Anna Kauhalaa harmitti, että hän lykkäsi asioita turhaan – Sitten hän oppi, että kyse on epäonnistumisen pelosta ja sitoutumiskammosta

Se tapahtuu tämänkin jutun kohdalla. Olen päättänyt kirjoittaa sen tiettynä päivänä ja laittanut aloitusajankohdankin kalenteriin. Kello 11.

Kun aika koittaa, olen tekemässä lounasta. Sitten syön, tiskaan, järjestelen kotia ja käyn koirien kanssa pikaisesti ulkona. Istun koneen ääreen tunnin aikataulusta jäljessä – ja ensimmäiseksi surffailen nettikauppaan etsimään kivaa kevättakkia, paistaahan ulkona aurinko ja pian sitä tarvitaan.

Lopulta aloitan kirjoittamisen kello 12.17. Ei kovin pahaa prokrastinointia, mutta sitä kuitenkin.

”Prokrastinaatio” on väännös englannin kielen sanasta procrastination ja tarkoittaa asioiden viivyttelyä ja lykkäämistä – sitä, ettei tartu toimeen, vaikka tietää, että pitäisi. Aalto-yliopiston podcastin mukaan sitä tekee neljännes aikuisista. Kyseisessä podcastissa opintopsykologit Mikko Inkinen ja Henna Niiva keskustelevat erityisesti yliopisto-opiskelijoiden viivyttelystä, mutta podcastin antia voi hyvin soveltaa myös ajattelutyöhön, jota omakin työni on.

Olen päätynyt kuuntelemaan ohjelmaa, sillä haluan selvittää, miksi ihmeessä lykkään asioita – etenkin, kun tiedostan toimintani haitallisuuden ja turhuuden.

Tunnollisuus suojaa

Ihmiset viivyttelevät eri tavoin ja eri syistä. Yksi tyypillinen esimerkki on se, että lykkää tärkeää tehtävää tekemällä sen sijaan jotain täysin triviaalia. Näin minä tein, kun aloin etsiä kevättakkia, vaikka tämä juttu piti kirjoittaa.

Helsingin yliopiston kasvatustieteen akatemiaprofessori Katariina Salmela-Aro sanoo, että kyseinen toimintatapa voi liittyä ilmiöön nimeltä defensiivinen pessimismi ja olla tapa suojella omaa itsetuntoa.

Defensiivinen pessimismi on eräänlainen selviytymisstrategia. Sitä käyttävä ihminen pelkää epäonnistumista tärkeässä tehtävässä ja suojelee itsetuntoaan tekemällä sen sijaan muita asioita. Näin hän voi sitten vedota kiireeseen, kun vaikealta tuntuva juttu jäi tekemättä.

En ihan tunnista itseäni tästä kuvauksesta, sillä olen luonteeltani hyvinkin tunnollinen: en käytännössä ikinä myöhästy deadlineista eivätkä tärkeät hommat jää minulta koskaan tekemättä. Minä vain lykkään niitä välillä, aikataulun sallimissa puitteissa.

Minulla onkin Aallon podcastin mukaan kaksi etua, jotka suojelevat minua pahalta prokrastinoimiselta: deadlinet ja tunnollinen luonne.

Jos tehtävälle ei ole tiukkaa aikataulua, sitä on helpompi viivyttää kuin päinvastaisessa tilanteessa. Kun deadline painaa päälle, se motivoi usein kummasti. Niin minunkin kohdallani. Tiedän, että jollen palauta tätä juttua sen tilaajalle muutaman päivän sisällä, joudun kohtaamaan hänen närkästyksensä ja selittelemään, miksi näin kävi. Se olisi noloa, ja jos niin tapahtuisi usein, olisi se tuhoisaa myös luultavasti bisnekselleni. Siispä istun tässä ja kirjoitan, vaikka en vieläkään ole löytänyt kevättakkia ja ulkona olisi ihana ilma.

Tunnollisena ihmisenä en myöskään voi hyvillä mielin jättää asioita tekemättä. Jos jättäisin tämän tekstin kirjoittamatta tai myöhästyisin aikataulusta, sättisin itseäni hirveästi ja olisin kovin pettynyt itseeni.

Perfektionismi altistaa

Tunnollisuus on kuitenkin kaksiteräinen miekka. Siihen voi nimittäin liittyä tarve tehdä asiat todella hyvin, mieluiten täydellisesti. Täydellisyyden tavoittelu eli perfektionismi on vitsaus, josta itse kärsin monella elämänalueella, osin myös töiden suhteen.

Kohdallani se toimii niin, että mitä vaikeammasta ja tärkeämmästä jutusta on kyse, sitä suuremmat vaatimukset asetan sille. Sitten istun koneen ääressä, tuijotan kauhuissani tyhjää dokumenttia ja mietin, tulenko lainkaan selviämään urakasta kunnialla vai epäonnistunko, vaikka jutussa olisi ainesta timantiksi. Ajatus on lamaannuttava.

– Jos pyrkii täydelliseen suoritukseen, siitä voi seurata itsekritiikkiä ja viivyttelyä, Salmela-Aro sanoo.

Tällöinkin kyse on pohjimmiltaan epäonnistumisen pelosta, samoin kuin defensiivisen pessimismin kohdalla.

Yksi asia, joka Aallon podcastin mukaan lisää prokrastinaatiota, on odottavan tehtävän vaikeus. En siis ole asian kanssa yksin. Vaikeat tehtävät tuntuvat helposti epämiellyttäviltä, ja ihminen nyt usein välttelee epämiellyttäviä asioita.

Jos ei esimerkiksi ihan ymmärrä, miten tehtävä pitäisi hoitaa, sen lykkääminen houkuttelee. Itselleni kävi juuri näin, kun en oikein saanut kiinni erään lehtijutun toimeksiannosta. En tiennyt, mitä minun oikeastaan odotettiin tekevän, joten vetkuttelin aloittamista.

Sitten aikataulu alkoi taas painaa päälle eikä auttanut kuin aloittaa. Heti, kun aloin kirjoittaa ja jäsennellä juttua konkreettisesti, hämmennys katosi. Juttu valmistui ajallaan ja tilaaja oli siihen tyytyväinen.

Omalla kohdallani aloittaminen onkin usein se suurin ongelma. Kun vain saan ensimmäiset rivit kirjoitettua, halu viivytellä poistuu. Saan tukea oivallukselleni Salmela-Arolta.

– Usein prokrastinaatioon auttaa, kun alkaa vain tehdä ja suoltaa paperille mitä tahansa. Kun pääsee eteenpäin, huomaa, että osaa ja selviää. Siitä saa energiaa ja voimaa.

Viivyttely voi kertoa sitoutumishaluttomuudesta

Kirjoittamisen lisäksi vetkuttelen työelämässä välillä toisessakin asiassa, nimittäin sähköposteihin vastaamisessa. Näin käy erityisesti silloin, jos vastaaminen vaatii päätöksen, vaikka ihan pienenkin.

Selitän tätä itselleni päätösväsymyksellä eli sillä, että joudun tekemään jatkuvasti niin paljon päätöksiä, että niiden tekeminen tuntuu vastenmieliseltä.

Vastenmielisyyteni päättämistä kohtaan liittyy moniin asioihin, niin isoihin kuin pieniinkin. Maailmassa on niin paljon vaihtoehtoja, miten niistä valitsee sen oikean? Varsinkin, kun ajan henki on olla paras versio itsestään ja self help -gurut lupaavat, että pystyt mihin vain, kunhan päätät, mitä haluat.

Erikoista kyllä, jotkin isot päätökset olen elämässäni onnistunut tekemään hyvinkin nopeasti. Olen ostanut asuntoja ensinäkemältä ja vaihtanut alaa ilman pitkää märehtimistä. Luultavasti se on johtunut siitä, että olen ollut niin varma, mitä haluan.

Toiset isohkot päätökset ovat sen sijaan olleet tuskan takana. Kun etsimme pari vuotta sitten puolisoni kanssa asuntoa ja mietimme, mikä olisi hyvä sijainti, iski paha jumi.

Asuinpaikka on aika iso päätös – se, muuttaako kerrostaloon lähelle Helsingin keskustaa vai espoolaiselle esikaupunkialueelle, on pitkälti myös elämäntapavalinta. Pystyin näkemään itseni niin kävelemässä joogatunnille ja syömässä lounaani ihanissa ravintoloissa kuin istuttamassa syreenejä omalle pihalleni ja lenkittämässä koiriani lähimetsissä. Molemmissa vaihtoehdoissa oli puolensa. Ongelma oli se, etten ollut täysin varma kummastakaan.

Moni päätös tarkoittaakin, että sen myötä joutuu sitoutumaan, ainakin hetkeksi. Se voi olla ahdistavaa kaltaiselleni vapaudenkaipuiselle nelikymppiselle, nuorista nyt puhumattakaan.

– Nuoria haastaa nyt se, että vaihtoehtoja on niin valtavasti. Silloin voi jäädä jumiin, eikä uskalla tehdä mitään. Sitoutumisen puute on nuorilla iso ongelma ja sitoutuminen voi tuntua ylitsepääsemättömältä, Salmela-Aro sanoo.

Nuorilla se näkyy hänen mukaansa muun muassa siinä, että lasten hankkimista lykätään, eikä puolisoon uskalleta sitoutua, koska deittisovelluksessa voi aina tulla vastaan joku vielä kiinnostavampi. Päättämättömyydestä voi myös tulla tapa, joka valuu myös pieniin asioihin ja saa lykkäämään niitäkin. Salmela-Aro sanookin, että kun haluaa vähentää prokrastinaatiota, on tärkeää tunnistaa sen syyt.

Taitaa olla niin, että oma vetkutteluni meilien suhteen kertoo jonkinasteisesta sitoutumiskammostani. Siihen auttaa, kun asetan asiat oikeisiin suhteisiin. Työssäni tehtävät päätökset johtavat yleensä aika lyhytaikaiseen sitoutumiseen. Sen jälkeen olen taas vapaa. Tällaisia päätöksiä on siis melko turha lykätä, vaikka kärsisi millaisesta sitoutumishaluttomuudesta.

Vetkuttelu kuormittaa

Mitä haittaa prokrastinaatiosta sitten voi olla? Jos viivyttelee pahasti, seuraukset saattavat tietenkin olla ikäviä: työnantaja tai opettaja hermostuu, asiat jäävät tekemättä ja pahimmillaan toimeentulokin voi heikentyä, jos on esimerkiksi freelancetoimittaja, eikä saa palautettua lehtijuttuja ajoissa.

Omalla kohdallani seuraukset ovat kuitenkin olleet hienovaraisempia ja puhtaasti sisäisiä. Jos mietin koko ajan, että asia pitäisi hoitaa sen sijaan, että vain hoitaisin sen, joudun limboon. Asia ei hoidu, enkä minä saa rauhaa siltä. Se on kuormittavaa. Kaiken lisäksi tiedostan toimintani haitallisuuden ja typeryyden ja haukun itseäni itsekurittomaksi ja saamattomaksi. Tämän ajan voisin tehdä jotain mielekkäämpää, istua vaikka ulkona auringossa ja pitää itsestäni enemmän.

Ratkaisu on miettiä tekemistä vähemmän ja alkaa miettimisen sijaan tehdä. Siinä auttaa, kun luo tekemiselle otolliset olosuhteet.

Häiriöt lisäävät viivyttelyä. Sen faktan tietää jokainen, joka on löytänyt itsensä imuroimasta, kun pitäisi tehdä töitä. Kotona onkin usein aivan liian helppo keksiä itselleen kaikenlaista hommaa, joka vie aikaa siltä tärkeältä jutulta. Niinpä ratkaisu on siirtyä jonnekin, missä häiriöitä ei ole ja joka tukee muutenkin asian tekemistä.

Itselläni se paikka on usein kahvila, niin kummalta kuin se ehkä kuulostaakin. Minua ei vaivaa yleinen häly ja aina voi laittaa kuulokkeet korville, jos se vaivaisi. Kun menen kahvilaan, tilaan lounaan, ja sen jälkeen kehtaan istua siellä maksimissaan kaksi tuntia. Tiukka aikataulu, eikä imuria lähimaillakaan. Täydellistä.

Tätä juttua kirjoittaessani minua on puolestaan auttanut tieto siitä, että ystäväni tulee viideltä hakemaan minua lenkille. En siis voi venyttää jutun kirjoittamista iltaan, vaan sen on oltava viiteen mennessä valmis.

– Tehtävälle annettavan ajan tarkka rajaaminen auttaa prokrastinaatioon. Kannattaa siksi varata sille vain tietty aika, ei koko päivää. Niin sitä ei voi lykätä, Salmela-Aro vahvistaa.

Perfektionismi ja epäonnistumisen pelko kulkevat usein käsi kädessä riittämättömyyden tunteen kanssa. Tuttua ainakin minulle. Tässä yhteiskunnassa, jossa esimerkiksi media usein nostaa esiin poikkeuksellisia ihmisiä, tuntee helposti, ettei voi riittää ihan tavallisena. Siitä voi tulla tunne, että on yritettävä olla jotenkin erityinen, tehtävä täydellisesti. Se on onnellisuudelle haitallinen ajatusmalli, josta kannattaa pyristellä eroon.

– Täytyy hyväksyä riittävän hyvä. Elämässä ei voi kaikessa pyrkiä täydellisyyteen.

Seuraavan kerran, kun mieleni tekee lykätä jotain haastavaa asiaa, aion muistaa Salmela-Aron sanat – ja tarttua toimeen liikaa miettimättä. Ehkäpä vielä laulelen samalla Mikko Harjun biisiä:

Sinä riität, sinä riität.

Olet täydellinen noin.