotivideoihin ja perhekuviin vahvisti asian – että hänen kehonsa muotoutui hyvin samaan tapaan kuin omani oli tehnyt. Raajat kaartuivat ja kiinnittyivät samoissa kulmissa; iho ja lihakset asettuivat samanlaisiin uomiin ja mittasuhteisiin. Yhdennäköisyys on muuttunut yhä hätkähdyttävämmäksi ajan myötä. On häkellyttävää, suorastaan pakahduttavaa, nähdä keho, jonka häivyttämiseen on käyttänyt niin kauan aikaa, nousemassa esiin toisessa ihmisessä ja nähdä siinä nyt niin paljon kauneutta. Tyttäreni on vasta alakoulussa, mutta hänessä ei ole yhtäkään puolta, jota katsomalla voisin välttää näkemästä omaa heijastustani. Eikä yksikään puoli voi välttyä rakkaudeltani.

Zerwas ei ollut yllättynyt, kun kerroin hänelle tästä kaikesta. Kliinisessä työssään hän rohkaisee kehohäpeästä kärsiviä ihmisiä ”suhtautumaan kehoonsa myötätuntoisesti”. Tällöin voi tarkastella omaa kehoaan toisesta näkökulmasta: nähdä itsensä kokonaisuutena, enemmän kuin vain kehonosien kokoelmana. Vanhemmuuden kautta voidaan päästä käsiksi tällaisen myötätunnon ”alkulähteeseen”, hän sanoo.

Vanhemmuudesta on vaikea sanoa mitään yleismaailmallista, mutta äidinrakkaudessa piilee mielestäni jotain olennaista. Silläkin on tapana hallita elämää. Se tunnetusti sokaisee ne, jotka sitä tuntevat, jolloin ilmeisetkin puutteet häviävät näkyvistä ja jopa kaikkein ärsyttävimmistä piirteistä tulee hellyttäviä. Mutta ehkä se ei olekaan näin. Ehkä rakkauden avulla voikin nähdä ihmisen selvemmin. Olen kiitollinen tyttärelleni siitä, että hänen ansiostaan sain nähdä itseni äidin silmin. Kirjassaan The Four Loves (suom. Neljä rakkautta) C. S. Lewis kirjoittaa, että toisin kuin side rakastavaisten tai ystävien välillä, jotka usein kokevat olevansa kuin luotuja toisilleen, vanhemman rakkaus lasta kohtaan voi luoda yhteyden jopa täysin yhteensopimattomien ihmisten välille. Äidin ja tyttären; äidin ja tämän itsensä.