Vuosi sitten Ann Selin kompastui öisellä vessareissulla – Kuuden leikkauksen jälkeen hän on yhä toipilas

Täyteläiselle juustokakulle antavat tällä kertaa makua tutut kotimaiset tummat täytekeksit. Kyseinen leivonnainen on Ann Selinin bravuuri, jonka hän pyöräyttää usein myös raikkaan sitruunaisena. Hän löysi leipomisen riemun vähän sen jälkeen, kun oli jäänyt eläkkeelle Palvelualojen ammattiliiton PAM ry:n puheenjohtajan paikalta vuonna 2020.

– Ensimmäisen vuoden nukuin pois univelkoja. Seuraavana vuonna aloin leipoa, Ann kertoo.

Kakkujen teossa kiehtoo, että kättensä jäljen näkee heti, toisin kuin Annin aiemmassa päivätyössä. Ammattijärjestön pomona tuloksia piti odotella kauemmin, ja usein niistä piti vielä taistella etukäteen.

Juustokakuissa viehättää myös lupa luovuuteen. Ann leipoo harvoin pilkulleen minkään reseptin mukaan.

– Juustokakku ei vaadi niin tarkkaa kemiaa kuin muut leivonnaiset, vaan antaa enemmän anteeksi. Jos osaa arvioida liivatteen määrän suunnilleen oikein, onnistuu aika varmasti.

Leipomisessa on tärkeää myös henkinen puoli: se rentouttaa ja tuo hyvää mieltä. Kakun äärelle kokoontuu usein myös kahvitteluseuraa. Yksin asuva Ann kutsuu ystäviä tai sukulaisia kylään tai vie kahvileipää mukanaan, kun lähtee itse kyläilemään.

– Joskus olen laittanut taloyhtiömme Facebook-ryhmään viestiä, että olisi kakkua tarjolla. Olen myös kokeillut juustokakun pakastamista, mikä toimii aika hyvin.

Kakkuja alkoi syntyä, kun Ann jäi eläkkeelle. Äskettäin hän teki juustokakut veljensä 75-vuotisjuhliin.

Työurallaan Ann oli saman työnantajan palveluksessa 45 vuotta. Viimeiset 16 vuotta hän teki pitkää päivää ja matkusti pahimmillaan noin 150 päivää vuodessa. Välillä vauhti koetteli jaksamista.

– Se oli tajutonta aikaa, ja tahti oli välillä älyvapaa. Elämä oli duunia ja sosiaalinen elämä seis. Joskus olin niin poikki, että olen jälkeenpäin miettinyt, oliko minun ihan pakko tehdä se kaikki. Toisaalta olin onnekas, kun sain tehdä työtä, jota rakastin. Se tuntui merkitykselliseltä ja palkitsevalta.

Kun Ann noina vuosina tuli töistä kotiin seitsemältä tai kahdeksalta illalla, hän vaihtoi usein heti päälleen urheiluvaatteet ja lähti lenkille. Kävellessään hän soitti vielä työpuheluita, mutta sai samalla liikuntaa ja happea.

– Se oli henkiinjäämiskeinoni. Merkitsin kyllä kuntosalikäyntejä kalenteriin, mutta ne ajat menivät useimmiten myyntiin, kun tilaa ei löytynyt muualta. Minulla saattoi olla tarjolla jopa 3–5 työasiaa samalle kellonlyömälle.

Työntäyteisten vuosien jälkeen Ann nauttii kotona olosta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että hän lepäisi laakereillaan. Suorituskeskeinen luonne ei ota taipuakseen.

– Leivon ja neulon, koska en osaa olla jouten. En useinkaan istu edes puolta tuntia tekemättä jotain. Tykkään hirveästi puuhastella ja laittaa kotia viihtyisäksi. Esimerkiksi sisustustyynyjä on jo ihan liikaa.

Viime vuosina kotona on pyörinyt ikioma sukka- ja pipotehdas. Ann neuloo villasukkia, joita hän on lahjoittanut 50 parin verran Vailla vakinaista asuntoa -yhdistykselle. Tämän vuoksi hän opetteli sukan kantapään teon lankavalmistajan nettisivujen ohjeella. Äskettäin Ann sai sukkatilauksen myös veljenpoikansa perheeltä.

– Neulon katsellessani televisiota. Teen korkeintaan raitaa, koska en halua pipertää kuvioita. Neulominen rentouttaa. En minä muuten viitsisi tehtailla.

Annin käsissä on syntynyt myös puuvillapipoja Syöpäklinikan Tukijat ry:n kautta HUSin Syöpäkeskuksen potilaille. Paikka on hyvin tuttu, sillä Ann itse sairastui rintasyöpään vuonna 2016. Sittemmin hän on toiminut Syöpäklinikan Tukijoiden puheenjohtajana ja yhdistyksen hallituksen muissa tehtävissä.

Annin rintasyöpä oli aggressiivista muotoa, mutta hän parantui. Säästävä leikkaus, sytostaatit ja sädehoito tehosivat. Ennen syöpään sairastumista hän oli saanut Egyptin-matkalla rajun salmonellan, joka uhkasi hänen henkeään. Vuonna 2011 Annilta löydettiin aneyrusma eli aivovaltimon pullistuma.

– Kalloni avattiin, minkä jälkeen ajattelin, että nyt ymmärrän hiljentää. Sen sijaan opiskelin työn ohella MBA-tutkinnon ja otin hoitaakseni myös alani kansainvälisen järjestön puheenjohtajan hommat, hän kertoo.

Tuorein koettelemus alkoi vuosi sitten öisellä vessareissulla, kun Annia alkoi huimata. Hän kaatui ja löi oikean kylkensä rajusti wc-istuimeen.

– Vähän aikaa makasin lattialla ja sitten konttasin takaisin sänkyyn. Ajattelin, että kyllä tämä tästä.

Ann sinnitteli kotona kaksi viikkoa, vaikka olo oli kipeä, väsynyt ja kummallinen. Kun hän vihdoin varasi lääkäriajan ja alkoi pukea lähteäkseen, hän ei pysynyt enää pystyssä. Isoveli Lasse neuvoi soittamaan ambulanssin. Ann kertoo, että ensihoitajien mukaan hän ei kuitenkaan täyttänyt hoitoon oton kriteereitä.

– Olin liian reipas. Olen huono lähtemään lääkäriin ja tiedän monia samanlaisia jääräpäitä. Olin kotona vielä vuorokauden ja ajattelin, että en kai sitten ole riittävän sairas.

Lopulta veli tuli ja ajoi siskonsa Malmin sairaalaan Helsingissä. Siellä Ann kiinnitettiin ensin tippaan ja pian paareilla ambulanssiin. Meilahden tornisairaalassa selvisi, että hänen paksusuolensa oli puhjennut.

Ann kävi valokuvaamossa vuonna 1961 kahdeksan kuukauden ikäisenä. – Isotätini Olga eli Olgis ei malttanut odottaa 1-vuotiskuvaani.

Ann vietti viikon tehohoidossa ja viisi viikkoa osastohoidossa. Hänet leikattiin peräti kuudesti, ja moneen toimenpiteeseen liittyi komplikaatioita. Ann sai muun muassa kertaalleen avanteen, joka ei pysynyt paikoillaan, vaan purskautteli sisältöä ympäriinsä. Välillä hänet kotiutettiin, mutta pian oli edessä paluu sairaalaan.

– Se oli ensimmäinen kerta elämässäni, kun tunsin itseni niin kipeäksi ja avuttomaksi. Aloin ajatella, että kuolen. Olen aina kannattanut eutanasiaa, ja kokemus vahvisti kantaani. Olen jo kirjannut hoitotahtooni, ettei elämääni saa pitää yllä keinotekoisesti, jos sellainen aika joskus tulee.

Kun kuudes leikkaus oli eräänä yönä ajankohtainen, lääkäri väläytti uuden avanteen mahdollisuutta. Huonon kokemuksensa vuoksi Ann suorastaan aneli, ettei sitä laitettaisi.

– Se oli tosi kova paikka. Myöhemmin lääkäri sanoi, ettei ole koskaan nähnyt niin kauhistunutta ilmettä. Tiesin, että elämäni on ohi, jos saan avanteen. Olisin ollut sen kanssa vankina kotonani, koska vain viikkoja aiemmin oli todettu, ettei avanne toimi minulla.

Kun Ann heräsi operaation jälkeen, hän haparoi vatsaansa ja kysyi ensimmäiseksi: ”Onko minulla avanne?” Ei ollut. Leikkaus onnistui, ja toipuminen saattoi vihdoin alkaa. Ensin Ann opetteli istumaan autettuna, sitten seisomaan ja lopulta vähitellen kävelemään rollaattorin avulla.

– Kroppani on ollut niin kovilla, että on ihme olla yhä tässä. Ihmiskeho on kummallinen laitos.

Toipumisprosessi on ollut vaikea ja yhä kesken. Suolistoleikkauksessa Annin iso vatsalihas jouduttiin halkaisemaan, joten lopputulos vastaa isoa vatsalihasten erkaumaa.

– Suolistoni päällä on vain ihoa, ja siltä se tuntuukin. Elämänlaatuni on kärsinyt, eikä arkiliikunta onnistu entiseen tapaan. Olen kuitenkin palannut kuntosalille ja teen jo paljon reippaampia lenkkejä.

Lisäksi vatsaan on kehittynyt runsaasti arpikudosta. Siksi sisäelimet ja vatsan rasva työntyvät palleaan ja aiheuttavat sen luonnottoman pullistumisen. Se tuntuu hänestä häiritsevältä myös pukeutumisessa – ja muistuttaa kipeästi takavuosien ylipainosta.

– Olen koko ajan kauhean tietoinen vatsastani. Siihen tullut pallo on paha juttu korvieni välille. Tuntuu, että iso työ on nollaantunut. Yksi leikkaus on kuitenkin vielä tulossa. Vatsan alueen trauma on aiheuttanut tyrän, joka operoidaan, kun hoitojonot suovat.

Ann kolmevuotiaana isän sylissä.

Isolla työllä Ann viittaa 50 kilon pudottamiseen vuoden 2009 mahalaukun ohitusleikkauksen jälkeen. Hän kertoo, että oli ennen sitä enemmän tai vähemmän ylipainoinen kahdeksanvuotiaasta asti.

– Sellaista dieettiä ei varmasti ole, mitä en olisi vuosien varrella kokeillut. Isoimmillani olin todella iso, eikä minun ollut hyvä olla.

Työelämässä ylipaino ei häirinnyt. Ann uskoi asiaansa ja tiesi, mistä puhui. Hän koki, että tämä suojasi häntä. Vapaa-ajalla Ann kuitenkin jätti asioita tekemättä. Avun pyytäminen lääkäriltä tuntui vaikealta, mutta kannatti.

– Leikkaus muutti elämääni todella paljon paremmaksi. Sosiaalinen itsetuntoni parani. Leikkaus auttoi myös välttämään metabolisen oireyhtymän, joka oli jo tuloillaan.

Ann kuuluu siihen joukkoon, joka onnistuu pysymään tavoitepainossa vielä vuosia leikkauksen jälkeen. Tämä on vaatinut tahdonvoimaa ja uutta tapaa syödä.

– Olen pitänyt huolta siitä, etten venytä vatsalaukkuani. Syön yhä hitaasti ja pureskelen ruokani todella hyvin. Usein olen puolessavälissä ateriaa, kun muut jo lopettelevat.

Mistään ruoasta ei ole tarvinnut luopua täysin. Tosin rasvaisimmat herkut ja pikaruoat ovat jääneet vähiin, ja lautaselle on tullut runsaasti lisää kasviksia. Ann kokkaa peruskotiruokaa, kuten siskonmakkarakeittoa, jauhelihapihvejä ja kaalikääryleitä.

– Välillä teen jättiarmeijakattilallisen tomaattista jauhelihakastiketta, johon laitan kaikenlaisia kasviksia ja härkistä lihan jatkeeksi. Sitten pakastan sen kahden desilitran rasioissa.

Ann hieman alle parikymppisenä Klaus ”Klasu” Thomassonin (vas.) ja Vesa ”Vesseli” Luukkosen kanssa Myllykertsillä eli Helsingin kaupungin nuorisokerholla 1970-luvun lopussa

Miten yhdelle ihmiselle voikin osua niin paljon terveysmurheita? Tätä Ann on välillä miettinyt. Ajoittain hän on ollut surullinen ja allapäin, muttei koskaan katkera. Hän ei myöskään pelkää kuolemaa.

– Kenelle olisin katkera? Sillehän pitäisi olla kohde. Katkeruus ei ole tyypillistä minulle. Pärjäävänä ihmisenä pelkään kuoleman sijaan avuttomuutta ja kipuja, joista ei pääsisi pois.

Do more of what you love eli tee enemmän rakastamiasi asioita. Näin lukee sydämenmuotoisessa kyltissä Annin kodin ulko-ovessa. Nyt asunto on myynnissä, koska hän aikoo toteuttaa kyltin sanomaa.

– Olen maksanut vuosia asuntolainaa, joten miksen nauttisi hedelmistä ja laittaisi ”ranttaliksi” eli tekisi asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Voisin asua vaatimattomammin. Kaipaan elämään väljyyttä, jotta voin tehdä enemmän mitä huvittaa. Minulla on pieniä haaveita, mutta rahaa palaa, jos toteutan ne kaikki.

Moni pienistä haaveista liippaa terveyttä. Ann aikoo esimerkiksi laitattaa hampaansa kuntoon. Ne kärsivät syövän sytostaattihoidoissa.

Korkealla listalla on myös maailman paras sänky, jollaisen Ann aikoo hankkia seuraavaan kotiinsa. Hän kertoo olevansa huono nukkuja, joka heräilee pitkin yötä. Uniongelmat alkoivat nelikymppisenä, eivätkä ne ole helpottaneet, vaikka työstressi on poissa. Ann mittaa untaan Oura-hyvinvointisormuksella, mutta raportit eivät kuulemma mairittele.

– On hyvin harvinaista, että saan hyvät lukemat. Olen aina ollut iltavirkku, mutta nykyään olen myös aamuvirkku.

Tärkeä tavoite on myös viettää enemmän aikaa 15-vuotiaan kummitytön, veljenpojan tyttären Rosan kanssa. Ystävien ja valtavan tuttavapiirin lisäksi veljen perhe on Annille tärkeä, sillä oma perhe jäi työvuosina perustamatta. Se ei ollut harkittu päätös. Elämä vain meni niin.

– En jää murehtimaan mennyttä, vaan mietin mieluummin seuraavaa steppiä. Viimeisen koettelemuksen jälkeen se oli alkuun lyhyt ja hutera, mutta periksi ei anneta. Päällimmäisenä on kiitollisuus. Ihmettelen, miten olen selvinnyt kaikesta.

– Työympyröissä ja kavereiden kesken minua kutsutaan lempinimellä Ani, Ann kertoo. Valtaosa suomenkielisestä suvusta kutsuu häntä Anneksi, mutta ruotsinkielisille sukulaisille ja kansainvälisille kavereille hän on Ann.