Ammattikoulutuksesta säästäminen osuu kipeimmin niihin, joilla on isoin riski pudota – lasku jää jälkipolvien maksettavaksi
Koulu on se paikka, jossa on vielä hyvät mahdollisuudet vaikuttaa siihen, mihin suuntaan etsikkoaikaansa elävän nuoren tie kääntyy, kirjoittaa toimituspäällikkö Miikka Järvinen.
Ammattikoulutuksesta säästämisen kova hinta tulee vielä yllättämään, mutta sen laskun tulevat maksamaan jälkipolvet.
Ylen MOT selvitti, että ammattikoulujen lähiopetuksen määrää on vähennetty 2020-luvun aikana määrä, joka vastaa jopa kolmen kuukauden opintoja yhtä tutkintoa kohti.
Tämä kehityksen suunta on erittäin hyvin päättäjien tiedossa. Opetusministeri Anders Adlercreutz (r.) myönsi MOT:n haastattelussa, että on olemassa tilanteita, joissa lähiopetusta ei saa tarpeeksi. Hyvä että ammattikoulutuksesta vastaava ministeri on tietoinen asiasta, josta ovat vuosien ajan valittaneet sekä työnantajat että ammattikoulujen opettajat. Ja miksipä ministeri Adlercreutz ei olisi tietoinen, istuuhan hän hallituksessa, joka on nipsauttanut ammattikoulutuksesta jo 120 miljoonaa euroa.
”Tuuliajolla tai sen partaalla keikkuneet nuoret olisivat kaikkein eniten tarvinneet rinnalleen opastavaa aikuista.”
Korttitalon perustuksia alkoi vääntää vinoon jo 2018 toteutettu Juha Sipilän (kesk.) amisreformiksi kutsuttu uudistus, jossa ammattikoulujen opiskelijoilta alettiin vaatia enemmän oma-aloitteisuutta ja hivuttaa koulutusta koulun penkeiltä työpaikoille.
Keskustelin uudistuksen jälkeen tuoreeltaan ammattikoulujen opetushenkilöstön ja työnantajien kanssa. Ilmassa oli selvää närkästystä siitä, että osa opiskelijoista oli ammattikouluissa kirjaimellisesti heitteillä. Aktiivisten ja kunnianhimoisten opiskelijoiden kohdalla ongelmaa ei ollut.
Olisi epäreilua sanoa, että hankaluuksia aiheuttivat heikosti motivoituneet ja koulutuksessa pärjänneet nuoret, jotka saattoivat olla työpaikoilla suoranainen turvallisuusriski. Ongelman juurisyy oli siinä, että juuri nämä tuuliajolla tai sen partaalla keikkuneet nuoret olisivat kaikkein eniten tarvinneet rinnalleen opastavaa aikuista, joka ohjaa oikeaan suuntaan.
”Jos jo lapsena on omaksunut asenteen, että minä olen huono jossain, tätä voi olla hankala muuttaa”
Lähiopetuksen vähentäminen osuu kipeimmin juuri niihin opiskelijoihin, jotka sitä eniten tarvitsisivat. Oma-aloitteinen nuori pärjää etäopetuksessa ja osaa tarvittaessa kysyä apua, mutta se toinen kurssikaveri, jonka on vaikea nousta aamulla sängystä ylös, on heikommassa asemassa.
Apu360 haastatteli hiljattain ammattikorkeakoulu Laurean erityisopettaja Marko Kallionpäätä, joka muistutti ihmisen olevan peruskouluiässä vielä keskeneräinen ja vasta kasvamassa itsekseen. Hän varoitti, että jos jo lapsena on omaksunut asenteen, että minä olen huono jossain, tätä voi olla hankala muuttaa. Mutta juuri tuollaisten haitallisten asenteiden muuttamiseen tarvitaan Kallionpään kaltaisia erityisopettajia.
Jos ammattikorkeakoulun täysi-ikäisten opiskelijoiden keskuudesta löytyy tarve erityisopettajalle, niin millainen tarve mahtaa olla ammattikoulussa, jossa moni aloittaa opinnot 15-vuotiaana peruskoulun jälkeen.
Lähiopetuksen karsiminen vähentää juuri näitä kriittisessä elämänvaiheessa tapahtuvia kohtaamisia ammattitaitoisen aikuisen ja nuoren välillä. Ketterä ja nokkela amislainen porskuttaa, mutta samalla kuilu oppimisvaikeuksista ja motivaation puutteesta kärsivään kurssikaveriin kasvaa sitä leveämmäksi, mitä vähemmän jälkimmäisellä on kontakteja aikuiseen, joka voisi auttaa tarkistamaan kelkan kurssia.
”Jos kilpailukykyä halutaan parantaa, koulutusjärjestelmän turvaverkko pitäisi levittää paljon nykyistä laajemmalle.”
Päättäjien kabineteissa asiat saadaan vaikuttamaan yksinkertaisilta. Sipilän amisreformi saattoi näyttää paperilla hyvältä. Säästetään rahaa ja kannustetaan nuoria omatoimisuuteen. Sanna Marinin hallituksen aikana pidennettiin oppivelvollisuutta 18 vuoteen. Ihanan tasa-arvoistavaa, että kaikki nuoret pannaan samalle viivalle. Marinin hallituksen uudistus paransi putoamisvaarassa olleiden nuorten tavoitettavuutta, mutta samalla tehtiin ammattikouluista säilöpaikkoja, joihin pakotettiin nekin alle 18-vuotiaat, joiden ainoa motivaatio koulutukseen on lakisääteinen pakko. Petteri Orpon hallitus kruunasi koko komeuden leikkaamalla ammattikoulutukselta 120 miljoonaa lisää.
Suomen kilpailukyvystä huolestuneille päättäjille on pakko heittää pallo seuraavaksi. Aikuisten oikeasti, kuinka järkevää on kohdentaa väistämättömiä leikkauksia juuri niihin kohteisiin, jotka lisäävät yhteiskunnan kustannuksia pitkällä aikavälillä?
Sosiaali- ja terveysministeriö näkee syrjäytymisen ja köyhyyden ehkäisyn tärkeänä keinona sen, että vahvistetaan ihmisten työkykyä ja osallisuutta. Tuosta työkyvyn ja osallisuuden tukemisesta tinkiminen näkyy jo nyt ammattikouluissa.
Valtiotalouden tarkastusvirasto arvioi raportissaan, että kokonaan yhteiskunnan ulkopuolelle jääneen nuoren kustannukset yhteiskunnalle vastaavat keskimääräisen vuosipalkan arvoisen kokonaistuotannon menetystä. Ja tässä puhutaan vasta rahasta.
Jos Suomen kilpailukykyä aidosti halutaan parantaa, koulutusjärjestelmän turvaverkko pitäisi levittää paljon nykyistä isommalle alueelle. Pärjääjät pärjäävät aina ja pieni osa putoaa kelkasta, vaikka heidän kanssaan tehtäisiin mitä. Koulu on se paikka, jossa on vielä hyvät mahdollisuudet vaikuttaa siihen, kumpaan suuntaan etsikkoaikaansa elävän nuoren tie kääntyy.
Oikeistohallituksen ymmärrykselle saattaa olla helpompaa muotoilla asia niin, että oikeilla investoinneilla kasvatetaan ja koulutetaan tulevia veronmaksajia ja tuottavia elinkeinoelämän osallistujia – ja vähemmän sellaisia toimijoita, jotka kuluttavat yhteiskunnan resursseja tuottamatta mitään.
