Itkin itseni uneen – Amerikkalaiskirjailija vietti seitsemän tuskaista yötä Turussa rakennetulla superristeilijällä
”Kunpa vain olisin yhä lapsi”, kirjoittaa Icon of the Seas -aluksella viikon ajan matkustanut kirjailija Gary Shteyngart. Apu360 julkaisee tekstin kokonaisuudessaan.
Alkuperäisen, englanninkielisen The Atlanticin jutun voit lukea tästä linkistä.
1. päivä
Kun näen ensimmäisen vilauksen Royal Caribbean -varustamon Icon of the Seas risteilijästä miamilaisen taksin ikkunasta, tunnen huimausta, pahoinvointia, hämmästystä ja ahdistusta. Vaistomainen puolustusreaktioni on sulkea silmäni, kun aivoni käskevät näköhermoani yrittämään uudelleen.
Aluksessa ei ole mitään järkeä, ei pysty- eikä vaakasuunnassa. Siinä ei ole mitään järkeä merellä, maalla tai ulkoavaruudessa. Se näyttää kupolien ja minareettien, putkien ja katosten sekamelskalta, kuin Istanbul, jos kaupunki olisi idioottien suunnittelema. Räikeitä, mahtipontisia värejä on kasattu päällekkäin; kansien yläpuolella killuu yhä lisää kansia. Ainut lohtu on rivi pelastusveneitä, joka reunustaa aluksen kylkeä. Ei ole mitään harkittua järjestystä, ei selväjärkistä ajatusta. Alue ei anna lainkaan visuaalista armoa niille, joihin gigantomanian totalitaristinen suuntaus ei vetoa. Kyseessä on suurin koskaan rakennettu risteilyalus, ja minut on määrätty todistamaan sen neitsytmatkaa.
”Kirjoittaja lähtee ensimmäiselle risteilylleen” on ollut keskeinen lajityyppi amerikkalaisessa esseekirjallisuudessa lähes kolmen vuosikymmenen ajan, alkaen David Foster Wallacen esseestä A Supposedly Fun Thing I’ll Never Do Again, joka julkaistiin alun perin vuonna 1996 nimellä Shipping Out [Hauskaa, mutta ei koskaan enää, suom. Juhani Lindholm, 2012].
Siitä lähtien monet erinomaiset kirjailijat ovat laajentaneet ja monipuolistaneet genreä. Useimmiten merelle määrätty esseisti on nuoruutensa huumassa joko ensimmäistä tai jo toista kertaa ja on valmis hiomaan taitojaan paheellisella aluksella.
Itse olen 51-vuotias ja vanha ja väsynyt nähtyäni jo paljon maailmaa entisenä matkatoimittajana. Arjessani ja proosassani keskityn enimmäkseen kohauttelemaan asioille olkapäitäni ja mutisemalla kuvitteelliselle mäyräkoiralleni: ”Tämäkin menee ohi.”
Mutta Icon of the Seas ei suvaitse olkapäiden kohauttelua. Icon of the Seas on risteilyalusten Linda Loman Kauppamatkustajan kuolema -näytelmästä, joka suorastaan huutaa huomiota. Tässä minä siis olen, tammikuun lopulla, mukanani yksi matkalaukku sekä täysin turha harmaa talvitakki ja passi, kiiruhtamassa Miamin sataman läpi kohti laivasiltaa, joka erottaa minut pian Pohjois-Amerikan maaperästä yli seitsemän päivän ajaksi, valmiina antamaan alukselle jakamattoman huomioni.
Edellä mainittu laivasilta johtaa suoraan vilkkaaseen ostoskeskukseen (saan pian tietää, että sillä on hienosteleva nimi, ”Royal Promenade”), joka täyttyy pian hälisevistä matkustajista. Kattoon on ripustettu ilmapalloja, jotka ovat valmiina putoamaan. Miehistön jäsenet globaalin etelän jokaisesta kolkasta (ja muutamat Balkanin maista) paimentavat meitä eteenpäin ja työntävät samalla samppanjalaseja käsiimme. Seison ihmisiä kuhisevan Starbucksin vieressä ja juon niin monta lasillista kuin pystyn ennen kuin alan etsiä hyttiäni. Näytän sinistä Suite Sky SeaPass -korttiani (josta kerron myöhemmin lisää, paljon lisää) hymyilevälle filippiiniläiselle naiselle, ja hän käskee minun mennä ”perään”. Siis minne? Olen seilannut vain harvoin millään Staten Islandin lauttaa hienommalla aluksella, joten olen hämmentynyt.
Opin, että perä on laivan takaosa, tai niille meistä, jotka eivät tunne laivasanastoa, se on laivan perse. Aluksen etupäätä, jonka tehtävänä on halkoa aaltoja, kutsutaan keulaksi, ja matkustajille siitä käytetään nimitystä FWD, eli ”forward”, ”eteenpäin”. Sitä osaa nykyaikaisesta risteilyaluksesta, johon kaikki ostoskeskukset on ahdettu, kutsutaan keskilaivaksi. Toivottavasti pidit tästä merenkulkusanaston oppitunnista.
Nousen hissillä kannelle 11 ja astun sviittiini. Siellä kohtaan ensimmäisen ikävän yllätyksen. Sviitin ikkunat ja parveke eivät ole merelle päin. Sen sijaan niistä on näkymä jälleen yhteen ostoskeskukseen. Se on nimetty Central Parkiksi, Keskuspuistoksi, kenties kunnianosoituksena Olmstedin suunnittelemalle viheralueelle keskellä kotikaupunkiani. Maissa olisin innoissani, jos minulla olisi sviitti Keskuspuisto-näkymällä, mutta nyt mieleni synkkenee. Onko minun tarkoitus purjehtia aluksella ilman että saan herätessäni nähdä äärettömän sinisen valtameren? Käsittämätöntä.
Sallikaa pieni pohjustus. Artikkeli, jota parhaillaan luet, määrättiin kirjoitettavaksi, kun suurin osa Iconin hyteistä oli jo loppuunmyyty. Itse asiassa intohimoisimmat merenkulkijat olivat niin innoissaan mahdollisuudesta päästä tälle matkalle, että laivan kaikki matkustajahuoneet (Iconiin mahtuu jopa 7 600 matkustajaa, mutta neitsytmatkalla määrää supistettiin noin 5 000 matkustajaan, jotta kokemus olisi vähemmän ruuhkainen) myytiin loppuun lähes välittömästi. Niinpä tämä lehti joutui pulittamaan järkyttävän summan, lähes 19 000 dollaria [noin 17 800 euroa], saadakseen yhdelle matkustajalle kokonaisen sviitin (juomat eivät sisälly hintaan), vain sen vuoksi, että saisin kunnian kirjoittaa sinulle tämän artikkelin. Eikä kyseisestä sviitistä ole edes merinäköalaa! Rojahdan pehmeälle sängylleni. Yhdeksäntoista tuhatta dollaria tästä.
Näköalattomassa sviitissäni on hyviäkin puolia. Kaksoisaltailla varustetuissa kylpyhuoneissa on Malin+Goetzin tuotteita, ja niiden lisäksi saan käyttää yksityistä Suite Deck -oleskelutilaa kannella; sviittimatkustajille tarkoitettua Coastal Kitchen -nimistä tasokasta ravintolaa; ilmaista VOOMSM Surf & Stream -nettiyhteyttä (”nopein netti merellä”) ”yhdellä laitteella per henkilö koko risteilyn ajan”; kahta kylpytakkia (joista toisessa on jo valmiiksi tahra, joka muistuttaa maailman vihreimmän liskon valtavaa ysköstä); sekä Grove Suite Sun -aluetta kansilla 18 ja 19, josta löytyy ruokaa ja yksinomaan sviittimatkustajille varattuja kansituoleja. Minulle on varattu myös istumapaikka Ihmemaa Ozin esitykseen, jaksolliselle järjestelmälle omistettuun luistelunäytökseen ja vastaavanlaisiin hullutuksiin. Suite Sky SeaPass -korttini merensininen väri, joka eroaa täysin tavallisen ei-sviittimatkustajan kortin tympeästä purppuranpunaisesta sävystä, herättää pian kateutta ja ihailua. Mutta vaikka olenkin korkealla arvoasteikossa, laivalla on muita, jotka ovat vielä paljon korkeammalla, ja opin pian nöyrtymään heidän edessään.
Merimatkaan valmistautuessani olen ”ottanut lukuun”, kuten Wall Streetillä sanotaan, sen mahdollisuuden, että saatan tulla hieman eri maailmasta kuin monet muut matkustajat. En halua sortua stereotypioihin tai ennakkoluuloihin, mutta varaudun siihen, että merenkulkijatoverini tulevat olemaan ystävällisen suorapuheisia tavalla, joka ei välttämättä kunnioita nykypäivän monimuotoisuuden ja inklusiivisuuden periaatteita. Haluan tulla puolitiehen heitä vastaan, joten päivää ennen Miamiin lentämistä vierailin Little Italyn kaupunginosassa (tai siinä, mitä siitä on jäljellä) ja ostin suositun T-paidan, jonka rinnassa lukee Italian lipun väreillä DADDY'S LITTLE MEATBALL, eli ISÄN PIKKU LIHAPULLA. Vaimoni kehotti pakkaamaan mukaan yhden monista T-paidoistani, joissa on kuva Ressusta ja Tenavista, koska kaikki amerikkalaiset rakastavat kyseistä beaglea ja hänen ystäviään. Mutta naiivisti kuvittelin, että lihapulla-T-paitani toimisi paremmin keskustelun aloittajana. ”Ai, kuka sinun ’isäsi’ sitten on?” joku voisi kysyä sen nähdessään. ”Kuinka kauan olet ollut hänen ’pikku lihapullansa’?” Ja niin edelleen.
Puen lihapulla-T-paidan päälleni ja suunnistan kohti yhtä laivan ruokasaleista myöhäiselle lounaalle. Hississä röyhistän rintaani, jotta kaikki voisivat lukea paidan hassun tekstin, mutta huomaan pian, että hohtavista kolmivärisistä kirjaimista huolimatta kukaan ei kiinnitä paitaan huomiota. Tarkemmin sanottuna kukaan ei kiinnitä minuun huomiota. Sillanrakennusyrityksistäni huolimatta olemukseni (pieni, etnistä vähemmistöä edustava, ei jalkapallojoukkueen nimellä varustettua lippalakkia) ei herätä muissa matkustajissa mitään reaktiota. Useimmiten he rupattelevat keskenään aivan kuin minua ei olisi olemassa. Tämä tuo mieleen David Foster Wallacen ahdingon, kun hän tunsi olevansa kanssamatkustajien hyljeksimä ja vietti lopulta suurimman osan matkasta hytissään. Sitä paitsi Wallace varttui pääasiassa Keskilännessä ja oli vielä paljon suurempi ja amerikkalaisemman näköinen lihapulla kuin minä. Jos hän ei osannut puhua näille ihmisille, kuinka minä muka osaisin? Entä jos lähden tältä laivalta ilman yhtäkään uutta ystävää, T-paidastani huolimatta? Olen sosiaalinen olento, ja ajatus siitä, että viettäisin seitsemän päivää yksin ja erossa muista, surettaa minua. Ainakin Wallacen hytistä oli merinäköala, eräänlainen ikuisuuden halpa versio.
Ruokasalissa minua odottaa vielä ikävämpi yllätys. Kyseessä on useiden kattokruunujen valaisema avara huone, jossa osallistuin turvallisuuskoulutukseen (minulle näytettiin, miten kelluntaliivi puetaan, mikä on hyvin yksinkertainen toimenpide). Hovimestari kieltää kohteliaasti minua menemästä saliin käyttäen englantia, joka kuulostaa joltain aivan muulta kieleltä. ”Olen pahoillani, mutta tämä on vain pendejoille”, hän tuntuu sanovan. Yritän työntyä kohteliaasti hänen ohitseen, mutta hän toistaa saman lauseen. Pendejot? Piraijat? Kyseessä on jokin p:llä alkava sana, joka ei ole minulle tuttu. Samaan aikaan iäkkäät matkustajat virtaavat ohitseni käyttäen apunaan omia raajojaan, rollaattoreitaan ja sähköpyörätuolejaan. ”Vain pendejohen ruokailu tänään, sir.” ”Mutta minulla on sviitti!” sanon, koska olen jo alkanut ymmärtää, miten laivan luokkajärjestelmä toimii. Hän tarkastelee korttiani uudelleen. ”Mutta te ette ole pendejo”, hän vahvistaa. Haluaisin huomauttaa hänelle, että olen pukeutunut ISÄN PIKKU LIHAPULLA -T-paitaan. Minä, jos joku, olen pendejo, eli ääliö espanjaksi.
Lopulta luovutan ja suuntaan kannelle 15, rahvaan buffetiin, jolla on vesiaiheinen nimi, jonka olen jo unohtanut. Ennen kuin tähän uudelleenlämmitettyjen ruokien loputtomaan runsaudensarveen pääsee käsiksi, matkustajan täytyy ohittaa käsienpesupiste, jossa on useita pesualtaita ja saippua-annostelijoita, sekä kenties koko laivan kiehtovin maskotti. Hän on herra Washy Washy, tai nimikyltin mukaan Nielbert Filippiineiltä, ja hän on pukeutunut tacoksi (joskus näen hänet myös hampurilaisasussa). Herra Washy Washy esittää nimeensä viittaavan käsienpesulaulun reippaalla, suorastaan ylipirteällä englannin kielellä: ”Washy, washy, wash your hands, WASHY WASHY!”
Noroviruksen ja koronan riski tämän kokoisella risteilyaluksella (näistä jälkimmäinen levisi toisella jättialuksella pian matkani jälkeen) tekee herra Washy Washysta äärimmäisen tärkeän miehistön jäsenen. Ongelmana on Washyn sateenkaaren päässä odottava ruoka. Buffet suorastaan notkuu hienoilta kuulostavia ruokia: on marinoitua mustekalaa, keitettyä kananmunaa anjoviksella, chorizoa ja hummerin saksia. Jokainen merenelävä kuitenkin maistuu traagisesti samalta, ikään kuin tarjolla olisi vain yhtä olentoa, Royal Caribbeanin ruokalistalle erikseen kasvatettua ”risteilykalaa”. ”Vihannekset” eivät ole sen parempia. Nostan lautaselta tomaattiviipaleen ja näen suoraan sen läpi. Se maistuu sellofaanilta. Istun yksin, erillään pariskunnista ja vanhemmista lapsiparvineen. We Are Family kaikuu buffetsalissa.
Olen ehkä unohtanut mainita, että tällä välin Icon of the Seas ei ole edes lähtenyt satamasta. Kun subtrooppisen laskevan auringon liekehtivä mango tekee Miamin kerrostalosiluetista vieläkin apokalyptisemman, laiva lähtee liikkeelle vaisun ilotulitusnäytöksen siivittämänä. Auringonlaskun jälkeen erotamme kaukana pimeydessä toisen räikeästi valaistun risteilyaluksen, joka halkoo aaltoja edellämme. Vilkaisemme sitä säälien, koska se on pienempi alus kuin meidän. Olen kannella 15, buffetin ulkopuolella. Edessäni on useita uima-altaita (Iconilla niitä on seitsemän). Juon koristeltua drinkkiä, jonka hain baarista (Iconilla niitä on 15), enkä vieläkään uskalla puhua kenellekään, vaikka Sister Sledgen kappale yrittääkin uskotella minulle, että kaikki aluksen ihmiset ovat yhtä suurta perhettä.
Aluksen lähtö Ron DeSantisin Floridasta ei aiheuta mitään väristyksiä, eikä merenkäyntiin ole tarvetta totutella, koska laiva on niin suuri, ettei aaltoja edes huomaa, elleivät kovat tuulet aiheuta voimakasta ristiaallokkoa. Minun on aika huomioida ympärilläni olevat 5 000 matkustajaa, vaikka he kieltäytyisivät huomioimasta minua. Matkatoverini ovat valmistautuneet reissuun itse tehdyillä T-paidoilla, jotka juhlistavat tätä merkittävää merimatkaa. Yksinkertaisimpien paitojen selkäpuolella lukee ICONIN NEITSYTMATKA -24 ja etupuolella sukunimi. Toiset julistavat ylitsevuotavaa rakkautta risteilyaluksia kohtaan: VAROITUS! SAATTAA ALKAA JUTELLA RISTEILYISTÄ. Toiset taas ovat käsityönä suunniteltuja ja kertovat pitkistä avioliitoista ja kruisailusta (siis risteilyistä, ei seksiseuran etsimisestä). Noin 90-vuotiaalla pariskunnalla on yllään paidat, joiden selässä on piirros risteilyaluksesta ja kahdesta flamingosta, joista erottuu näennäisen miehisiä ja naisellisia piirteitä. Niiden yhteydessä on teksti ”MIES JA VAIMO ELINIKÄISET kruisailukumppanit MEILLÄ EI EHKÄ OLE kaikki kotona, MUTTA ALUKSELLA OLEMME KOTONA.” (Pikkukirjaimin kirjoitetut sanat on painettu paitaan kursiivilla.)
Kunnon toimittaja tai pelottomampi keskustelija olisi mennyt parin luo ja pyytänyt heitä selittämään pitkän avioliiton ja intohimoisen kruisailun välistä suhdetta. Mutta sen sijaan suuntaan ostoskeskushyttiini, riisun lihapulla-T-paidan ja annan risteilyn ensimmäisten kyynelten valua alas poskiani niin hitaasti, että torkahdan hetkeksi niiden suolaiseen kosteuteen.
2. päivä
Herään krapulassa. Voi luoja. Ihan totta. En voi uskoa, mitä kaikkea eilen illalla tapahtui. Eräs nimi pyörii sumeissa, pahoinvoivissa aivoissani: ”Ayn Rand.” Voi Kristus.
Syön aamiaista yksin Coastal Kitchenissä. Kahvi on ihan mukiinmenevää ja munat ovat peräisin linnusta. Laiva keinuu hieman tänä aamuna; tunnen sen reisissäni ja peniksessäni, eli niissä ruumiinosissa, jotka aistivat vaaran kaikkein herkimmin.
Kävin eilen illalla vaarallisen keskustelun. Kun aurinko oli laskenut ja olimme ainakin 80 kilometrin päässä rannasta (useimmat nykyaikaiset risteilyalukset purjehtivat noin 37 kilometrin tuntivauhtia), makasin sängyssä hiljaa nikotellen, käsivarret ojennettuina kuin Jeesuksella ristillä, enkä voinut kuulla kaukaisten aaltojen ääntä ostoskeskusnäköalalla varustettuun hyttiini, vaan kuulin vain ilmastointilaitteen huminaa ja lasten espanjankielisiä huudahduksia kahden kylpyhuoneen ilmanvaihtoventtiileistä. Päätin, että tällainen passiivisuus ei käy. Maahanmuuttajana koen, että velvollisuuteni on suorittaa ne tehtävät, joista minulle maksetaan, mikä tarkoittaa sitä, että minun pitäisi tutustua kanssamatkustajiin ja yrittää ymmärtää heitä. Niinpä puin ylleni aivan tavallisen James Perse -merkkisen T-paidan ja suuntasin yhteen Royal Promenaden baareista. Jos muistan oikein, sen nimi oli Schooner Bar.
Istuin baaritiskillä yhden martinin ja kahden negronin verran. Vanha mies, jolla oli paksut, karvaiset kyynärvarret, istui vieressäni juomassa, hyvin hiljaa ja hemingwaymäisenä, samalla kun rastatukkainen pianisti pimputteli pianollaan useita taidokkaita Elton John -covereita. Oikealla puolellani oli nuori valkoinen pariskunta, mies kukkakuvioisissa shortseissa ja nainen kevyessä, kesäisessä minihameessa, sormessaan järkyttävä timanttisormus, eikä kummallakaan ollut yllään amerikkalaisen jalkapallon fanituotteita. Nuoripari jutteli iäkkään pariskunnan kanssa. Tee se, sanoin itselleni. Avaa suusi. Puhu! Puhu, vaikkei sinulle puhuta. Aloita keskustelu. Kuulin pätkän nuoren naisen lauseesta: ”Cherry Hill”. Kyseessä on kaupunginosa Philadelphiassa, New Jerseyn osavaltiossa, ja olin kerran lukenut siellä tekstiä synagogassa. ”Anteeksi”, sanoin naiselle lempeästi. ”Sanoitko Cherry Hill? Se on ihana paikka.”
Kävi ilmi, pariskunta asui nykyään Fort Lauderdalessa (yllätyin siitä, miten paljon floridalaisia risteilyllä oli, ottaen huomioon, että Floridan eteläosat ovat jo itsessään eräänlainen risteilyalus, vaikkakin hitaasti uppoava sellainen), mutta pian he alkoivat jutella pelkästään minun kanssani. Isomahainen mies, leuka kuin kovaksi keitetty kananmuna, ja niin hoikka ja tyylikäs nainen, että häntä olisi voinut luulla yhdeksi aluksen lukuisista ukrainalaisista miehistön jäsenistä. Vieressä istuva iäkäs pariskunta unohtui. Hetki tuntui yhtä käänteentekevältä kuin ensimmäinen kerta, kun uskalsin sanoa amerikkalaiselle ihmiselle jotain tämän omalla äidinkielellä, kulkiessani lapsena bussilla Queensissä (”Jalallani seisotte, herra.”)
”En halua puhua politiikkaa”, mies sanoi. ”Mutta Biden savustetaan pihalle ja Michelle tuodaan peliin mukaan.”
Pohdin tämän keskustelunavauksen ristiriitaisuuksia, mutta päätin lähteä leikkiin mukaan. ”Moni pitää Michellestä”, sanoin tunnustellen ilmapiiriä. Aviomies naurahti pilkallisesti, mutta vaimo totesi hyväntahtoisesti, että entinen ensimmäinen nainen oli ”miellyttävämpi” kuin Joe Biden. ”Biden savustetaan pihalle”, aviomies toisti. ”Hän ei osaa muodostaa kokonaista lausetta.”
Kun olin kertonut kirjoittavani työkseni (vaikkakin esitin olevani televisio-ohjelmien käsikirjoittaja, en romaanien tai tämän kaltaisten artikkelien kirjoittaja) mies ilmoitti, että hänen lempikirjailijansa oli Ayn Rand.
”Ayn Rand. Se nainen saapui tänne tyhjin käsin”, mies sanoi. ”Työskentelen useiden kuubalaisten kanssa, joten…”
Mietin, pitäisikö minun sanoa se, mitä yleensä sanon, kun yritän pyrkiä republikaanien tai libertaarien suosioon: että rahatilanteeni parani sen jälkeen, kun yritysverotus uudistui Donald Trumpin virkakaudella. Sen sijaan tilasin toisen juoman ja pariskunta teki samoin, ja kerroin miehelle, että Rand ja minä olimme syntyneet samassa kaupungissa, Pietarissa/Leningradissa, ja että myös minun perheeni saapui tähän maahan tyhjin käsin. Nyt aloimme toden teolla lähentyä ja juoda, ja eteemme ilmestyi kierros toisensa jälkeen. Kunnes kaikki romahti.
Uusi ystäväni, jota kutsun tässä nimellä Ayn, huusi kaverilleen baarin toisella puolella, ja yhtäkkiä viereemme ilmestyi kauttaaltaan tatuoitu nuori pariskunta. ”Tämä kaveri kusetti minua”, tokaisi Aynin riehakkaan oloinen kaveri ja kietoi kätensä Aynin ympärille, samalla kun hänen isokokoinen kumppaninsa hivuttautui rouva Randin viereen. Kummankin kasvoilla oli ilme, jota en ollut koskaan nähnyt maissa ollessani: heidän katseensa oli yhtä lailla sekä poissaoleva että vihamielinen.
Aikoinaan 1990-luvulla join vastikään Tšetšeniasta tulleiden venäläissotilaiden kanssa ja vaeltelin sodanaikaisen Zagrebin kaduilla, mutta en ole koskaan nähnyt niin peittelemätöntä vihaa sekä itseäni että kenties koko maailmankaikkeutta kohtaan.
Minut esiteltiin lyhyesti tälle psykopaattiselle parille, mutta kumpikaan heistä ei halunnut olla missään tekemisissä kanssani, eikä tatuoitu nainen halunnut paljastaa edes oikeaa nimeään (hän teeskenteli, että hänellä on sama etunimi kuin rouva Randilla). Tehdäkseen vaikutuksen tatuoituihin kavereihinsa Ayn pilkkasi minua siitä, että olin televisiokäsikirjoittajana työskennellyt Succession-sarjan parissa (jota, kuten kävi ilmi, tuskin kukaan aluksella oli katsonut), enkä hänen mielestään huomattavasti uskottavamman viimevuotisen zombidraaman parissa.
Sitten uudet ystäväni siirtyivät minusta kauemmas käymään vihaista yksityistä keskustelua (”Hän kusetti minua!”) sillä välin, kun tilasin itselleni uuden juoman ja tunsin pelkoa lasittunein silmin tuijottavia tulokkaita kohtaan. Heidän katseensa ei tarkentunut mihinkään Schooner Barin hämyssä, ja heidän kauhistuttavat äänensä ja ontto naurunsa kirskuivat kuin öljyämättömät vaihteet Goodbye Yellow Brick Road -kappaleen kuiskinnan lomassa.
Mutta tänään on uusi päivä minulle ja krapulalleni. Aamiaisen jälkeen tutustun laivan niin kutsuttuihin naapurustoihin. On AquaDome, josta löytyy ravintolamaailma sekä akrobaattinen, vesiaiheinen ääni- ja valoshow. Central Parkissa on ensiluokkainen pihviravintola, sushipaikka sekä käytetty Rolex, jonka voi ostaa 8 000 dollarilla maissa, mutta täällä sitä myydään ylpeästi 17 000 dollarin hintaan. On myös jo aiemmin mainittu Royal Promenade, jossa olin juonut Randien kanssa ja jossa pari kilpailevaa pianoa käy kiivasta kaksintaistelua myöhään yöhön. On Surfside, lasten naapurusto täynnä sokeripitoista höttöä, mistä on näkymä vaahtoavalle vanalle, jonka hirviöalus jättää jälkeensä. Thrill Island viittaa putkikokoelmaan aluksen perseessä, missä matkustajille on tarjolla kuusi vesiliukumäkeä ja sisäsurffausta. On Hideaway, aikuisten alue, jossa musiikki soi oksennuksella kuorrutetussa, brittien täyttämässä, Alicante-tyylisessä yökerhossa noin vuodelta 1996. Alue on valtavan suosittu nuorten latinalaisamerikkalaisten asiakkaiden keskuudessa. Ja, mikä loukkaavinta, on myös Suite Neighborhood, sviittimatkustajien oma alue.
Alue tuntuu loukkaavalta, koska sviittimatkustajana minun kuuluisi olla täällä, vaikka oma sviittini on kaukana muista. Olen jumissa kannen 11 roskaväen keskellä, kun taas tämä alue sijaitsee ylhäisön kansilla 16 ja 17. Kurkistan käytävällä ohi kulkiessani korkeakattoisiin hytteihin, jotka loistavat aaltojen kimalluksessa ja auringonvalossa. Eräs 75 000 dollaria maksava monikerroksinen sviitti on jopa varustettu omalla liukumäellä kerrosten välillä, jotta siellä majoittuva perhe voi nauttia tästä kauheudesta omassa rauhassaan. Suite Neighborhood -alueessa on hiljaista loistokkuutta. Siellä näkyy vähemmän tarroja, kylttejä ja piirroksia kuin omassa naapurustossani; vastaan tulee esimerkiksi MIKE JA DIANA, YLPEÄT MERIJALKAVÄEN VETERAANIT JA ELÄKELÄISET. Kukaan täällä ei tunne tarvetta tuoda esiin aselajiaan tai sotilasarvoaan; he ovat pelkkiä sviittimatkustajia, ja he kuuluvat tänne. Minut on jälleen kerran, ahkeruudestani ja sinnikkyydestäni huolimatta, jätetty aidon amerikkalaisen eliitin ulkopuolelle. Minut on jälleen kerran määrätty eri kastiin.
Muistan, kuinka katsoin Lemmenlaivaa isoäitini Zenith-televisiosta, jonka tämä oli joko saanut joltain tai löytänyt roskiksesta (meillä oli niin monta pikkuvikaista Zenith-televisiota, että menen niissä sekaisin) ja jonka putki kuumeni niin paljon, että minulla oli tapana asettaa sen päälle ohut nenäliina ja sille pieniä paloja ruoka-avusta saatua juustoa, jolloin avustusherkustamme tuli ihanan tahmeaa, kuten Reaganin virkakaudelle sopi. En silloin osannut englantia riittävän hyvin ymmärtääkseni merellisen ohjelman kaikkia merkitysvivahteita, mutta tiesin, että matkustajien asemissa oli eroja ja että joskus nuo erot tekivät heidät surullisiksi. Siitä huolimatta tämä laiva, sen ylenpalttisuus (tarjolla on aina muutaman askeleen välein ilmaisia nachoja tai pirtelöitä tai gyros-annoksia) oli ruokkinut rasvallaan lapsuuden unelmiani. Kunpa vain olisin yhä lapsi.
Kävelen ulkokannella ja etsin seuraa. Siellä on keski-ikäinen musta pariskunta, joka tuntuu aina olevan unessa sylikkäin, luultavasti uuvuksissa kaikesta siitä myöhäiskapitalismista, jota he saavat jatkuvasti kohdata maissa ollessaan. Laivan matkustajat ovat huomattavasti monimuotoisempia kuin odotin. Monet parit ovat rotujen välistä avioliittoa koskevan Loving vastaan Virginia -tapauksen ruumiillistumia, ja on myös iso ryhmä ihmisiä, joiden T-paidoissa lukee MELANIINI MERELLÄ / ON PARAS MELANIINI. Hymyilen, kun näen heidät, mutta sitten jotkut ryhmän nuoremmista lapsista pakottavat herra Washy Washyn esittämään julman, karikatyyrisen ”Hampurilaistanssin” (tänään hän on hampurilaisasussaan), ja ajattelen, että se siitä intersektionaalisuudesta.
Kannen 17 äärettömällä altaalla näen muutamia iäkkäitä naisia, jotka voisivat edustaa etnistä vähemmistöä samasta maailmankolkasta kuin minä, joten pulahdan altaaseen. Käy ilmi, että arvasin oikein! Monet heistä ovat alun perin kotoisin Queensistä (”Corona oli niin hieno kaupunginosa, kun se oli vielä täynnä italialaisia”), mutta he ovat sittemmin levittäytyneet asumaan muualle New Yorkiin ja sitä ympäröiviin osavaltioihin. Lähennyimme juttelemalla siitä, miltä ”Ron-kon-koma” kuulostaa, kun paikannimi kuulutetaan Penn Station -asemalla.
”Kaikki ovat täällä eri syistä”, yksi naisista toteaa minulle. Hän ja hänen ex-miehensä purjehtivat viimeksi yhdessä neljä vuotta sitten todistaakseen itselleen, että heidän avioliittonsa oli todella ohi. Naisen 15-vuotias poika menetti neitsyytensä ”nuorelle irlantilaisneidille” aluksen ollessa ankkuroituna Italian Ravennaan. Tämä konkarimatkustajien parvi yrittää kilpaa jakaa parhaat risteilytarinansa ja vinkkinsä kanssani.
”Eräs mies kosi naista Central Parkissa pari vuotta sitten” (useilla Royal Caribbeanin aluksilla on ilmeisesti samanlainen naurettava oleskelutila) ”ja nainen juoksi kiljuen pakoon!”
”Jos kuulut timanttiluokkaan, saat neljä drinkkiä ilmaiseksi.”
”Bayonnen kaupungista tulevat matkustajat ovat aivan omanlaisiaan.” (Tämä saattoi olla rasistinen kommentti.)
”Jos annat baarimikolle viiden dollarin tipin, seuraava drinkki ei maksa mitään.”
”Kaikki ovat täällä eri syistä”, toistaa nainen, jonka avioliitto päättyi risteilyllä. ”Jotkut ovat täällä huonoista syistä, kuten juopottelijat ja uhkapelaajat. Jotkut ovat täällä lääketieteellisistä syistä.”
Olen tosiaan nähnyt useampia happisäiliöitä ja ainakin yhden naisen, josta näki selvästi, että tämä kävi parhaillaan läpi rankkoja solunsalpaajahoitoja. Joissakin T-paidoissa kerrotaan syöpädiagnoosiin liittyvistä hyvistä uutisista. Tämä saattaa myös olla jonkun viimeinen risteily tai viimeinen viikko maan päällä. Näille naisille, jotka ovat viettäneet merellä kuukausia, jopa vuosia, risteilyt ovat sekä rituaali että osa elämänkiertoa: ensirakkaus, viimeinen rakkaus, avioliitto, avioero, kuolema.
Olen jutellut näiden naisten kanssa niin pitkään, että lupaan itselleni, että säälittävän yksinäisen illallisen jälkeen en edes yritä etsiä tänä iltana seuraa ostoskeskuksen baareista tai aikuisten Hideaway-klubilta. Minulla on riittävästi materiaalia, jotta pystyn täyttämään velvollisuuteni tätä julkaisua kohtaan. Kun lähestyn orpoa sviittiäni, törmään niihin kahteen vihaiseen nuoreen, jotka varastivat herra ja rouva Randin pois luotani edellisenä iltana. Tatuoidut hahmot eivät edes vilkaise minua ohi kulkiessaan. Nainen laulaa jotain väkivaltaista ”änkyttävästä Stanleysta” (erään suositun kauhuleffan hahmo, kuten saan myöhemmin selville ilmaisen VOOMSM Surf & Stream Internet at Sea -nettiyhteyden ansiosta), kun taas mies huutaa jotain ”menetetyistä rahoista”, viitaten oletettavasti aluksen uumenissa oleviin kasinoihin.
Nämä vihaiset, kierot psykopaatit, jotka ovat kuin suoraan Cormac McCarthyn romaanista, majoittuvat siis samalla kannella kuin minä. Nyyhkiessäni itseni uneen kuvittelen mielessäni HBO:n tai jonkin muun suoratoistopalvelun minisarjan, eräänlaisen halpisversion The White Lotus -sarjasta, missä useat aggressiiviset pariskunnat punoisivat juonia heittääkseen ujon, mutta älykkään tunkeilijan yli laidan. Kirjoitan skenaarion muistiin puhelimeeni. Nukahtaessani ajattelen sitä, mitä se nainen, joka erosi äskettäin aviomiehestään ja jonka pojasta tuli mies Irlannin tasavallan tarjoaman hyvän palvelun ansiosta, kertoi minulle, kun kipusin pois äärettömästä altaasta. ”Olen täällä, koska olen tutkimusmatkailija. Olen täällä, koska haluan kokeilla jotain uutta.” Mitä jos antaisin itselleni luvan uskoa hänen fantasiaansa?
3. päivä
”Päätit sitten aloittaa huipulta”, he sanovat minulle. Olen Coastal Kitchen -ravintolassa syömässä munia ja suolalihahakkelusta, ja hovimestari on ohjannut minut istumaan kahden pariskunnan väliin. Kahvi on ilmeisesti piristänyt heitä tai ehkä suhteellinen nuoruuteni kiehtoo heitä, koska he ryhtyvät juttelemaan kanssani. He, kuten kaikki muutkin, hämmästyvät sitä, että tämä on ensimmäinen risteilyni. He vertailevat Iconia kaikkiin Royal Caribbeanin vanhempiin aluksiin ja julistavat sen olevan parempi. He kehuvat erityisesti hissien tehokkuutta, jotka kiidättävät meidät kannelta toiselle (kuten monissa suurissa liikerakennuksissa, aluksen hisseillä pitää ensin valita kerros, minkä jälkeen matkustaja ohjataan oikean hissin luo). Oikealla puolellani istuva pariskunta Palo Altosta (pariskunnan mies kutsuu viiksiään ”pornoviiksiksi” ja vaimoaan ”puumaksi”, koska tämä on miestä kaksi vuotta vanhempi) kertoo minulle, että he ovat ”pandemian synnyttämiä Pinnacle-matkustajia”.
Tämä on se päivä, jona silmäni avautuvat. Pinnacle-matkustajat, kuten minulle selitetään läpikuultavan cantaloupe-melonin äärellä, ovat viettäneet Royal Caribbeanin laivoissa vähintään 700 jumalatonta yötä. Pandemian synnyttämät Pinnacle-matkustajat käyttivät hyväkseen sitä, että matkustajille kertyi tuplasti enemmän Pinnacle-pisteitä pandemian aikana, kun risteilyaluksella purjehtiminen oli vielä typerämpi idea kuin nykyään. Näin he saavuttivat Pinnacle-aseman.
Maailman suurimman risteilyaluksen neitsytmatka on niin merkittävä tapaus, että aluksella on yli 200 Pinnacle-matkustajaa, mikä on ilmeisesti häkellyttävä määrä. Rouva Palo Alto ottaa esiin kultaisen pinssin, jollaisen olen nähnyt monen matkustajan rinnassa ja jossa lukee CROWN AND ANCHOR SOCIETY sekä hänen nimensä. Tämä on Pinnacle-matkustajien kadehdittu merkki.
”Sinun pitäisi kuulla se valituksen määrä asiakaspalvelussa”, hänen miehensä sanoo. Ilmeisesti ne Pinnacle-matkustajat, jotka eivät majoitu sviiteissä kuten me, yrittävät hyödyntää asemaansa päästäkseen Coastal Kitcheniin, meidän huippuravintolaamme. Jopa Pinnacle-matkustajalla on oltava sviitti, jotta hän pääsee käsiksi näin korkealaatuiseen suolalihahakkelukseen.
”Me olemme pelkkiä vauva-Pinnacleja”, rouva Palo Alto sanoo ja kuvailee Pinnacle-eliitin sisäistä luokkataistelua, jossa tavoitellaan yhä korkeampaa asemaa.
Nyt ymmärrän, mitä hovimestari sanoi minulle risteilyn ensimmäisenä päivänä. Ei hän sanonut ”pendejo”. Hän sanoi ”Pinnacle”. Ruokasali oli tarkoitettu vain Pinnacle-matkustajille, niille lukuisille ikäihmisille, jotka vyöryivät saliin senioriskoottereillaan kuin vuorovesi.
Nyt ymmärrän myös jotain muuta: tämä koko juttu on kultti. Ja kuten useimpia kultteja, sitä leimaa tietenkin amerikkalaisten loputon kamppailu asemasta. Kuten Keith Ranieren NXIVM-kultissa, jonka jäsenille jaettiin erivärisiä olkanauhoja merkiksi heidän asemastaan Ranieren valikoitujen seuraajien keskuudessa, myös täällä käydään loputonta kilpailua Pinnacle-, Suite- ja Diamond-Plus-matkustajien sekä purppuranpunaisen SeaPass-kortin omistavien moukkien välillä, niiden, joilla on ostoskeskusnäköala ilman parveketta. Lisäksi kunkin matkustajaluokan sisällä on lukuisia eroja. Mitä enemmän risteilee, sitä korkeampi asema. Ei ihme, että Royal Promenadella on paikka, jossa matkustajia houkutellaan varaamaan seuraava matka jo edellisen risteilyn aikana, kun heidän pitäisi yrittää nauttia siitä. Ei ihme, että sähköpostiini sateli Royal Caribbeanin epätoivoisia tarjouksia (”VIIMEISET TUNNIT”) jo useita viikkoja ennen laivan lähtöä. Ei ihme, että laivan koruliike, Royal Bling, myy 100 000 dollarilla kultaista maljaa, jonka ostaja saa loppuelämän ilmaiset juomat Royal Caribbeanin risteilyillä. (Yksi matkustaja laskeskeli jo, oliko hänen 28-vuotias poikansa tarpeeksi nuori, jotta maljan ostaminen ”kannatti taloudellisesti” vai oliko jo liian myöhäistä.) Ei ihme, että laiva myytiin loppuun useita kuukausia ennen lähtöä, ja että meidän piti maksaa 19 000 dollaria hirveästä sviitistä, joka on kaukana Suite Neighborhood -alueelta. Ei ihme, että Royal Caribbeanista kerrottujen legendojen myyttisin sankari on mies, joka tunnetaan nimellä Super Mario ja joka on käynyt risteilyillä niin usein, että hänellä on nykyään oma työpöytä monilla laivoilla. Koko kokemus muistutti osittain kulttia, osittain merellistä pyramidihuijausta.
”Vessat ovat ihmeelliset”, Palo Alton pariskunta julistaa. ”Yksi huuhtelu ja se on siinä.” ”Ihmiset eivät käsitä, kuinka energiatehokkaita nämä laivat ovat”, toisen avioparin mies selittää minulle. ”Ne käyttävät LNG:tä”, eli nesteytettyä maakaasua, joka tekee väitetysti Iconista ympäristöystävällisen (väite on laajasti kyseenalaistettu ja jotkut ympäristönsuojelijat ovat kutsuneet sitä naurettavaksi).
Itse suunnittelen erilaista lähestymistapaa keihästäessäni viimeisen valjun meloniviipaleen haarukkaani. Minisarjassani Pinnacle-matkustajan pitäisi kuolla ja tappaja voisi olla joko tavallista rahvasta ja sviittimatkustaja ilman merinäköalaa. Kerron ideastani aamiaisseuralaisilleni.
”Totta kai Pinnacle-matkustajan pitäisi kuolla”, sanoo herra Palo Alto, pandemian synnyttämä Pinnacle-matkustaja, sivellen mietteliäästi pornoviiksiään. Hänen vaimonsa nyökyttelee.
”Oikein! Nyt on teidän vuoronne loistaa!” huudahtaa Hubert, hilpeä panamalainen hyttipalvelijani, kun astun ulos sviitistäni kylpytakissa. ”Ottakaa rennosti!”
Olen keksinyt uuden pukeutumisstrategian. En enää yritä tehdä vaikutusta T-paitavalikoimallani, vaan olen päättänyt alkaa käyttää kylpytakkia, kuten tekisin maissa olevassa lomakeskuksessa, jossa on kunnon kylpylä ja turkkilainen sauna. Muiden matkustajien reaktiot ovat haltioituneita.
”Kappas vain, mikä kylpytakki!” huudahtaa herra Rand, kun ohitamme toisemme Thrill Islandin vesipuiston vieressä.
”Osaat ottaa risteilyelämästä ilon irti! Sinä muuten oikeasti joit minut pöydän alle sinä iltana.”
Nauran, kun tiemme eroavat, mutta sieluni huutaa: Viettäkää enemmän aikaa minun kanssani, herra ja rouva Rand! Kaipaan kipeästi seuraa!
Olen uljas näky valkoisessa kylpytakissani, pakolainen laadukkaammasta minisarjasta, yhden miehen crossover-jakso. (Vain sviittimatkustajille annetaan tällaiset kylpytakit.) Tänään aion kokeilla useita näiden laivojen tarjoamia aktiviteetteja, joiden avulla asiakkaille pyritään luomaan tunne loputtomasta liikkeestä. Koska olen jo Thrill Islandilla, päätän kiivetä portaita ylös paikkaan, joka muistuttaa vanhanaikaisen laivan mastoa (kauhuissani, koska pelkään korkeita paikkoja), ja kokeilla ”Storm Chasers” -laitetta, joka kuuluu Category 6 -nimiseen vesipuistoon. Nimi on viittaus kategorian kuusi myrskyyn, jollainen saattaa jonain päivänä tuhota Miamin sataman kokonaan. Storm Chasers on laite, jossa tiputaan ”mastosta” alas pitkän, kiemurtelevan, neonvärisen, vedellä täytetyn putken sisällä, kuin esittäisi kameraa omassa paksusuolen tähystyksessään. Pudotuksen aikana pidellään kiinni uimapatjan kahvoista ja pelätään kuolemaa. Lopuksi putki sylkee putoajan pää edellä altaaseen, ja näin hän on saanut kasteen Royal Caribbeanin tyyliin. Kokemus saa minut haukkomaan henkeäni, mutta myös tuntemaan oloni surulliseksi.
Vesiteema jatkuu: menen katsomaan esitystä AquaDomessa. Taustalla soi Live and Let Die, ja valjaisiin sonnustautunut mies vääntelehtii tunkkaisessa ilmassa. Näin jotain hyvin samankaltaista maineikkaan Berghain-yökerhon takahuoneissa 2000-luvun alun Berliinissä. Pian toinen valjaissa oleva mies alkaa vääntelehtiä ensimmäisen vieressä. Ahaa, ajattelen mielessäni, tiedän, mihin tämä johtaa. Seuraavaksi fistausta, natürlich. Mutta esitys hiipuu pian tavanomaiseksi Marvel-elokuvien tasoiseksi hölynpölyksi, joka on täynnä ääntä ja valoa vailla tarkoitusta. Jos fistausta ylipäätään tapahtuu, sitä harrastetaan luultavasti sviittialueella, hytissä, joka on merkattu ylösalaisin käännetyllä ananaksella, mikä ymmärtääkseni tarkoittaa, että pariskunta on valmis parinvaihtoon. Enkä minä pääse mukaan.
Menen jääshow’hun, joka on, jos mahdollista, eräänlainen kunnianosoitus jaksolliselle järjestelmälle. Show’n tyyli, loistokkuus ja mestarillinen tarkkuus miellyttäisi Kim Jong Unin kaltaisia katsojia, siis jos hänellä olisi varaa Royal Caribbeanin lahjakkuuksiin. Yhdessä vaiheessa tanssijat luistelevat Succession-sarjan tunnusmusiikin tahtiin. ”Näettekö nyt?” haluaisin sanoa muille sviittimatkustajille (laivan ”kulttuuritapahtumissa” meille on varattu oma alue, erillään tavallisesta rahvaasta) ”Succession! Se on jopa parempi kuin se zombiesarja! Kannattaa pitää mieli avoinna!”
Lopuksi käyn komediarevyyssä valtavalla ja aivan liian kirkkaasti valaistulla ”intiimillä manhattanilaisella komediaklubilla” (Royal Caribbeanin mainoksen mukaan). Monet vitseistä liittyvät risteilyelämään. ”Olen elänyt laivoilla 20 vuotta”, yksi keski-ikäisistä koomikoista sanoo. ”En halua nähdä enää yhtäkään tacoksi pukeutunutta filippiiniläisiä homoa.” Hän pitää tauon yleisön nauraessa. ”Saan takuulla potkut tänä iltana”, hän lisää. Hän siirtyy imitoimaan Trumpia ja sitten Bidenia nukahtamassa mikrofonin ääreen, mikä kirvoittaa suurimmat naurut yleisössä. ”Onko täällä ketään Fort Leonard Wood -tukikohdasta?” toinen koomikko kysyy. Puolet yleisöstä tuntuu huutavan. Sinä iltana nukahtaessani tajuan toisen yhteyden, jota en ole aiemmin hoksannut ja joka saattaa selittää osan matkustajien monimuotoisuudesta: monet heistä ovat palvelleet armeijassa.
Hemmoteltuna sviittimatkustajana minusta tuntuu, että alan ymmärtää, mitä sotilasarvo merkitsee ja miltä tuntuu saada siitä jatkuvasti muistutuksia. On olemassa monia espressokoneita, ajattelen, kun silmäilen upseeriluokan majoitustilojani ennen kuin suljen silmäni, mutta tämä on minun.
4. päivä
Kohtaan järkyttävän näyn kannen 17 altaiden takana, kun astelen aamulla Coastal Kitcheniin nauttimaan hieman kitkerää americanoa. Näen pikkuruisen kaupungin täydellisesti muotoillun vihreän vuorijonon kupeessa. Maata! Olemme pysähtyneet lyhyelle hengähdystauolle Basseterreen, Saint Kittsin ja Nevisin pääkaupunkiin. Hotkin munakokkelin nopeasti päästäkseni maihin ensimmäisten joukossa. Laivasillan jälkeen pystyn hädin tuskin estämään itseäni suutelemasta maata. Kiiruhdan tutustumaan rähjäisen saarikaupungin nähtävyyksiin ja ääniin; maistan ilmiömäistä kotilocurrya ja juon ämpäreittäin jotain muuta kuin Starbucksin kahvia. Kuinka ihanaa onkaan olla siellä, missä Jumala on tarkoittanut ihmisen olevan: maalla. Enhän sentään ole kala enkä viihdy ostoskeskuksissa. Tämä on luonnollinen elinympäristöni.
Basseterre ei ehkä ole mikään Havanna, mutta kaikkialla näkyy merkkejä ihmisen toivosta ja kekseliäisyydestä. Seinään kiinnitetyssä ilmoituksessa lukee: ”Black Table Grill on muuttanut Sohon alueelle, Market Streetille, Garyn hedelmä- ja kukkakaupan taakse.” Allekirjoituksena on ”SIANLIHAMIES”. Juuri noin ilmoitus pitäisi kirjoittaa. Oikea ilmoitus, toisin kuin ne ylihinnoiteltuja Rolexeja kaupittelevat mainokset, jotka vilkkuvat Royal Promenaden näytöillä.
”Hei, sido kengännauhasi!” pari nauravaa naista huutaa minulle kadun toiselta puolelta.
”Kiitos!” huudan takaisin. Kengännauhat! ”Kiitos paljon.”
Independence Square Parkissa minua lähestyy mies, joka kysyy, haluanko leikkiä hänen apinansa kanssa. Sen iskurepliikin olen kuullut viimeksi Penn Station -asemalla 1980-luvulla. Mutta sitten hän vetää pussista ihka oikean apinan. Sillä on vaippa ja se näyttää pähkähullulta. Ihmeellistä, ajattelen, aivan ihmeellistä! Täällä on niin paljon elämää. Lähetän päätoimittajalle sähköpostia ja kysyn, voisinko vain jäädä Saint Kittsin saarelle ja antaa Iconin seilata horisonttiin ilman minua. Olen ehtinyt jopa arvioida, että lento kotiin maksaa alle 300 dollaria, ja minulla on riittävästi materiaalia risteilyn neljältä ensimmäiseltä päivältä, jotta saan artikkelin valmiiksi. ”Olisihan se hauskaa…” päätoimittaja vastaa. ”Nousepa nyt laivaan.”
Luikkiessani takaisin alukselle lyhyen vankilapakoni jälkeen paikalliset seisovat sateenvarjojen alla tuijottamassa ja valokuvaamassa alusta, joka kohoaa valtavana heidän pienen pääkaupunkinsa yläpuolella. Pääministerin ja hänen seurueensa limusiinit on pysäköity laivasillan viereen. Minulle on kerrottu, että Saint Kitts on yksi harvoista saarista, joka sallii tämän kokoisen aluksen saapua satamaansa.
”Olemme kuulleet kaikista niistä vesiliukumäistä”, eräs mukava nuori tarjoilija kertoi minulle kahvilassa. ”Haluaisimme päästä laivaan, mutta meillä on töitä.”
”Minä taas haluaisin jäädä tälle saarelle”, vastasin. ”Rakastan tätä paikkaa.”
Hän ei voinut ymmärtää, kuinka saatoin oikeasti olla sitä mieltä.
5. päivä
”WASHY, WASHY, niin et ole haisu, haisu!” lapset laulavat AquaDomen ulkopuolella aikuisten kaitsijoidensa paheksuvan katseen alla. Aikuiset ovat kenties huolissaan siitä, että herra Washy Washy saa lapset omaksumaan homon elämäntyylin. Kuulemma eräs etelävaltioista kotoisin oleva pariskunta jättää buffetin kokonaan väliin, koska he pelkäävät herra Washy Washya niin paljon.
Olen löytänyt itselleni uuden anniskelupaikan, Swim & Tonicin, kaikkien maailman risteilyalusten suurimman uimabaarin. Kun pääsee juomaan täysikasvuisten, lähes alastomien amerikkalaisten rinnalle, ei tunne oloaan niin vaivaantuneeksi. Miehillä on kurvikkaat äitivartalot. Naisetkaan eivät häpeile joka suuntaan levittäytyviä kehojaan.
Tänään olen tutustunut kaljuun, monilapsiseen mieheen, joka kertoo, että ihmiset ovat valmiita maksamaan omaisuuksia eBayssä siitä pikkutavarasta, jota Royal Caribbean on jättänyt meille hytteihin ja sviitteihin. ”Kahdeksankymmentä dollaria vesipullosta, 60 kaulanauhasta”, mies sanoo. ”Tämä on kultti.”
”Sanopa muuta”, totean. On kuitenkin olemassa eräs asiakasryhmä, jolle tällainen risteily sopii erinomaisesti. Keskiluokkaiselle perheelle (mies on töissä ”toimitusketjuissa”) seitsemän päivää alemman luokan hytissä, joiden hinnat alkavat 1 800 dollarista per henkilö, antaa vanhemmille mahdollisuuden jättää lapset Surfsiden leikkialueelle, missä todennäköisesti useat nuoret filippiiniläiset miehistön jäsenet huolehtivat heistä. Sillä välin vanhemmat voivat juoda itsensä humalaan uimabaarissa ja ehkä jopa harrastaa lemmenleikkejä hytissään. Risteilyaluksista on tullut eräänlainen tuettu lastenhoidon muoto tietyntyyppisille työssäkäyville vanhemmille.
Swim & Tonicissa on toinenkin mies, johon haluaisin tutustua: pitkä, kalju tyyppi, joka on pysyvästi päissään ja jonka kaulaketjussa on pieniä kumiankkoja aurinkolaseissa, mikä on kuulemma eräänlainen risteilyharrastajien salainen kädenpuristus. Aion huomenna viettää enemmän aikaa hänen kanssaan, mutta ensin laiva pysähtyy Yhdysvaltain Neitsytsaariin kuuluvalla Saint Thomasin saarella. Pääkaupunki Charlotte Amalien nimi on viehättävämpi kuin kaupunki itse, mutta silti ryntään maihin syömään mehevää häränhäntää ja keittobanaaneja tunnetussa Petite Pump Room -ravintola-baarissa, josta näkee satamaan. Yhdestä pikkukaupungin korkeimmista kohdista Icon of the Seas näyttää suuremmalta kuin kaupunkia ympäröivät kukkulat.
Rusketun yleensä hyvin tasaisesti, mutta jokin merielämässä saa ajatukseni sekaisin ja unohdan lisätä aurinkorasvaa säännöllisesti. Kävellessäni pitkin Charlotte Amalien katuja kirkkaanvärinen Icon of the Seas -lippis päässäni eräs vanha rastafari alkaa tuijottaa minua. ”Punaniska”, hän sähähtää.
”Ei”, haluaisin sanoa hänelle tunnustellessani kädellä punoittavaa niskaani. ”En todellakaan ole sellainen. Kotisaarellani, Mannahattalla, kuten Whitman sitä kutsui, olen kiinnostava henkilö, joka asuu viihtyisällä, taiteellisella alueella. En halua käyttää Karibianmeren aluetta risteilyalan kaatopaikkana. Rakastan Derek Walcottin tuotantoa. Et ymmärrä. En ole punaniska. Ja jos olenkin, he tekivät tämän minulle.” Ketkä he? Royal Caribbean? Sen matkustajat? Randit?
”He tekivät tämän minulle!”
Palaan Iconille, jossa jotkut vanhemmat rouvat mutisevat kahnauksesta viereemme ankkuroidun Celebrity Apex -risteilijän matkustajien kanssa. Vaikka Royal Caribbean omistaa myös Celebrity Cruises -yhtiön, minun annetaan ymmärtää, että kahden laivayhtiön matkustajien välillä on vakava perheriita. ”Tapasimme naisen Apexilta”, yksi rouvista sanoo, ”ja hän kertoi, että se oli pieni laiva, jossa ei ole mitään tekemistä. Hänen kasvonsa olivat kireät kuin 19-vuotiaalla, koska hänelle oli tehty niin monta kauneusleikkausta.” Näiden sanojen myötä, pilvisen taivaan alla, kosteuden peittäessä sään pieksämät kasvomme ja punaiset niskamme, lähdimme jälleen matkaan, toivon mukaan kotia kohti.
6. päivä
Risteilyä on jäljellä tuskin kahta vuorokautta, ja Icon of the Seasin matkustajat ovat jo tottuneet merielämään. He osaavat käyttää hissejä. He osaavat Washy Washy -laulun ulkoa. He tietävät, että AquaDome Marketin Feta Mediterranean -ravintolan kanagyros on aluksen vähiten epäilyttävä versio kanasta.
Matkustajat ovat riisuneet NEITSYTMATKA-T-paitansa ja alkavat nyt tuoda esiin poliittisia mielipiteitään. On lippiksiä, joissa Amerikasta aiotaan tehdä jälleen suuri, ja T-paitoja tekstillä, jota pidetään toisinaan Patrick Henryn sanomana: ”Perustuslaki ei ole väline, jolla hallitus pitää kurissa kansaa. Se on väline, jolla kansa pitää kurissa hallitusta.” Lettupisteen luona olevissa pöydissä näkyy niin paljon T-paitoja tekstillä ”PERHE, LIPPU, USKONTO, YSTÄVÄT, ASEET”, että pöydät muistuttavat toisinaan kongressitalon pyörösalia tammikuun 6. päivän valtauksen aikana. Robert F. Kennedy Jr.:n kirjoittama The Real Anthony Fauci näyttää olevan suosittu kirja, etenkin nuorten miesten keskuudessa, joiden T-paidoissa on kaikenlaisia monimutkaisia versioita Yhdysvaltain lipusta.
Joissakin mielipiteissä henkilökohtainen yhdistyy politiikkaan. ”Jonkun pitäisi tappaa se Washy-tyyppi, vai mitä?” tokaisee hyvin pukeutunut mies hississä, harmaat silmät tyhjää täynnä. ”Hänet pitäisi vain hakata kuoliaaksi. Enkö olekin oikeassa?” Kuulen sattumalta nuoren pariskunnan miespuolisen jäsenen kuiskaavan ”tuossa se friikki menee”, kun astelen ohi valkoisessa kylpylätakissani, ja päätän luopua siitä loppuristeilyn ajaksi.
Vierailen Royal Bling -liikkeessä nähdäkseni omin silmin 100 000 dollarin kultaisen maljan, joka oikeuttaa loppuelämän ilmaisiin juomiin Royal Caribbeanin laivoilla. Miellyttävä serbialainen myyjä selittää, että malja on itse asiassa kullattu ja koristeltu valkoisilla zirkoneilla timanttien sijaan, koska muuten se maksaisi miljoona dollaria. ”Jos sinulla on jo kaikkea”, hän selittää, ”tämä on yksi asia, jonka voit vielä hankkia.”
Uskon, että jokaiselle Royal Caribbeanin työntekijälle tulisi välittömästi myöntää Yhdysvaltain kansalaisuus. He puhuvat jo englantia paremmin kuin useimmat matkustajat, ja serbialaisnaisen edellä mainitun myyntipuheen perusteella heillä on myös parempi käsitys siitä, millainen Yhdysvallat on. Miehistön jäsenet, kuten panamalainen hyttipalvelijani, tuntuvat olevan töissä vuorokauden ympäri. New Delhistä kotoisin oleva tarjoilija kertoo, että hänen työsopimuksensa kestää kuusi kuukautta ja kolme viikkoa. Hänen mukaansa jokaisen risteilyn jälkeen ”menee muutama tunti ennen kuin lähdemme seuraavalle risteilylle.” Oltuaan puoli vuotta merellä hän saa viettää kahdesta kolmeen kuukautta kotona perheensä luona. Vuonna 2019 miehistön jäsenten palkkatulojen mediaani oli arviolta 20 000 dollaria [noin 18 700 euroa] vuodessa, kertoo eräs merkittävä yritysjulkaisu. Royal Caribbean ei suostunut paljastamaan miehistön nykyistä mediaanipalkkaa, mutta olen varma, että se on vain murto-osa Royal Blingin kullatun, zirkoneilla koristellun maljan hinnasta.
Ottaen huomioon, että suurin osa Iconin hyperdesinfioiduista tiloista on vain yhden uunimunakkaan päässä Delta-yhtiön loungesta, on helppo unohtaa, että tällä aluksella on oikeaa miehistöä, jonka urotyö on ohjata laiva satamaan. ”Olen urallani ohjannut 100 000 tonnin lentotukialuksia”, eläkkeellä oleva amiraali James G. Stavridis, entinen Naton ylin sotilaskomentaja, kirjoittaa minulle.
”En varmaan edes tietäisi, mistä aloittaa, jos minun pitäisi yrittää hallita tällaista merihirviötä, joka on lähes kolme kertaa suurempi.” (Tapasin Stavridisin ensimmäistä kertaa kiertäessäni armeijan tukikohtia Saksassa yli kymmenen vuotta sitten.)
Tänään päätän suunnata Swim & Tonicin luona olevaan porealtaaseen, jonne laivan juopuneimmat hulttiot näyttävät kerääntyvän (muut altaat ovat täynnä perheitä ja pariskuntia). Altaassa, kuten kaikkialla muuallakin laivassa, puhutaan amerikkalaisesta jalkapallosta, lajista, josta en tiedä mitään. Ilmeisesti neljä joukkuetta on äskettäin pelannut jonkinlaisessa kauden päätösottelussa, ja kaksi niistä tavoittelee nyt mestaruutta. Kun ihmiset Iconilla puhuvat jostain, yritän yleensä toistaa viimeisimmän asian, jonka he sanovat, joko naurahtaen tai heilauttaen päätäni epäuskoisesti. ”Aivan, 20 jaardin viiva! Hah!” ”Voi Luoja, niinpä tietysti. Aloituslinja.”
Pian seuraamme liittyy myöhäiskeski-ikäinen humalainen mies, jolla on ankkakaulaketju. Hänellä on päässään kalastajahattu, jossa lukee HAWKEYES, jonka päättelen olevan taas yksi jalkapallojoukkue. ”No niin, kuka kanteli minusta?” Ankkakaulaketju sanoo molskahtaessaan viereemme altaaseen. ”Sain puhelun aamulla”, hän kertoo. ”Vartija soitti. Voisitteko tulla alas ruokasaliin kello 10 mennessä? Teidän on pysyttävä loitolla tämän uskonnollisen perheen jäsenistä.” Ilmeisesti seurallinen Ankkakaulaketju oli tunkenut väärien ihmisten valokuviin. Aluksella on useita perheitä, jotka näyttävät evankelisilta kristityiltä tai hartailta muslimeilta. Joku mies ei ilmeisesti pitänyt siitä, että Ankkakaulaketju oli yrittänyt kaveerata hänen sukulaistensa kanssa.
”Se johtuu uskonnollisista jutuista; mies loukkaantui. Minähän laitan käteni parinkymmenen ihmisen hartioille päivittäin.”
Kaikki nauravat. ”Minulta kysyttiin kolme kertaa, tarvitsenko lääkitystä”, hän kertoo viitaten vartijoihin, jotka ilmeisesti kuulustelivat häntä muiden aamiaisvieraiden nähden.
Toinen porealtaan asukki ehdottaa, että hänen olisi pitänyt pyytää fentanyyliä. Nautittuaan muutaman juoman lisää Ankkakaulaketju alkaa pohtia, millaista olisi pudota laivalta. ”Olen 62-vuotias ja valmis lähtemään”, hän sanoo. ”En vain halua joutua hain saaliiksi. Uskon vahvasti Jumalaan. Uskon Raamattuun. On olemassa jokin mayojen teoria, joka yhdistää tiedejutut ja uskonnon. Maanpäälliseen elämään liittyy niin paljon muutakin.” Me muut nyökkäilemme, katseet tiukasti Red Stripe -oluissamme.
”En milloinkaan nouse laivasta, kun saavumme satamaan”, hän lisää. Hän kertoo hävinneensä eräänä päivänä kasinolla 6 000 dollaria. Myöhemmin etsin hänestä lisätietoja ja saan selville, että maissa ollessaan hän on sileään harmaaseen pukuun pukeutuva talousneuvoja, luultavasti Chicagon pohjoisosassa sijaitsevan yhteisönsä tukipilari.
7. päivä
Valtameri kuhisee kiehtovia eliöitä, mutta pinnan yläpuolella se ei opeta meille juuri mitään. Aallot tulevat ja menevät. Horisontti pysyy ikuisesti kaukana.
Saan jatkuvasti kuulla muilta matkustajilta, että ”kaikilla täällä on oma tarinansa”. Kyllä, haluan vastata, mutta kaikilla kaikkialla on oma tarinansa. Myös sinulla, tämän esseen lukijalla, on tarina, mutta et silti tunne tarvetta hypätä risteilyalukselle ja ryhtyä kertomaan tarinaasi muille kovalla, kimeällä äänellä, kuten Ankkakaulaketju. Ehkä he tarkoittavatkin sitä, että jokainen tällä laivalla haluaisi saada suuremman, ehjemmän ja mielenkiintoisemman tarinan kuin se, mikä heille on annettu. Ehkä sen vuoksi ympärilläni olevissa ovissa on niin paljon kylttejä, jotka kertovat merellä vietetyistä avioliittovuosista. Ehkä sen vuoksi oven alta sujautetussa Royal Caribbeanin uutiskirjeessä lukee: ”Tämä ei ole vain lomapäivän viettämistä vaan leuhkimisoikeuden hankkimista.” Ehkä sen vuoksi olen niin yksinäinen.
Tänään on tärkeä päivä Iconin matkustajille. Tänään alus ankkuroidaan Royal Caribbeanin ikiomalle Bahaman saarelle nimeltä Perfect Day at CocoCay. (Tämä on ilmeisesti saaren oikea nimi.) Eräs yökerhon koomikko pohdiskeli, miltä hänen täydellinen päivänsä CocoCayssa näyttäisi: siihen kuuluisi suuseksin saamista samalla, kun hänelle kerrotaan, että hänen ex-vaimonsa on kuollut autokolarissa (yleisö remahtaa nauruun). Mutta saaren todellisuus on huomattavasti vähemmän vitsikäs.
Yksi äärettömän altaan etnistä vähemmistöä edustavista naisista New Yorkin lähialueelta kertoi, että hän rakastaa CocoCayta, koska siellä on täsmälleen samat asiat kuin laivalla. Huomaan, että hän on oikeassa. Saari on kuin Icon, mutta hiekalla. Samat tympeät hampurilaiset; samat värikkäät putket, jotka kuljettavat lapsia ja vettä pisteestä A pisteeseen B. Sama uimabaari saaren Hideawayssa (140 dollarin sisäänpääsymaksu, ei lapsia; Royal Caribbean todella osaa rahastaa asiakkaitaan). ”Ihmemaa Ozissa syntyi melkein tappelu”, kuulen iäkkään naisen sanovan seuralaiselleen lepotuolissa. Ilmeisesti yksi matkustajista alkoi kuvata Royal Caribbeanin aineetonta omaisuutta ja ”kolme tyyppiä ryntäsi hänen kimppuunsa”.
Kävelen polkua pitkin saaren keskiosaan, missä on kyltti, jossa lukee PÄÄSY KIELLETTY: OLET SAAVUTTANUT SEIKKAILUN RAJAN. Kuulen jonkin eläimen rapistelevan pensaikossa. Royal Caribbeanin työntekijä valtavassa golfautossa saa minut pian kiinni ja vie minut takaisin Hideawayn luo, missä törmään rouva Randiin bikineissä. Hän suorastaan raivostuu kertoessaan minulle, kuinka hän eräänä päivänä riiteli pyyhkeestä ja kansituolista toisen naisen kanssa. Meillä sviittimatkustajilla on erityinen pyyhe-etu; meidän ei tarvitse esittää SeaPass-korttiamme saadaksemme pyyhkeen. Mutta Randit eivät ole sviittimatkustajia. ”Ihmiset ovat niin olevinaan”, rouva Rand sanoo. ”Tämä on kuin lentoasema ja sen matkustajaluokat.” ”Näetkö nyt”, haluaisin sanoa. ”Tässä kohtaa miehesi rakkaus Ayn Randia kohtaan törmää hillittömän kapitalismin julmuuksiin ja mielivaltaisiin nöyryytyksiin.” Sen sijaan sovimme tapaavamme viimeisillä drinkeillä Schooner Barissa tänä iltana (Randit tekevät minulle oharit).
Palattuani laivalle yritän uida kierroksia, mutta allas (risteilyalusten suurin, tietenkin) on tulvillaan amerikkalaisen elämäntavan kuonaa: karkkipapereita, veteen hitaasti liukenevia tortillasipsejä, lautasliinoja. Otan erityisen pitkän suihkun sviitissäni ja kävelen sitten laivan ulkolaidan ympäri eräänlaisella kuntoilupolulla, lukuisten houkuttelevien, keltavalkoisten pelastusveneiden ohi. Ehkä HBO-sarjassani, jonka idean aion ehdottomasti myydä jollekin, on dystooppinen tunnelma, WALL-E:n tai Snowpiercerin tyyliin. Royal Caribbeanin alusta muistuttava risteilijä purjehtii satamasta toiseen tuhoutuneessa maailmassa ja ottaa kyytiin uutta miehistöä ja tarvikkeita vastineeksi aluksella olevasta arvokkaasta energiasta. (Tosielämän Iconilla on käytössä uutta teknologiaa, jonka avulla matkustajien ulosteista muunnetaan riittävästi energiaa vesiliukumäkien toimintaa varten. Sarjassa tämä paskamainen teknologia otettaisiin huomattavasti laajempaan käyttöön.) Hyvin nuori nainen (18? 19?), älykäs ja yksinäinen, joka on elänyt koko elämänsä laivalla, kävelee samalla polulla kuin minä nyt ja harkitsee hyppäävänsä laivan vanaveden aaltoihin. Kuvittelen, kuinka käytän Ankkakaulaketjun sanoja pilottijakson avauskohtauksessa. Tyttö kiertää kuntoilupolkua, katse horisonttiin suunnattuna; hän on ehkä yläluokkainen – siis sviittimatkustaja – ja taustalta kuuluu ääni: ”Olen 19-vuotias ja valmis lähtemään. En vain halua joutua hain saaliiksi.”
Ennen risteilyn päättymistä juttelen herra Washy Washyn, eli filippiiniläisen Nielbertin kanssa. Hän on ystävällinen, lempeä mies, ja kiitän häntä korvamadosta, jonka olen saanut häneltä, ja siitä, että hän piti meidät turvassa pelätyltä norovirukselta. ”Minulle on hyvin tärkeää saada ihmiset pesemään kätensä”, hän kertoo minulle hampurilaisasussaan. Hän unelmoi taiteilijan ja esiintyjän urasta, mutta hänen unelmansa ovat vaatimattomat. Jonain päivänä hän haluaisi pukeutua aamuvuoroonsa pekoniviipaleeksi.
Jälkinäytös
Titanicin neitsytmatka (Icon of the Seas on viisi kertaa suurempi kuin tuo tuhoon tuomittu alus) tarjosi matkustajille ainakin jännittävän loppuhuipennuksen, mutta kun itse herään kahdeksantena aamuna, näen vain Miamin kaupunkisiluetin kerrostalojen harmaat aaveet. Koko matkan ajan kirjoittajaystäväni ovat lähetelleet minulle myötätuntoisia viestejä.
Sloane Crosley, joka kirjoitti aikoinaan kolmen päivän minikylpyläristeilystä Vogue-lehteen, kertoo, että hän tunsi olevansa ”niin kovin yksin... Koin olevani täysin irrallaan muusta maailmasta”. Gideon Lewis-Kraus kirjoittaa Instagram-kommentissaan: ”Kun Gary on valmis, minusta olisi aika viedä tämä tekstilaji nurkan taakse ja ampua se.”
Hän on oikeassa. Adornoa kömpelösti lainaten: Ei enää risteilyjuttuja tämän jälkeen. On epäreilua pistää ajatteleva ihminen risteilyalukselle. Moni kirjoittaja on elänyt vaikean lapsuuden, ja on julmaa muistuttaa heitä siitä sisäisestä yksinäisyydestä, joka alun perin ajoi heidät kirjoittamisen pariin. Lisäksi tuntuu sopimattomalta kirjoittaa siitä, millaiset ihmiset käyvät risteilyillä. Maamme ei tarjoa kansalaisilleen koulutusta ja kasvatusta, joka loisi heille aidon sielunelämän. Kun luova luokka osoittaa syyttävällä sormellaan isokokoisia, rintavia miehiä, jotka ajelevat vesialtaissa tortillasipsien keskellä, tuntuu siltä kuin yrittäisimme vain kalastella helppoja pisteitä muiden kustannuksella.
Päivää tai paria ennen kuin nousin laivasta päätin hyödyntää parvekettani, jota olin vältellyt, koska arvelin, että näkymä vain masentaisi minua entisestään. Hämmästyin siitä, mitä löysin. Sviitistäni ei ollutkaan näkymää Central Parkiin. Koko tämän ajan olinkin asunut laivan Disneylandissa, Surfsidessa, eli naapurustossa, joka vilisee pirtelöitä ja karkkia ahmivia kiljuvia taaperoita. Kun nojauduin parvekkeen kaiteen yli, näin pienen kaistaleen merta ja tyrskyjä, joista olin luullut jääneeni paitsi. Näkymä oli ollut siellä koko ajan. Meri näytti vaahtoavalta ja äärettömältä ja sinivihreältä suunnilleen lokin siipivälin levyisellä kaistaleella. Vaikka maailman suurin risteilyalus oli runnonut sitä mennessään, se pysyi paikoillaan.
©2024 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.
Käännös: Apropos lingua.
Muokkaus 1.5.2024 klo 13.20: Poistettu ylimääräinen kuvateksti.
