Käsikirjoittaja Anna Brotkin ja ohjaaja Juho Mantere tekivät näytelmän laman lapsista.
Kävi ilmi, että mitään suurta yhteistä kertomusta ei ollut olemassakaan.
Yleensä Anna ajoi. Juho istui pelkääjän paikalla, jutteli ja kuunteli vuoron perään. Anna valitsi musiikin. Oli ihan parasta vain ajella ja puhua taiteesta, elämästä, kuolemasta ja rakkaudesta.
Sillä tavalla Annan ja Juhon ystävyys toimii. Sitä paitsi Anna on hyvä kuski.
Anna on ajanut myös tänä tammikuisena tiistaiaamuna Helsingistä Hyvinkäälle. Vehkojan lähiön asukasparkkipaikka on liukas ja loskainen, suojasään kylmät vesipisarat tekevät sormista kohmeiset, mutta Annan ja Juhon on nyt astuttava autosta ulos, sillä on mentävä asiaan.
Anna on tietenkin Anna Brotkin, käsikirjoittaja, joka tunnetaan parhaiten Ylellä esitetystä Aikuiset-komediasarjasta. Hän ja Juho Mantere ovat käsikirjoittaneet yhdessä Q-teatterille näytelmän nimeltä Uuteen nousuun – laman lasten elämä ja teot. Siinä vanha kaveriporukka kokoontuu entisen koulunsa juhlasaliin, mistä seuraa erilaisia asioita.
Juho on paitsi ohjaaja myös Annan ystävä ja Q-teatterin taiteellinen johtaja. Uuteen nousuun on hänen ensimmäinen ohjaustyönsä Q:n taiteellisena johtajana.
Näytelmä kertoo 1990-luvusta ja lamasta lapsen silmin, mutta siinä on myös paljon Hyvinkäätä. Kuinkas muutenkaan, sillä sieltä käsikirjoittajien omat muistot ovat peräisin.
Siksi Juho ja Anna ovat saapuneet Vehkojan lähiöön. He ovat saaneet etukäteen tehtäväkseen miettiä, mitkä ovat heille paikkoja, joista olisi jäänyt käteen jokin ydinkokemus. Vehkoja on Annan valinta.
Anna ja Juho syntyivät Hyvinkäällä vuonna 1987. He ovat harvinaislaatuista vuosikertaa, sillä sinä vuonna syntyneistä suomalaisista tiedetään verrattain paljon. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Kansallinen syntymäkohortti 1987 -pitkittäistutkimus on seurannut viranomaisrekisterien avulla kaikkia kyseisenä vuonna syntyneitä ihmisiä. Viimeisin koosteraportti löydöksistä on vuodelta 2016.
Seurannasta tiedetään, että se, mitä perheissä tapahtui lapsena ja nuorena, vaikutti myös myöhempään elämään. Ja vaikka olisi tullut millaisesta perheestä, vuonna 1987 syntyneillä lapsilla oli yksi suuri yhteinen nimittäjä: he elivät lapsuutensa keskeiset vuodet lama-Suomessa.
Niin myös Anna ja Juho.
Kaskentie
”Must meil oli aina pihatalkoot. Tossa grillattiin makkaraa ja varmaan aikuiset joi jotain kaljaa ja lapset jotain pillimehua ja tehtiin yhdessä jotain, kunnostettiin roskakatosta tai haravoitiin. Oikeestihan niitä ei oo ollut varmaan mitenkään hirveen usein vaan kerran vuodessa”, Anna sanoo.
Hän seisoo entisen kotinsa peilijäisellä pihalla, ja muistoja tulvii hänen mieleensä. Viimeksi Anna on käynyt täällä ehkä noin 15 vuotta sitten.
Annan isä oli autoliikkeen korjaamopäällikkö, äiti töissä Telen asiakaspalvelussa. Hoidossa Anna kävi naapurirapun perhepäivähoitajalla, ja pihassa pyöri muutenkin paljon lapsia. Isoveljen perintönä Anna luki lapsena sarjakuvia Bert-kirjoja, jotka kertoivat ensimmäisistä siemensyöksyistä, finneistä, tytöistä ja ylipäänsä ”seksijutuista”. Mutta yhtä lailla Anna piti Barbeista ja kirjoitti niistä tarinoita vihkoihinsa. Nyt toden totta maistuisi makkara, päättyi eräs Annan Barbie-tarinoista. Niin Anna ainakin muistaa.
Jotkut kaverit asuivat isoissa omakotitaloissa, mutta Annasta ei koskaan tuntunut siltä, että hänen lähiönsä olisi ollut jotenkin surkea. Päinvastoin se oli maailman hienoin paikka. Kun Annan perhe 1990-luvun lopulla muutti pois talosta, Anna protestoi. Hän tuli iltakävelylle vanhan kotinsa pihalle ja katseli asuntoa surumielisen näköisenä.
”Sitten mä leikin tuolla partsilla”, Anna sanoo ja viittoo. Olemme kiertäneet talon toiselle puolelle lähelle roskakatosta. ”Siitä on semmonen kuvakin. Mulla oli semmonen ihme johto, jatkojohto, ja mä leikin että se oli mun mikrofoni.”
”Sitten mä seisoin jollain korokkeella ja leikin et toi on mun joku lava. Et mun ihailijat on tuolla alhaalla, ja mä esiinnyn tuolla parvekkeella”, Anna sanoo ja nauraa. Hän hakee katsekontaktia Juhoon, joka pyörittelee päätään.
Annan perheeseen lama ei iskenyt lohduttomalla voimalla. Äiti ja isä saivat pitää työpaikkansa. Vaikka perhe ei matkustellut ulkomaille, köyhiä he eivät olleet. Anna kävi viulutunneilla ja lauloi kuorossa. Ja sitten hän kirjoitti.
Anna on luonut itselleen identiteetin, jossa Vehkojan lähiöllä on suuri roolinsa: kun ei ollut prameita puitteita, mielikuvituksella oli tilaa kehittyä niin hyväksi kuin se nyt on.
”Niin, kyllä mulla silleen päällisin puolin oli onnellinen lapsuus”, Anna sanoo sitten. ”Vituttaaks sua?” hän kysyy Juholta ja hymyilee. ”Ei ku mua vaan naurattaa meijän dynamiikka”, Juho sanoo.
”Kun alotettiin tää projekti, Anna oli et ’ku 90-luku oli niin ihanaa ja sillon oli vaan kivoja juttuja ja kaikki on ollut vaan niin täydellistä’, ja sit mul on niinku täysin [päinvastainen kokemus]…”
”Niin se on loistavaa.”
”Sit kun rupes aikuisen silmin 36-vuotiaana lukea sen ajan lehtiä ja kirjoja ja katsoa Tuttu Juttu Show -pätkiä, niin yhtäkkiä tajus ja muisti, ettei se niin kivaa aikaa ollutkaan.”
Kun Suomen markka devalvoitiin marraskuussa 1991, Anna ja Juho olivat neljävuotiaita. Esko Aho ja Iiro Viinanen olivat vakavailmeisiä setiä, jotka vilahtelivat television uutislähetyksissä. Tuon taivaallista Anna ja Juho eivät kriisistä ymmärtäneet.
Kun Anna ja Juho menivät kouluun vuonna 1994, Suomi oli syvässä lamassa. Työttömyysaste huiteli 16,9:ssä. Siitä ajasta kollektiiviseen muistiin jäivät tarinat puolitetuista pyyhekumeista ja rankasti kierrätetyistä oppimateriaaleista. Neuvostoliitto kummitteli maantiedon kirjoissa, vaikka se oli jo romahtanut. Samana vuonna Suomessa järjestettiin kansanäänestys EU-jäsenyydestä.
Kun Anna ja Juho alkoivat kirjoittaa näytelmäänsä noin vuosi sitten, he palasivat paitsi Hyvinkäälle myös arkistoihin.
”Mul oli ihana ja nostalginen muisto, että ysärillä oli ihanaa. Sit kun rupes aikuisen silmin 36-vuotiaana lukea sen ajan lehtiä ja kirjoja ja katsoa Tuttu Juttu Show -pätkiä, niin yhtäkkiä tajus ja muisti, ettei se niin kivaa aikaa ollutkaan”, Anna sanoo.
Kun pintaa raaputti, girl powerin vuosikymmenestä alkoi paljastua ikäviä asioita. Esimerkiksi naisista ja miehistä puhuttiin häiritsevällä tavalla. 2000-luvun alun Tuttu Juttu Shown juhlajaksossa vieraana olleelta mieheltä kysyttiin, lyökö hän vaimoaan nyrkillä, kämmenellä vai ällikällä. Studioyleisö nauroi, pianomusiikki soi.
Näytelmää kirjoittaessaan Anna alkoi ajatella toisin. Ehkä aina ei olekaan syytä nähdä maailmaa vaaleanpunaisten linssien läpi. Ehkä 36-vuotiaana on ihan terveellistä kohdata ne asiat, jotka eivät ole menneet hyvin. ”Ettei elä sitten sellaisessa illuusiossa”, hän sanoo.
Tilastoista tiedetään, että vuonna 1987 syntyneillä tytöillä on mennyt paremmin kuin pojilla. THL:n kohorttitutkimuksen yksi keskeisimmistä havainnoista liittyy koulumenestykseen: peruskoulun päättötodistusten arvosanojen perusteella tytöt menestyivät koulussa poikia paremmin. Koulumenestyksellä taas oli yhteytensä siihen, jatkoiko nuori opiskelua. Vuoden 2016 koontiraportissa kerrotaan, että 14 prosenttia ikäluokasta ei ollut suorittanut mitään tutkintoa yhdeksän vuotta peruskoulun päättymisen jälkeen.
Kävikin niin, että komediaan erikoistunut Anna kirjoitti näytelmään synkkiä, angstisia ja raakojakin kohtauksia. Sen sijaan Juho kirjoitti naiivisti, romanttisesti ja tulevaisuususkoisesti.
Oli vähintään yllättävää, että kirjoitustyö jakautui juuri näin.
Nuorisoseurantalo Päivölä, Ridasjärvi
Kuoleman tuuli puhalsi koko vitun kylän yli. Lehmät katosivat pelloilta, ihmisiltä lähtivät työt.
Näin Juho puhuu, kun saavumme autolla hänen lapsuudenmaisemiinsa Ridasjärvelle, reilun 15 minuutin ajomatkan päähän Hyvinkään keskustasta.
Nuorisoseurantalosta kurjaa historiaa ei voi päätellä. Punainen puutalo on kuin Peppi Pitkätossun Huvikumpu, hyväkuntoinen vuonna 1911 rakennettu vanhus. Juho johdattaa meidät talon takapihalle, josta aukeaa pittoreski maalaismaisema: lumista peltoa, vähän metsää reunoilla ja horisontissa Juhon lapsuudenkoti.
Kyläläiset perustivat nuorisoseuralle oman teatterin, teatteri Päivölän, vuonna 1991. Seuraavana vuonna kesäteatterissa esitettiin Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla. Sitä teki Juhon arvion mukaan ”ainakin 150 ihmistä”, kun kyläläisiä yhteensä oli noin parisataa.
”Tossa oli semmoinen valtava nouseva katsomo. Ehkä 300-paikkainen”, Juho viittoo.
Juho alkoi jo leikki-ikäisenä käydä äitinsä kanssa iltaisin teatterilla. Äiti oli teatterin ”puuhanainen”, tai tuottaja tai toiminnanjohtaja, niin kuin nykyään sanottaisiin. Hän puvusti, näytteli, myi lippuja, teki kaikkea mahdollista. Sillä tavalla Juho kasvoi kiinni teatterin maailmaan ja ennen kaikkea sen tiiviiseen yhteisöön.
”Mulle se on ydinkokemus”, Juho sanoo. ”Se on jotenkin niin käsittämätöntä, että kaiken sen paskan keskellä ihmiset yhdisti voimansa ja tuli tänne harrastamaan.”
Teatteri oli myös eskapismia, sillä kotona oli vaikeaa. Juhon äiti ja isä olivat molemmat töissä pankkialalla, mutta kriisin myötä Juhon isä sai pankista potkut. Juho kertoo, että nyt jo edesmennyt isä ei oikein siitä toipunut vaan jäi työelämästä kotiin.
Juho, perheen iltatähti, eli erilaisen lapsuuden kuin hänen kolme sisarustaan, joihin Juholla on yli 10 vuoden ikäero. 1980-luvulla perheessä oli ollut aivan eri tavalla rahaa. Siitä Juho on puhunut paljon isosiskojensa kanssa.
”Ne on niin hulluja ne keskustelut, kun me puhutaan niinkun aivan eri perheestä. Kokemukset on niin erilaiset, että vaikka me ollaan asuttu samassa perheessä ja käyty läpi samat asiat, niin se ikäero tekee sen että ne ydinkokemukset on tosi erilaiset.”
Vaikka Juhosta tuntui yksinäiseltä, ainoa hän ei ollut, sillä lama vaikutti tuhansiin suomalaisiin perheisiin. THL:n kohorttitutkimuksesta tiedetään, että 38 prosentilla vuonna 1987 syntyneistä oli vanhempi, joka sai toimeentulotukea vuosien 1987–2008 välillä. Väestötasolla se näkyi esimerkiksi niin, että niissä perheissä, joissa vanhempi ei saanut toimeentulotukea, lapset saivat useammin yli 9:n ja harvemmin alle 7:n arvosanoja koulussa.
THL:n vuoden 2016 koosteraportin suosituksissa todetaan erikseen sekin, että lama-ajan säästömentaliteetti jäi kunnissa päälle näihin päiviin asti. Erityisesti supistukset näkyivät äitiys- ja lastenneuvoloissa sekä kouluterveydenhuollossa.
Mutta oli isän kotiin jäämisellä toinenkin puolensa. Kun töitä ei ollut, isä ehti olla Juhon kanssa. Yhdessä he katsoivat paljon elokuvia, Juho ja isä.
Kerran Juho katsoi yksin Kauriinmetsästäjä-elokuvan. Tarina oli niin hurja pienelle pojalle, ettei Juho kyennyt menemään seuraavana päivänä kouluun.
”Sanoin sit faijalle, et mä en pysty menee kouluun. Olin ihan varma, että nyt tulee ihan vitunmoinen sota.”
”Sit faija oli: Nyt sä ymmärrät, mikä voima taiteella voi olla.”
Juhon isä oli sivistysporvari, joka keräsi ja suojeli taidetta. Aivan erityisen paljon isä rakasti elokuvia. Kun Juho kirjoitti Annan kanssa uutta näytelmää, hän otti yhteyttä isänsä entisiin työkavereihin. Juholle selvisi, että sivistys oli siihen aikaan käypää valuuttaa pankkimaailmassa. Kuului työhön osata keskustella kulttuurista, taiteesta, elokuvista. Taide ja sivistys olivat arvoja sinänsä.
”Sitten sivistyksen kulku pankeissa loppui. Se maailmankuva keikahti hetkessä ympäri. Jos miettii, millaisia arvoja vaikka kokoomus nyt ajaa, niin se on tosi kaukana. Ajat on muuttuneet niin täysin.”
Juholle isä oli elämää suurempi henkilö, poleeminen ja väittelyitä rakastava ihminen, jonka perusasetuksena oli rakastaa taidetta. Sitä elämänasennetta Juho omaksui häneltä, eikä se tavallaan ollut ihme. ”Vittu tällasessa kylässä lihava poika, niin vittu no chance. Mulle kirjallisuus, pelit ja toiseen maailmaan sukeltaminen on ollut tärkeää.”
Juhoa kiusattiin koulussa. Kaikkein raainta kiusaaminen oli yläasteella. Vielä tänäkin päivänä hän saattaa yhtäkkiä muistaa millaista se oli. Viimeksi niin kävi harjoituksissa Q-teatterilla. Treeneihin tuotiin sohva, koska uuden näytelmän miljöönä on koulu. Sitten harjoituksissa puhuttiin siitä, että onko kouluissa muka sohvia. Juho huomasi matkaavansa ajassa taaksepäin: ”Mut on hakattu tajuttomaks siel koulussa, ja sit mä oon heränny opettajanhuoneen sohvalta. Tämä tuli siitä sohvasta mieleen. Oli niin outoa herätä sieltä.”
Juholle hakatuksi tulemiseen liittyi lapsena ennen kaikkea häpeää. Hän oli tullut tyrmätyksi eikä ollut pystynyt puolustautumaan miehekkäästi kuin John Wayne.
”Me katottiin vitusti länkkäreitä, joiden maailmankuva oli aika raju. Ja mä luulen, että isä oli sellainen oman elämänsä John Wayne. Ja sit se oma kokemus on ollut se, että munkin pitää olla.”
Pitkään Juho oli katkera kaikesta siitä, mitä kiusaaminen hänelle teki. Oli tapahtunut niin brutaaleja asioita. Viime vuosina hän on halunnut luopua katkeruudesta. Ikävistä asioista ei pidä rakentaa identiteettiään, siitäkin uusi näytelmä Juhon mielestä kertoo.
”Ja nyt mä en halua kuulostaa jeesukselta, mut tajusin, et jos valitsen aina kertoa itsestäni uhrina, niin huomaan, että se alkaa tuottaa vähän semmoista niin kuin… uhriutumista. Että on edelleenkin kiusattu.”
On aika valita lounaspaikka. Juholle ja Annalle ei tule Hyvinkäältä oikein muuta mieleen kuin keskustan konditoria, josta saa myös ruokaa. Suuntaamme siis sinne.
Anna ja Juho eivät tunteneet toisiaan lapsina. He tutustuivat vasta teini-iässä, kun Juho alkoi seurustella Annan hyvän ystävän kanssa. He olivat noin 16-vuotiaita, eivät enää lapsia mutta eivät vielä aikuisiakaan. Juhon kaveriporukassa tehtiin musiikkia, soitettiin bändissä ja ihan vain hengailtiin. Annasta se oli ihanaa, vastaavaa isoa kaveriporukkaa hänellä ei ollut aiemmin ollut.
Juhon esimerkistä Annakin liittyi nuorisoteatteriin. Pian he tekivät yhdessä ensimmäisen yhteisen näytelmänsä Fly Me to the Moonin.
”Se oli aika silleen klassinen kamarinäytelmä”, Anna sanoo.
”Nii. Vähän tämmönen Tennessee Williams”, Juho jatkaa.
Se oli alkua hyväksi havaitulle reseptille: Anna käsikirjoitti, Juho ohjasi. Sen jälkeen he tekivät useita näytelmiä, joita esitettiin milloin missäkin Hyvinkäällä. He eivät edes muista, kuinka paljon näytelmiä oli yhteensä. Useita kymmeniä niitä varmuudella oli.
”Meillä oli sellainen vaihtoehtotyyppien identiteetti. Ajateltiin, että se vähä, mitä täällä tehdään, on jotenkin tylsää ja keskinkertaista ja keskiluokkaista. Ja me teimme omasta mielestämme rajua ja anarkistista”, Anna sanoo. ”Todellakin”, Juho komppaa.
Viimein syödään. Sekä Anna että Juho valitsevat uuniperunan lounaaksi, Anna juustolla, Juho tonnikalalla. Juho tilaa pienen oluen.
Annalle konditorian kuppila edusti yläkoulussa ja lukiossa suurta maailmaa. Se oli kuin Pariisi tai New York, joista hän haaveili. Kahvilassa syötiin kana-feta-salaattia ja juotiin erikoiskahveja, tuhlattiin ensimmäisiä omia rahoja koulun jälkeiseen nälkään.
Anna ajatteli aina, että hän kuului suureen maailmaan, että hän vain sattui syntymään Hyvinkäälle. Hän lähtikin pois, ensin lukioikäisenä vaihtoon Ranskaan ja myöhemmin Belgiaan. Juho sen sijaan jäi vielä lukion jälkeen hetkeksi Hyvinkäälle, niin kiinni hän oli jo silloin teatterin tekemisessä kotikaupungissaan.
Mihin Anna ja Juho oikein olisivat päätyneet ilman Hyvinkäätä? Sitä he ovat molemmat pohtineet.
Kun asiaa miettii syvällisesti, Hyvinkää on antanut heille todella paljon. Kun Juholla ja Annalla oli näytelmä, jonka he halusivat esittää jossain, ei tarvinnut kuin soittaa tutulle tyypille kaupungin kulttuuritoimeen ja selvittää, missä näytelmää voisi esittää. Asiat yleensä järjestyivät. Toisin olisi voinut käydä, jos he olisivat sattuneet syntymään Helsingissä.
Kun Anna pääsi opiskelemaan käsikirjoittamista Taideteolliseen korkeakouluun, hän ymmärsi, että oli sellaisia asioita kuin teatteri- ja näyttelijäsuvut. Yhtäkkiä ympärillä oli ihmisiä, joiden lapset tai puolisot olivat alalla tai vaikka televisiokanavilla töissä.
Olisi voinut käydä niinkin, että pikkukaupungin kasvatista tulee altavastaaja, joka häpeää Hyvinkää-taustaansa. Eikö sellainen olisi tyypillinen millenniaalikokemus, potea alemmuuskompleksia milloin missäkin tilanteessa?
”Mä luulen, että mä oon ehkä säästynyt vähän siltä alemmuuskompleksilta sen takia, että mä olin jo kaksikymmentäviisi kun mä pääsin Taikkiin”, Anna sanoo. ”Ja mä olin kirjoittanut jo joku vitun 30 näytelmää.”
”Mulla on aika sama. En mä koe mitään alemmuuskompleksia. Tai siis miks kokisinkaan?” Juho sanoo.
Sen sijaan Juho tuntee kitkaa toisesta asiasta. Hän ajattelee, että vallalla oleva taidekäsitys on kyynisen ajan muovaama. Siinä teatteri kilpistyy joko viihteeksi tai älylliseksi haasteluksi: on vain aivottomia musikaaleja tai sitten kylmän älyllistä teatteria, jossa selitetään asioita ilmastonmuutoksesta tai vastaavasta.
”Täst on aivan hirveetä puhua ääneen, mut mulle teatteri on jotenkin pyhä asia. Se on niin kauniilla tavalla pyhä, pyhä asia”, Juho jatkaa. ”Teatteritaide parhaimmillaan on niinku liikettä älyn ja emootion välillä. Ja jotenkin mulla on sellanen fiilis, että sitä näkee nykyään aika harvoin.”
Kun Anna ja Juho työstivät uutta näytelmää, yksi keskeinen havainto oli, ettei ole mitään yhtä lamakokemusta. Oli vain näkökulmia. Oli erilaisia lapsuuksia, erilaisia perheitä ja siksi myös erilaisia kokemuksia lamasta. Suuri kertomus laman lasten yhdenmukaisesta sukupolvikokemuksesta oli siis virheellinen.
”Se yhteiskunnallinen tilanne oli niin raju. Se tuotti tosi erilaisia asioita perheisiin. Mut sitten kuitenkin se kaveriporukka löytää toisensa ja haluaa olla vuosia toistensa kanssa tekemisissä, vaikka ne erot on niin isot, taustat on niin erilaiset”, Juho sanoo.
”Että jotenkin ystävyyden voima on niinku kiinnostavaa.”
Studio
Siis tää kolmas osio mua nyt kyl jännittää. Mä en oo käynyt täällä niiden vuosien jälkeen”, Anna sanoo.
Kaarramme bunkkeria muistuttavan vanhan leipomon pihaan. Se sijaitsee jossain Hyvinkään keskustan laitamilla junaradan varressa.
”Mä jopa vähän vastustin tänne menemistä”, Juho sanoo. ”Siis huhhuh. Ei vittu. Nyt on kyl trippi. Ai herrajumala.”
Kyseinen paikka on studio. Täällä Anna ja Juho ovat soittaneet bändeissä, suunnitelleet teatteriesityksiä ja ihan vain hengailleet ja ryypänneet yhdessä. Jossain vaiheessa Juho jopa nukkui öitä täällä, koska miksi ei.
Meidät ottaa vastaan Heikki Huotari, Juhon ja Annan musiikki- ja teatteripiirien nuoruudenkaveri, joka edelleen vuokraa studioita ja vastaa niiden kunnosta.
”Katsotaanko tiloja? Mua jännittää ihan sairaasti nimittäin”, Juho sanoo ja kävelee eteenpäin hämärää käytävää.
Maali lohkeilee, bensiinin tuoksu ottaa sieraimiin. Rakennuksen yläkerrassa on kuulemma jenkkiautoja säilytyksessä, sillä rakennuksen omistaa jenkkiautoyhdistys.
Juho alkaa saman tien penkoa tavaroita varastohuoneessa. Parissa minuutissa hän löytää itse tekemänsä levyn, totta kai.
”Tää on niin rajuu, kun täällä on kaikki nää laatikot!” Juho huutaa. ”Joo mitään ei oo heitetty pois”, Heikki tarkentaa.
Annalla, Juholla ja heidän kaveriporukallaan oli kulttuuriyhdistys nimeltä Liekehtivä vuohi, jonka nimissä he tekivät taidetta: lyhytelokuvia, näytelmiä, levyjä, Annan runokirjoja. Anna muistaa, kuinka Nyt-liite kerran teki yhdistyksestä jutunkin, tai oikeammin nosti sen oudoimmat yhdistysten nimet Suomessa -tyyppiseen juttuun esimerkiksi. ”Se oli meille iso juttu, että oltiin Nyt-liitteessä”, Anna sanoo ja nauraa.
Varastoista löytyy Annan ja Juhon vanhojen näytelmien julisteita, myös Fly Me to the Moonin kohtalokas, piirroskuvitettu mainos. Joukossa on niin ikään vanha valokuva Diandra Floresista, hyvinkääläinen julkkis hänkin.
Ydinkokemus studiolta on rakkaus, Juho sanoo.
”Ei oo niinku yhtään erilaista nykyään teatterin tekeminen Q-teatterissa kuin silloin jonkun punkmusan soittaminen täällä. Siinä sekoittuu niinku se yhdessäolo ja jonkun…” Juho sanoo.
”Äärellä oleminen”, Anna täydentää.
”Että siihen ei liity mitään, että halutaan väittää jotain, vaan että ollaan jonkun asian äärellä niinku yhessä”, Juho sanoo.
Anna tarkkailee ystäväänsä: ”Mä oon niinku tämmöinen positiivinen happy happy joy joy ja sä oot synkempi, mut sitten me ollaan molemmat tosi romantikkoja. Siis että esimerkiksi Juho käyttää sanaa ’rakkaus’ täysin estoitta. Väitän, että osa sun ikäisistä miehistä ei vaan osaa sanoa sitä sanaa ilman jotain hirveetä ironiaa.”
Juho näyttää mietteliäältä. Kaiken ironisointia on todella paljon teatterimaailmassa, hän sanoo sitten. Hänkin pitää ironiasta tyylikeinona, mutta silti hän haluaa välttää turhaa ironiaa.
Kun isä kuoli, merkitykset alkoivat kadota Juhon elämästä, ja hän alkoi suhtautua kaikkeen kyynisen vitsin kautta. Se oli kuitenkin tuhoisaa, nihilististä. Kun mikään ei ollut tärkeää, kaikesta tuli turhaa. Kaikki oli nännännäätä, mitään ei tarvinnut ottaa vakavasti. Nykyään Juho ajattelee, että sekä teatterissa että elämässä kiinnostavampaa on vilpittömyys.
Anna komppaa ajatusta. Hän ajattelee, että Aikuisissa hän osasi ensi kertaa olla käsikirjoittajana vilpitön ja aito, vaikka sarjassa olikin paljon myös ironiaa.
”Nuorena oli vaikea olla vilpitön, koska halusi olla niin cool ja ironinen”, Anna sanoo.
”Kai se vaatii vähän jotain. Ehkä vähän ikää.”
Sveitsi
On päivän viimeisen kohteen aika. Auton nokka kääntyy kohti Sveitsin hiihtokeskusta. Anna on kertonut etukäteen, että täällä hänellä ja Juholla oli tapana käydä kävelyillä.
Tiistai-iltapäivällä hiihtokeskus on lähes autio. Muutama hassu auto on parkissa kahvilan pihassa. ”Siis mehän ei kumpikaan olla urheilullisia Juhon kaa. Ei me olla täällä käyty mitään laskettelemassa”, Anna sanoo taustatiedoksi.
Maisemat ovat hyvinkääläisittäin hulppeat, sillä rinteen laelta näkee tavallista etäämmälle. Tamppauskone hurisee ohitse, sillä on aikaa ja rauhaa silottaa tyhjää mäkeä.
Yksi kysymys on vielä kysymättä. Jättikö lama jälkensä Juhoon ja Annaan? Kohorttitutkimuksesta tiedetään, että vaikka suurella osalla vuonna 1987 syntyneistä suomalaisista menee hyvin, on myös heitä, jotka ovat tarvinneet tukea. Joka kolmas on esimerkiksi saanut psykiatrisen diagnoosin tai ostanut psyykenlääkkeitä.
Ehkä mitään jälkiä ei jäänyt Annaan ja Juhoon, ovathan he itsevarmoja ja näkemyksellisiä taiteentekijöitä, töissä alalla, jolla toimeentulo on epävarmaa ja johon Petteri Orpon hallituksen leikkaukset osuvat.
Eikö olisi turvallisempaa olla töissä työsuhteessa, kuukausipalkollisena? Voisi ajatella, että vakityö olisi laman lapsille kollektiivinen pakkomielle, turvallisuuden tunnetta lisäävä olosuhde.
Juho näyttää taas mietteliäältä. Taiteen tekeminen ei ole hänelle pelkkää työtä. Se on elämäntapa, jota ilman ei osaisi olla. Graindaaminen ei tässä kontekstissa haittaa.
Mutta mikä ehkä olennaisinta, lopulta mikään ei riipu siitä, mitä itse tekee tai valitsee.
”Kun se ydinkokemus oli silloin se, että vaikka sitä tekee kaiken oikein, niin kaikki voi tuhoutua koska vaan”, Juho sanoo. ”Että vaikka nyt menee hyvin, niin huomenna välttämättä ei mee.”
Vaikka Anna ei kasvanut yrittäjäperheessä, juuri hänestä tuli yrittäjä ja taiteilija. Tai ehkä hänestä tuli yrittäjä ja taiteilija juuri sen takia.
”Mua ei ole ikinä pelottanut epävakaus eikä niinku se, mitä mä teen”, Anna sanoo. Hän tarkentaa, että puhe on etuoikeutetun ihmisen puhetta. Etuoikeutettua on sekin, että hänestä tuli niin tulevaisuususkoinen ja huoleton ihminen. Vaikka freelancerina tiedostaa epävakauden, ei Anna osaa koko ajan pelätäkään.
Niihin aikoihin, kun Juho ja Anna olivat 18-vuotiaita, Juho asui Hyvinkäällä Martin kaupunginosassa soluasunnossa. Heillä oli tapana katsella yhdessä elokuvia Juhon kämpässä, erityisesti Woody Allenin tuotantoa. Anna muistaa, kuinka he kerran yöllä tulivat Sveitsiin, kävelemään rinteille, analysoimaan intohimoisesti elokuvia ja puhumaan ”taiteesta”.
”Toivottavasti näistä välittyy nyt sellainen lempeä ironia. Eikä sellainen ryppyotsainen”, Juho sanoo Annan muistoista.
Annaa naurattaa. ”Me ollaan sanottu taide niin vitun monta kertaa”, Juho jatkaa. Ja kyllä häntäkin naurattaa.
Sellaista oli olla nuori taiteilija Hyvinkäällä. Se oli kiihkeää ja tosikkomaista ja vimmaistakin. Siksi Juhon ja Annan kävelyillä puhuttiin taiteesta, elämästä, kuolemasta ja rakkaudesta. Siksi myös Sveitsin pienet rinteet ovat ydinkokemus.
”Mä luulen, että mä oon löytänyt susta kaltaiseni, että joku muukin [täällä] on ollut kiinnostunut taiteesta ja taiteen tekemisestä”, Anna sanoo Juholle.
Vähän samalla tavalla kävi nytkin, kun he alkoivat kirjoittaa Q-teatterin näytelmää. Teatteri oli Annalle vieraampi taidemuoto tv- ja elokuvatuotannoissa vietettyjen käsikirjoittajavuosien jälkeen.
Millään sellaisella ei kuitenkaan ollut mitään väliä, sillä vieressä oli Juho. Oli kuin Juho olisi ojentanut Annalle kätensä ja kysynyt: Lähetkö leikkimään mun kaa?
Uuteen nousuun – Laman lasten elämä ja teot. Kantaesitys Q-teatterissa 15.2.2024. Käsikirjoitus Anna Brotkin ja Juho Mantere, ohjaus Juho Mantere, rooleissa Satu Tuuli Karhu, Miro Lopperi, Olli Riipinen ja Anna-Sofia Tuominen, lavastus ja videosuunnittelu Ville Seppänen, pukusuunnittelu Riina Leea Nieminen, valosuunnittelu William Iles, äänisuunnittelu Pekka Kiiliäinen, sävellys ja live-muusikko Henri Lyysaari, maskeeraussuunnittelu Riikka Virtanen, kuvaussuunnittelu Ville Seppänen ja Jonatan Sundström.
Jutun lähteenä on käytetty myös THL:n koosteraporttia vuodelta 2016: Ristikari, T., Törmäkangas, L., Lappi, A., Haapakorva, P., Kiilakoski, T., Merikukka, M., Pekkarinen, E., Hautakoski, A., & Gissler, M. Suomi nuorten kasvuympäristönä – 25 vuoden seuranta vuonna 1987 Suomessa syntyneistä nuorista aikuisista. THL ja Nuorisotutkimusverkosto. Raportti 9. Helsinki.
Korjaus 14.2. klo 12.46: Korjattu Kauriinmetsästäjä-elokuvan oikeinkirjoitus.
