Apu

Anna-Leena Härkönen: Neuvosto-Viron elokuvien ruoat valeltiin bensalla säästösyistä – Piti olla vain syövinään, ettei lopu kesken

Anna-Leena Härkönen: Neuvosto-Viron elokuvien ruoat valeltiin bensalla säästösyistä – Piti olla vain syövinään, ettei lopu kesken
Anna-Leena Härkönen kertoo tv-sarjan kuvauksista Virossa. Ylihoitajattaren roolissa hän pääsi helpommalla kuin pääosan esittäjä, jonka päätä hakattiin seinään ja naama painettiin pinaattikeittoon. – Kokemus se on tämäkin, näyttelijä totesi.
Julkaistu: 23.11.2020

Lopetimme juuri mielisairaalaan sijoittuvan sarjan kuvaukset Eestissä. Näyttelin ylihoitajatarta. Oli ihanaa olla välillä hoitaja eikä hoidettava. Selkeän hahmon näytteleminen tekee hyvää ihmiselle, jonka oma pää on sekaisin.

Kuvasimme 1700-luvulla rakennetussa kartanossa lähellä Tallinnaa. Työryhmä oli ohjaajaa, kuvaajaa ja näyttelijöitä lukuun ottamatta eestiläinen. Lavastus ja puvustus näyttivät mielettömiltä, ja kaikki hoitui kovalla ammattitaidolla.

Työpäivien jälkeen väsytti ja lihaksia särki. Rooli- asuuni kuuluivat valkoiset puukengät, jotka jouduttiin liimaamaan kiinni, että ne pysyisivät jalassa.

Pääosan esittäjä joutui todella koville. Eräänä aamuna kuvattiin tappelukohtaus pesuhuoneessa. Hänen päätään hakattiin seinään, tekoveri roiskui kaikkialle. Myöhemmin hänen naamansa painettiin yhä uudelleen pinaattikeittolautaseen. Lautasen pohjalla oli tietysti tyyny, ettei nenä murru. Näyttelijä sai keitosta allergisen kohtauksen silmiin.

– Miten menee? kysyin.

– Kokemus se on tämäkin, hän totesi silmät punaisina.

Oli kiinnostavaa näytellä ”ulkomailla”. Virossa avustajat eivät puhu näyttelijöille, ellei näyttelijä puhuttele heitä ensin.

Minä juttelin miesavustajan kanssa, joka on näytellyt yli neljässäkymmenessä tuotannossa. Tunnustin, ettei kohtauksessa syötävä kylmä pinaattikeitto maistunut minulle.

Hän sen sijaan söi sitä ja kertoi, että neuvostoaikoina avustajien ruoat valeltiin bensalla. Säästösyistä. Heidän piti olla vain syövinään, ettei ruoka lopu kesken.

Nykyään avustajia kuulemma kohdellaan paremmin. Erään suomalaisen elokuvan teloituskohtauksessa mukana olleet saivat seuraavan päivän vapaaksi, koska ampuminen oli ollut niin ahdistavaa.

Kerran kuvasimme maatilalla. Avustajana oli myös eläimiä: pari kanaa ja sokea lammas.

Kesken kohtauksen minulle tuli järkyttävä nälkä. Eväät olivat unohtuneet parinsadan metrin päähän, enkä voinut lähteä hakemaan niitä. Istuimme pöydässä. Siinä ei ollut vielä soppaa, mutta leipäkori oli.

– Haittaakohan, jos mä otan tuosta yhden leivän? kysyin vieressäni istuvalta näyttelijältä, joka juuri valmistautui saamaan raivokohtausta.

– En tiedä, hän vastasi, hajamielisesti.

– Kun sä kuitenkin kohta saat sen kilarin ja paiskaat leipäkorin nurmikolle. Ei kukaan huomaa jos yksi leipä puuttuu.

– Niin.

Mitä minun päässäni liikkui? Miksi en antanut kollegan keskittyä työhönsä? Pian leipäkori lensi. Oton jälkeen leivät kerättiin takaisin koriin. Silloin iskin. Otin leivän ja pyyhkäisin sen päälle rekvisiittavoita. En piitannut siitä, että leipä oli lojunut maassa ja sitä oli käpälöinyt ties kuka tai että rekvisitööri saattaisi hermostua.

Leipä oli ihanaa. Ei maistunut lainkaan bensalta.

Kerran kuvasimme intiimiä kohtausta potilashuoneessa. Vastanäyttelijä yritti vietellä minua kuiskailemalla kaikenlaista, kasvot melkein kiinni omissani. Tilanne ei tuntunut mukavalta. Ei sen takia, että se oli intiimi, vaan toisesta syystä.

– Mulla on ongelma, sain sanottua.

– Jos toinen tulee noin lähelle puhumaan, mun silmät menee kieroon. On vaikeaa olla eroottinen silmät kierossa.

Vastanäyttelijä siirtyi kauemmaksi.

Anna-Leena Härkönen on kirjailija, näyttelijä ja käsikirjoittaja.

Päivitetty 23.11. – Ilmestynyt 21.10.2020

Kommentoi »