Anja Snellman oli Vastaamon terapeutti ja näki uhrien tuskan läheltä: “Edelleen haavoitetut lähimmäisemme tuntevat piinaa”

On kulunut neljä pitkää vuotta Psykoterapiakeskus Vastaamoon kohdistuneesta massiivisesta tietomurrosta. Alkava syksy nostaa monelle tietomurron uhrille jälleen pintaan kipeät kokemukset. Mikään ei ole unohtunut. Tietomurron kohteiksi joutuneita oli yli 30 000, Vastaamon terapeutteja parisataa. Heistä yksi on kirjailija, terapeutti Anja Snellman.

Hänen juuri ilmestynyt kirjansa Kirjeitä sotapäällikölle. Romaani eräästä katastrofista (WSOY) on kertomus tietomurron aiheuttamasta hädästä, häpeästä ja kollektiivisesta traumasta, josta moni kärsii yhä.

Hän osoittaa osan romaanin luvuista suoraan kiristyksestä tuomitulle Julius Kivimäelle.

– Edelleen tietomurron uhrit, haavoitetut lähimmäisemme, tuntevat piinaa tapahtuneesta. Se seuraa heitä tavalla tai toisella pitkään, joillain ehkä koko loppuelämän, Snellman sanoo.

Eikä prosessi tosiaankaan ole vielä lopussa. Tietomurrosta yli kuuden vuoden ehdottomaan vankeuteen Länsi-Uudenmaan käräjäoikeudessa tuomitun Kivimäen oikeusprosessi jatkuu vielä hovioikeudessa.

Oikeuden mukaan hän on syyllistynyt yli 30 000 rikokseen.

Anja Snellman uusi romaani on kouraisevan tosipohjainen, mutta yhtään Vastaamon terapeuttia tai asiakasta ei mainita nimeltä.

Kirjailija voi vain toivoa sitä, että hänen uuden romaanin vastaanotossa keskityttäisiin olennaiseen. Romaani ei ole paljastuskirja, mutta kirjailija tekee hyvin selväksi sen, millaista tuskaa tietomurto on asianosaisille aiheuttanut.

Snellman kirjoittaa pimeän verkon sotapäällikölle ja kertoo, miten kuuli korvissaan lukion historianopettajansa äänen, taisteluratsujen hirnunnan ja sotatorvien pauhun. Sen, miten Hannibal johdatti joukkonsa Alppien yli ja talloi alleen elämää. Mieleen nousivat suunnitelmat maailmanvalloituksista, kuvitelmat kansojen alistamisesta, voimannäytöistä, heikompien ja arvottomien tuhoamisesta.

Pimeän verkon valtiaat, ”somejunkkarit ja nykyajan häjyt”, kuten Anja heitä luonnehtii, saavat nautintoa muiden alistamisesta. Heidän aseensa on pelko, ja digitaalinen väkivalta on väkivallan muoto. He kiristävät, uhkailevat ja keräävät ihmisten yksityisiä tietoja kiristääkseen tai vain kiusatakseen.

Anja Snellmanin oma pelastautumiskeino oli aloittaa romaanin kirjoittaminen. Tekeillä ollut sukupolviromaani Helsingin Sörnäisissä kahvitehtaan tuoksussa eläneestä Nevalaisten työläisperheestä joutui jäämään sivuun ja odottamaan aikoja parempia.

– Tein sen, minkä kirjailijana osaan. Aloin kirjoittaa. Kirjailija alkoi kuljettaa terapeuttia.

Päätin kirjoittaa sinulle tunteista. Ei millään terapeuttislangilla, tunnelukoista ja primääreistä sekä sekundäärisistä tunteista vaan niistä tunteista, joita Psykoterapiakeskus Vastaamon tietomuroon jälkeinen elämä meillä, tavalla tai toisella hyökkäyksen kohteilla on koostunut/…/ Sitä paitsi, Vastaamon kiristäjä kirjoitti meille ensin.

Terapeuteille tilanne oli erilainen kuin asiakkaille. Terapeutit olivat hämmentyneitä, eivät tienneet mihin tai kehen luottaa. Osa tunsi syyllisyyttä siitä, että oli kirjannut asiakkaiden tietoja sähköisesti kuten velvoite oli.

Syy tietomurtoon ei suinkaan ollut Vastaamon työntekijöissä, ja tietomurron jälkeisessä mediamyllytyksessä tämä tuntui välillä tyystin unohtuneen. Syyllisiä kun oli kiire löytää.

– Elimme kaikki silloin muutenkin vaikeaa korona-aikaa. Rajoitukset ja sulut, vastaanotot maskit naamalla. Me terapeutit pidimme silloin ja pidämme yhä yhtä. Olimme tietomurron jälkeisinä viikkoina toistemme vertaistuki.

Kun Vastaamo julistettiin konkurssiin, Anja meni viimeisenä päivänä vielä käymään toimistolla ja näki, miten tiloja karusti tyhjennettiin. Seuraavan viikon alussa hän aloitti uudessa työpaikassaan, ja asiakkaat siirtyivät sinne hänen mukanaan.

Nykyään hän ei kirjaa sähköisesti kuin asiakkaan käyntipäivämäärän ja otsikon. Hän sanoo, että onneksi hänellä, kirjailijalla, on norsun muisti.

Kirjailijan ja journalistin perusteellisuudella hän alkoi tutkia pimeän verkon mekanismeja.

– Siitähän keski-ikäiset terapeutit, saati vanhempien sukupolvien ihmiset, eivät tiedä juuri mitään. Miten siellä keskustellaan, miten siellä ostetaan, myydään ja tilataan kaikkea mahdollista. Ja mahdotonta.

Kuka näitä hakkerikansan nimityksiä oikein keksii? Jostain syystä ajattelin myyriä, muuleja, vasikoita ja rottia, mitä kaikkia nimityksiä vakoojista ja pettureista onkaan. Miten kotoisilta ne tuntuvatkaan megalomaaniseen hakkerisanastoon verrattuina. Melkein harmittomilta.

Hän kiittää kirjassaan KRP:n tutkinnanjohtajaa Marko Leposta ja poliisin koko kybertutkintaryhmää, aluesyyttäjiä, asianajaja Jenni Raiskiota sekä eettistä hakkerikollektiivi Kyber-VPK:ta, jotka ovat Snellmanin mukaan äärimmäisen tärkeää ja upeaa työtä.

Ilman kybertutkintaryhmää oikeusprosessi ei olisi päätynyt käräjäoikeuden päätökseen.

Anja Snellman itse on selvinnyt keinoilla, joihin hän kannusti ja kannustaa edelleen myös asiakkaitaan.

– Minun oli päästävä luontoon, puiden äärelle. Piti muistaa liikkua, syödä, nukkua ja ylläpitää puiden ohella muita merkityksellisiä kontakteja, vaikka se tiukimpana korona-aikana oli vaikeaa. Uudenmaan rajasulun aikana en päässyt edes mökille Suomusjärvelle, koska se sijaitsee pari kilometriä rajan takana Varsinais-Suomen puolella.

Hän ulkoilutti viittä koiraansa ja kävi taas uimassa, kun sulkuja ja eristyksiä purettiin. Hän pääsi kirjoittamaan romaaniaan Edinburghin kirjailija- residenssiin ja käveli kaupungin kasvitieteellisessä puutarhassa.

– Luin Vergiliuksen Paimenrunoja. Se on lohtukirjani. Ja kun aloin kirjoittaa, minussa käynnistyi, kuten aina dramaattisissa kohtaa elämässäni, lapsuuden olohuoneessa asuneen virtahevon selviytymismoottori.

Hän suositteli myös asiakkaitaan kirjoittamaan päiväkirjoihinsa tuntemuksiaan ja ajatuksiaan. Epäuskoa, epäluottamusta, pelkoa, kauhua. Ja toivoa.

Kun Kivimäen oikeudenistunnot alkoivat, Anja oli istunnoissa paikalla lähes aina.

– Ei se ollut raskasta. Se oli puhdistavaa. Sain voimaa niistä jutun parissa työskennelleistä briljanteista juristeista ja KRP:n kybervelhoista.

Hän ei kirjailijana eikä terapeuttina koskaan heittele somediagnooseja, ei myöskään lausu oletuksia Julius Kivimäestä. Jörn Donnerin sanoin hän oli kuitenkin ”utelias kuin kettu”.

– En pääse näiden hakkereiden pään sisään, mutta jonkinlaista yli-ihmisajatusta heillä itsestään varmasti on, ja sosiaalisten taitojen puute on ilmeistä.

Ilmiö on globaali. BBC:n ja mediayhtiö Bloombergin toimittajia oli seuraamassa oikeudenkäyntiä.

He ovat saaneet ennakkoon lukea otteita Anjan kirjasta. Käännössopimuksia ei olla vielä tehty, mutta toivottavasti tehdään.

Deepfeikkejä, syväväärennöksiä, deepscamejä, sarjahuijauksia; itse itseään kehittäviä haittaohjelmia sekä tietoturva-aukkoja etsivää tekoälyä. Misinformaatiota, huijausta ja manipulointia. Jos emme pysty parantamaan digitaalista informaatioympäristöämme, miten ihmeessä voisimme ratkaista aikamme muut valtavat eettiset ja moraaliset kysymykset? Ehkä jonain päivänä minun kirjailijan ja terapeutin työni korvaa keinoäly, kenties sinunkin hommasi, sotapäällikkö. Ehkä jonain päivänä osa ihmisistä kyllästyy, uupuu, vahingoittuu liikaa teknologian mahdista ja tahdista ja palaa luontoon, hakeutuu hitaasti etenevien asioiden pariin, hankkimaan niin ruumiin kuin mielen terveytensä kaukana digitaalisesta maailmasta.

Anja on jaksanut neljän vuoden piinan kirjoittamalla ja oleskelemalla luonnossa niin paljon kuin hän on voinut. Joka-aamuinen uinti ulkouimalassa on yksi hänen henkireikänsä.

Kirjeitä sotapäällikölle -kirjan ilmestyessä Anja on jo silmäillyt kesken jäänyttä romaanikäsikirjoitustaan Nevalaisten suvusta. Tarinaa Pitkänsillan pohjoispuolesta, 1800-luvun puolivälin itäisen Helsingin tärveltymättömästä luonnosta soineen, jokineen ja lampineen. Niin eri Helsinki kuin nyt.

Kirjailija sanoo kokeneensa elämyksen loppukesästä istuessaan Kivinokan metsäkinossa ja katsoessaan Virpi Suutarin Havumetsän lapset -elokuvaa.

– Onneksi on Elokapina, tuore Eläinoikeusakatemia ja nämä tunnefiksut nuoret, jotka uskaltavat puolustaa luontoa. On ekopsykologiaa, luonto- ja metsäterapiaa. Teknologiaa ja keinoälyä toki tarvitaan, mutta niille ei pidä alistua, niiden orjuuteen tuhoutua.

Vielä on kimalaisia, perhosia ja sudenkorentoja.

Kursivoidut sitaatit kirjasta: Anja Snellman, Kirjeitä sotapäällikölle, romaani eräästä katastrofista.