Puhelinriippuvuus estää nuoria menestymästä, ja sen merkit näkyvät jo – Tunnettu psykologi antaa 4 neuvoa, joilla sukupolvi voi vielä pelastua

Alkuperäisen, englanninkielisen The Atlanticin jutun voit lukea tästä linkistä.

Jokin meni aivan yhtäkkiä pahasti pieleen nuorten kohdalla 2010-luvun alussa. Tilastot ovat ehtineet tulla monelle tutuiksi: amerikkalaisten masennus- ja ahdistusluvut, jotka olivat pysynyt melko samana läpi 2000-luvun, kasvoivat useissa tutkimuksissa yli 50 prosenttia vuosien 2010 ja 2019 välillä. Itsemurhien määrä 10–19-vuotiaiden nuorten keskuudessa nousi 48 prosenttia. Kasvu oli jopa 131 prosenttia 10–14-vuotiaiden tyttöjen ryhmässä.

Ongelma ei koskenut pelkästään Yhdysvaltoja: samansuuntainen kehitys oli nähtävissä samoihin aikoihin myös muun muassa Kanadassa, Isossa-Britanniassa, Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja Pohjoismaissa. Erilaiset mittarit osoittavat, että monessa eri maassa Z-sukupolven edustajat (jotka ovat syntyneet vuonna 1996 ja sen jälkeen) kärsivät ahdistuksesta, masennuksesta, itsetuhoisuudesta ja niihin liittyvistä häiriöistä huomattavasti useammin kuin mikään muu sukupolvi, josta tietoja on saatavilla.

Mielenterveyden heikkeneminen on vain yksi monista merkeistä, joka kertoo, että jokin on mennyt pieleen. Amerikkalaisten nuorten yksinäisyys ja ystävyyssuhteiden puute alkoivat yleistyä vuoden 2012 tienoilla. Myös koulumenestys heikkeni. Oppimistuloksia mittaavan Nation's Report Cardin arvioinnin mukaan amerikkalaisten lasten tulokset lukutaidossa ja matematiikassa alkoivat laskea vuoden 2012 jälkeen, ja vuosikymmeniä jatkunut hidas mutta varma nousu kääntyi laskuksi. Koulutuksen tilaa mittaava kansainvälinen PISA-tutkimusohjelma paljastaa, että taidot matematiikassa, lukemisessa ja luonnontieteissä ovat heikentyneet ympäri maailmaa, ja tämäkin muutos alkoi 2010-luvun alussa.

Z-sukupolven vanhin ikäpolvi lähestyy jo kolmattakymmenettä ikävuottaan, ja nuoruuden ongelmat ovat siirtyneet aikuisuuteen. Nuoret aikuiset seurustelevat vähemmän, harrastavat vähemmän seksiä ja ovat vähemmän kiinnostuneita hankkimaan lapsia kuin aiemmat sukupolvet. He asuvat todennäköisemmin vanhempiensa luona. Harvempi heistä kävi töissä jo teini-iässä, ja esihenkilöiden mukaan heidän kanssaan on vaikeampi työskennellä. Monet näistä suuntauksista alkoivat jo aiempien sukupolvien aikana, mutta useimmat niistä voimistuivat Z-sukupolven myötä.

Tutkimusten mukaan Z-sukupolven edustajat ovat myös aiempia sukupolvia arempia ja haluttomampia ottamaan riskejä, ja riskien välttäminen saattaa tehdä heistä vähemmän kunnianhimoisia. Viime toukokuussa tehdyssä haastattelussa OpenAI:n perustaja Sam Altman ja Stripen perustaja Patrick Collison huomauttivat, että ensimmäistä kertaa 1970-luvun jälkeen yksikään Piilaakson huippuyrittäjistä ei ole alle 30-vuotias.

”Jokin on todella mennyt pieleen”, Altman sanoi.

Ala on tunnetusti hyvin nuorekas, ja hän ei voinut käsittää, miksi parikymppiset lupaavat yrittäjänalut loistivat yhtäkkiä poissaolollaan.

Sukupolvet eivät tietenkään ole yhtä yhtenäistä massaa. Monet nuoret ihmiset menestyvät erinomaisesti elämässään. Mutta yleisesti ottaen Z-sukupolvi kärsii huonosta mielenterveydestä ja on useilla tärkeillä mittareilla mitattuna jäänyt jälkeen aiemmista sukupolvista. Jos yhdellä sukupolvella menee huonosti, eli se on ahdistuneempi ja masentuneempi kuin aiemmat sukupolvet ja perustaa perheitä, rakentaa uraa ja perustaa merkittäviä yrityksiä huomattavasti hitaammalla tahdilla, ilmiöllä on kauaskantoisia sosiologisia ja taloudellisia seurauksia koko yhteiskuntaan.

Mikä seikka 2010-luvun alkuvuosina käänsi nuorten kehityksen suunnan ja heikensi heidän mielenterveyttään? Teorioita on runsaasti, mutta koska samanlaista kehitystä on nähtävissä ympäri maailmaa, taustalla eivät voi olla pelkästään Yhdysvaltoja koskevat tapahtumat ja kehityskulut.

Mielestäni vastauksen voi esittää yksinkertaisesti, vaikka taustalla onkin monimutkaisia psykologisia ilmiöitä: nämä olivat niitä vuosia, jona rikkaiden maiden nuoret vaihtoivat simpukkapuhelimensa älypuhelimiin ja siirsivät myös huomattavasti suuremman osan sosiaalisesta elämästään verkkoon, erityisesti sosiaalisen median palveluihin, jotka on suunniteltu koukuttaviksi ja nopeasti leviäviksi.

Kun nuoret alkoivat kantaa taskuissaan koko internetiä, joka oli saatavilla vuorokauden ympäri, heidän arjen kokemuksensa ja kehityspolkunsa muuttuivat perusteellisesti. Ystävyys, seurustelu, seksuaalisuus, liikunta, uni, koulunkäynti, politiikka, perhedynamiikka, identiteetti – kaikki muuttuivat. Myös pienempien lasten arki muuttui nopeasti, kun he pääsivät käsiksi vanhempiensa älypuhelimiin ja saivat myöhemmin omat iPadit, kannettavat tietokoneet ja jopa älypuhelimet alakouluikäisinä.

Sosiaalipsykologina, joka on tutkinut sosiaalista ja moraalista kehitystä jo kauan, olen jo vuosikausia osallistunut keskusteluihin digitaalisen teknologian vaikutuksista. Aihetta koskevat tutkimuskysymykset on yleensä rajattu melko kapeiksi, jotta niihin olisi helpompi vastata aineiston avulla. Onko esimerkiksi masennus yleisempää runsaasti sosiaalista mediaa käyttävien nuorten keskuudessa? Häiritseekö älypuhelimen käyttö juuri ennen nukkumaanmenoa unta? Vastaus näihin kysymyksiin on useimpien tutkimusten mukaan kyllä, vaikkakin asioiden välinen yhteys on usein tilastollisesti heikko, mikä on saanut jotkut tutkijat esittämään, että uudet teknologiat eivät ole syy mielenterveysongelmien räjähdysmäiseen kasvuun 2010-luvun alun jälkeen.

Mutta ennen kuin voimme arvioida mitään haitallista suuntausta koskevaa tutkimusnäyttöä, meidän täytyy ottaa askel taaksepäin ja esittää yleisempi kysymys: mitä on lapsuus, nuoruus mukaan lukien, ja miten se muuttui, kun älypuhelimet siirtyivät sen keskiöön? Jos tarkastelemme kokonaisvaltaisemmin sitä, mitä lapsuus on ja mitä lasten, varhaisnuorten ja nuorten on tehtävä kasvaakseen järkeviksi aikuisiksi, kokonaiskuva selkiytyy huomattavasti. Voimme huomata, että älypuhelimien ympärillä pyörivä arki muuttaa tai häiritsee useita kehitysprosesseja.

Älypuhelimien ja sosiaalisen median tunkeutuminen ihmisten elämään ei ole ainoa muutos, joka on vääristänyt lapsuutta. Taustalla on myös toinen merkittävä ilmiö, joka alkoi jo 1980-luvulla, kun aloimme järjestelmällisesti rajoittaa lasten ja nuorten vapautta, omaehtoista leikkiä, vastuuta ja riskinottomahdollisuuksia, jotka kaikki edistävät osaamista, kypsyyttä ja mielenterveyttä.

Lapsuuden murros kuitenkin kiihtyi 2010-luvun alussa, kun jo aiemmin itsenäisyytensä menettänyt sukupolvi houkuteltiin uuteen virtuaalimaailmaan, joka näytti vanhemmista turvalliselta, mutta joka itse asiassa on monin tavoin fyysistä maailmaa vaarallisempi.

Väitän, että uusi, puhelinriippuvainen lapsuus, joka sai alkunsa noin 12 vuotta sitten, lisää nuorten pahoinvointia ja estää heitä saavuttamasta menestystä aikuisina. Tarvitsemme mittavan kulttuurisen korjausliikkeen, ja tarvitsemme sen heti.

1. Leikin ja itsenäisyyden väheneminen

Ihmisaivot ovat poikkeuksellisen suuret verrattuna muiden kädellisten aivoihin, ja myös ihmisen lapsuus kestää poikkeuksellisen kauan, jotta näillä suurilla aivoilla olisi riittävästi aikaa mukautua tiettyyn kulttuuriin. Lapsen aivot ovat kasvaneet jo 90 prosenttiin niiden lopullisesta koosta noin kuuden vuoden ikään mennessä. Seuraavat 10 tai 15 vuotta on omistettu yhteisten sääntöjen oppimiselle ja fyysisten, analyyttisten, luovien ja sosiaalisten taitojen omaksumiselle. Kun lapset ja nuoret hakevat uusia kokemuksia ja harjoittelevat monenlaisia asioita, usein käytetyt synapsit ja hermosolut vahvistuvat, kun taas harvemmin käytetyt karsiutuvat pois. Yhtäaikaisesti aktivoituvien hermosolujen välille muodostuu yhteys, kertovat aivotutkijat.

Aivojen kehityksen sanotaan toisinaan olevan kokemusta odottavaa (”experience-expectant”), koska tietyt aivojen osat osoittavat suurempaa plastisuutta niissä kehitysvaiheissa, joissa eläimen aivot voivat ”odottaa” saavansa tietynlaisia kokemuksia. Tämä on nähtävissä esimerkiksi hanhenpoikasilla, jotka leimautuvat mihin tahansa emon kokoiseen esineeseen, joka liikkuu niiden lähellä heti kuoriutumisen jälkeen. Sama on nähtävissä myös ihmislapsilla, jotka pystyvät oppimaan kieliä nopeasti ja omaksumaan paikallisen korostuksen, mutta vain varhaiseen murrosikään asti; sen jälkeen on vaikeampaa oppia vierasta kieltä ja kuulostaa syntyperäiseltä puhujalta.

On olemassa jonkin verran näyttöä myös siitä, että myös laajempaan kulttuuriseen oppimiseen liittyy herkkyyskausi. Japanilaiset lapset, jotka asuivat muutaman vuoden Kaliforniassa 1970-luvulla, tunsivat itsensä identiteetiltään ja vuorovaikutustavoiltaan ”amerikkalaisiksi” vain, jos he olivat käyneet amerikkalaisia kouluja muutaman vuoden ajan 9–15-vuotiaina. Jos he muuttivat pois maasta ennen yhdeksän vuoden ikää, pysyvää vaikutusta ei ollut. Jos he saapuivat maahan vasta 15-vuotiaana, oli jo liian myöhäistä: he eivät koskaan tunteneet itseään amerikkalaisiksi.

Ihmisen lapsuus on pitkä kulttuurinen harjoittelujakso, johon liittyy erilaisia tehtäviä eri ikäisinä aina murrosiän loppuun saakka. Kun lapsuutta lähestytään tästä näkökulmasta, voidaan tunnistaa tekijöitä, jotka joko edistävät tai estävät oikeanlaista oppimista kussakin iässä. Yksi tehokkaimmista oppimisen edistäjistä kaiken ikäisillä lapsilla on voimakas tarve leikkiä.

Leikki on lapsen työtä, ja kaikilla nuorilla nisäkkäillä on sama työnkuva: virittää aivonsa kuntoon leikkimällä tarmokkaasti ja usein, harjoitellen niitä liikkeitä ja taitoja, joita he tulevat tarvitsemaan aikuisina. Kissanpennut syöksyvät leikillään minkä tahansa esineen kimppuun, joka muistuttaa hiiren häntää. Ihmislapset leikkivät leikkejä, kuten hippaa tai jäämiestä, joiden avulla he voivat harjoitella sekä saalistus- että pakenemistaitojaan. Nuoret saattavat harrastaa urheilua entistä kunnianhimoisemmin ja ottavat leikin osaksi sosiaalista vuorovaikutustaan, kuten flirttailua, kiusoittelua ja sisäpiirin vitsejä, jotka sitovat ystävykset yhteen. Sadat tutkimukset nuorilla rotilla, apinoilla ja ihmisillä osoittavat, että nuorilla nisäkkäillä on halu ja tarve leikkiä ja jos leikin mahdollisuutta ei ole, nisäkkäiden sosiaalinen, kognitiivinen ja emotionaalinen kehitys häiriintyy.

Yksi olennainen osa leikkiä on fyysinen riskinotto. Lasten ja nuorten on otettava riskejä ja epäonnistuttava – usein – ympäristöissä, joissa epäonnistumisen seuraukset eivät ole kovin vakavat. Näin he omaksuvat enemmän taitoja, voittavat pelkonsa sekä oppivat arvioimaan riskejä ja tekemään yhteistyötä, jotta he voivat myöhemmin kohdata suurempia haasteita. On aina olemassa se mahdollisuus, että lapsi loukkaantuu, kun hän juoksee, tutkii ympäristöään tai painii tai että jonkin toisen ryhmän kanssa syntyy riitaa.

Tämä tekee kaikesta jännittävämpää, ja jännittävä leikki näyttää olevan tehokkain keino päästä yli lapsuuden peloista sekä rakentaa sosiaalista, emotionaalista ja fyysistä osaamista. Halu ottaa riskejä ja kokea jännitystä kasvaa teini-iässä, jolloin epäonnistumisella voi olla vakavampia seurauksia. Kaiken ikäisten lasten pitäisi pystyä valitsemaan, kuinka suuren riskin he ovat kulloinkin valmiita ottamaan. Jos nuorelle ei anneta mahdollisuuksia ottaa riskejä tai toimia itsenäisesti, hänestä kasvaa keskimäärin ahdistuneempi ja riskejä kaihtavampi aikuinen.

Ihmisen lapsuuden ja nuoruuden evoluutio tapahtui ulkona, fyysisessä ympäristössä, joka oli täynnä vaaroja ja mahdollisuuksia. Lapsuuden ja nuoruuden keskeiset toiminnot, kuten leikki, ympäristön tutkiminen ja tiivis vuorovaikutus, kehittyivät suurelta osin ilman aikuisten valvontaa, jolloin lapset saivat tehdä omat valintansa, ratkaista itse omat konfliktinsa ja pitää huolta toisistaan. Yhteiset seikkailut ja yhteiset vastoinkäymiset sitoivat lapset ja nuoret yhteen vahvoiksi kaveriporukoiksi, joissa kukin heistä oppi ymmärtämään pienryhmien sosiaalista dynamiikkaa, mikä valmensi heitä suurempien haasteiden ja ryhmien kohtaamiseen myöhemmin.

Sitten me muutimme lapsuuden.

Muutos alkoi hitaasti 1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla, jo ennen internetin tuloa, kun monet vanhemmat Yhdysvalloissa alkoivat pelätä, että heidän lapsiaan satutetaan tai heidät siepataan, jos kukaan ei katso heidän peräänsä. Tällaiset rikokset ovat aina olleet äärimmäisen harvinaisia, mutta niiden uhka kasvoi suuremmaksi vanhempien mielissä osittain lisääntyneen katurikollisuuden vuoksi ja osittain kaapelitelevision johdosta, mikä mahdollisti kadonneita lapsia koskevien tapausten seuraamisen vuorokauden ympäri.

Yleinen sosiaalisen pääoman heikkeneminen, eli se, kuinka hyvin ihmiset tunsivat naapurinsa ja instituutiot ja luottivat niihin, lisäsi vanhempien pelkoa. Samaan aikaan kiristyvä kilpailu korkeakoulupaikoista sai ihmiset panostamaan vanhemmuuteen yhä enemmän. Amerikkalaiset vanhemmat alkoivat 1990-luvulla hätyytellä lapsiaan sisätiloihin tai vaatia, että iltapäivät vietettäisiin aikuisten ohjaamissa kehittävissä aktiviteeteissä. Vapaa leikki, ympäristön itsenäinen tutkiminen ja nuorten hengailuaika vähenivät.

Viime vuosikymmeninä yksin ulkona kulkevasta lapsesta on tullut niin harvinainen näky, että jos tällainen lapsi havaitaan luonnossa, jotkut aikuiset kokevat velvollisuudekseen soittaa poliisille. Vuonna 2015 Pew-tutkimuskeskus selvitti, että vanhempien mielestä lasten tulisi olla keskimäärin vähintään 10-vuotiaita ennen kuin he saavat leikkiä itsekseen kotipihassa ja vähintään 14-vuotiaita ennen kuin he saavat lähteä puistoon ilman aikuista. Useimmat näistä samoista vanhemmista olivat nauttineet riemukkaista ulkoleikeistä ilman aikuisen valvontaa jo 7- tai 8-vuotiaina.

Ylisuojeleminen on kuitenkin vain osa totuutta. Siirtymää pois itsenäisestä lapsuudesta vauhditti digitaalisen teknologian jatkuva kehitys, minkä ansiosta nuorten oli entistä helpompaa ja houkuttelevampaa viettää runsaasti aikaa kotona, sisällä ja yksin omassa huoneessaan. Lopulta teknologiayritykset saivat ympärivuorokautisen yhteyden lapsiin. Ne kehittelivät jännittäviä virtuaalisia aktiviteetteja, jotka on suunniteltu ”sitouttamaan”, mutta jotka eivät muistuta lainkaan niitä todellisen maailman kokemuksia, joita nuorten aivot ovat evoluution myötä kehittyneet odottamaan.

2. Virtuaalimaailma saapuu kahdessa aallossa

Nykyään nuorten arkea hallitseva internet valloitti maailman kahdessa teknologisessa kehitysaallossa. Ensimmäisestä aallosta ei ollut juurikaan haittaa millenniaaleille. Toinen nielaisi Z-sukupolven kokonaan.

Ensimmäinen aalto rantautui 1990-luvulla puhelinverkkoyhteyden myötä, minkä ansiosta kotitietokoneilla saattoi tehdä muutakin kuin käyttää tekstinkäsittelyohjelmaa ja pelata yksinkertaisia pelejä. Vuoteen 2003 mennessä 55 prosentilla amerikkalaisista kotitalouksista oli tietokone, jossa oli (hidas) nettiyhteys. Nuorten masennus, yksinäisyys tai muut huonosta mielenterveydestä kertovat merkit eivät yleistyneet vielä tämän ensimmäisen aallon aikana. Ne jopa vähenivät hieman. Millenniaaleihin kuuluvat nuoret (vuosina 1981–1995 syntyneet), eli ensimmäinen sukupolvi, jolla oli murrosiässä nettiyhteys käytettävissään, voivat keskimäärin psyykkisesti paremmin ja olivat onnellisempia kuin heidän vanhemmat sisaruksensa tai X-sukupolven vanhempansa (vuosina 1965–1980 syntyneet).

Toinen aalto alkoi nostaa päätään 2000-luvulla, mutta iski voimalla vasta 2010-luvun alussa. Kaikki alkoi melko viattoman oloisesti uusista sosiaalisen median palveluista, joiden avulla ihmiset saattoivat pitää yhteyttä kavereihinsa. Sisällön julkaisemisesta ja jakamisesta tuli paljon helpompaa, kun saataville tuli sivustoja kuten Friendster (vuonna 2003), Myspace (2003) ja Facebook (2004).

Teinit ottivat sosiaalisen median omakseen pian sen saapumisen jälkeen, mutta sivustoilla vietetty aika oli alkuvuosina rajallista, koska sivustoja pystyi käyttämään vain tietokoneella, mikä usein tarkoitti perheen yhteistä konetta olohuoneessa. Nuoret eivät päässeet sosiaaliseen mediaan (ja muuhunkaan internetiin) esimerkiksi koulubussissa, oppitunneilla tai ulkona kavereiden kanssa hengaillessa. Monilla nuorilla oli 2000-luvun alkupuolella jo oma matkapuhelin, mutta nämä olivat peruspuhelimia (usein simpukkapuhelimia), joilla ei päässyt verkkoon. Niillä kirjoittaminen oli hankalaa; puhelimissa oli vain numeronäppäimet. Peruspuhelimet olivat välineitä, joiden avulla millenniaalit sopivat fyysisiä tapaamisia toistensa kanssa tai kävivät kahdenkeskisiä keskusteluja. En ole löytänyt mitään näyttöä siitä, että peruspuhelimet olisivat vahingoittaneet millenniaalien mielenterveyttä.

Vasta iPhonen (2007) ja App Storen (2008) tulo markkinoille sekä nopea internetyhteys (jonka piirissä puolet amerikkalaiskodeista oli vuoteen 2007 mennessä), minkä ansiosta monet sosiaalisen median, videopelien ja pornoalan yritykset siirtyivät mobiiliin, antoivat nuorille mahdollisuuden viettää lähes kaiken valveillaoloaikansa verkossa. Näiden innovaatioiden poikkeuksellinen synergia vauhditti toista teknologista aaltoa.

Vuonna 2011 vain 23 prosenttia nuorista omisti älypuhelimen. Vuoteen 2015 mennessä määrä oli noussut 73 prosenttiin, ja joka neljäs nuori kertoi olevansa verkossa ”lähes jatkuvasti”. Heidän nuoremmilla, alakouluikäisillä sisaruksillaan ei yleensä vielä ollut omia älypuhelimia, mutta kun iPad tuli markkinoille vuonna 2010, siitä tuli pian kiinteä osa pienten lasten arkea.

Juuri tänä lyhyenä ajanjaksona, vuosien 2010 ja 2015 välillä, lapsuus Yhdysvalloissa (ja useissa muissa maissa) viritettiin uuteen uskoon. Uusi lapsuus sisälsi enemmän paikallaan istumista, yksinäisyyttä ja virtuaalisuutta eikä se tukenut ihmisen terveellistä kehitystä.

3. Tekno-optimismi ja puhelinriippuvaisen lapsuuden synty

Tämän toisen aallon synnyttämä puhelinriippuvainen lapsuus (johon sisältyy paitsi älypuhelimet myös kaikenlaiset muut verkkoyhteydellä varustetut laitteet, kuten tabletit, kannettavat tietokoneet, pelikonsolit ja älykellot) sai alkunsa sellaisen aikakauden lopulla, jolloin digitaalinen teknologia herätti runsaasti optimismia.

Internet tuli osaksi elämäämme 1990-luvun puolivälissä, pian Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Saman vuosikymmenen lopulla uskottiin yleisesti, että verkosta tulisi demokratian puolustaja ja tyrannien nujertaja. Jos kaikki ihmiset olisivat yhteydessä toisiinsa ja heillä olisi pääsy kaikkeen maailman tietoon, kuinka yksikään diktaattori voisi hallita heitä?

Piilaakso ja sen maailmaa mullistavat keksinnöt herättivät 2000-luvulla ylpeyttä ja innostusta Yhdysvalloissa. Älykkäät ja kunnianhimoiset nuoret ympäri maailmaa halusivat muuttaa Yhdysvaltain länsirannikolle päästäkseen osaksi digitaalista vallankumousta. Teknologiayritysten perustajia, kuten Steve Jobsia ja Sergei Brinia, palvottiin jumalina tai ainakin nykyajan Prometheuksina, jotka antoivat ihmisille jumalallisia voimia. Arabikevät levisi vuonna 2011 hajautettujen sosiaalisten alustojen, kuten Twitterin ja Facebookin, avulla. Kun asiantuntijat ja yrittäjät puhuivat sosiaalisen median kyvystä muuttaa yhteiskuntaa, sanat eivät kuulostaneet miltään synkältä profetialta.

Meidän on palattava takaisin tähän huumaan, jotta voisimme ymmärtää, miksi aikuiset hyväksyivät lapsuuden nopean murroksen niin auliisti. Monet vanhemmat olivat jo tuolloin huolissaan siitä, mitä heidän lapsensa tekivät verkossa, varsinkin koska siellä lapset saattoivat kohdata vieraita ihmisiä. Uuden digitaalisen maailman hyvät puolet herättivät kuitenkin runsaasti innostusta. Jos tietokoneet ja internet olivat edistyksen kärjessä ja jos nuorten, näiden niin sanottujen ”diginatiivien”, elämä tulisi kietoutumaan näiden teknologioiden ympärille, miksi heille ei annettaisi etumatkaa?

Muistan, kuinka riemastuttavaa oli nähdä, kuinka kaksivuotias poikani oppi käyttämään ensimmäisen iPhone-puhelimeni kosketus- ja pyyhkäisytoimintoja vuonna 2008. Kuvittelin mielessäni, kuinka hänen hermosolunsa punoutuivat yhteen nopeammin, koska puhelimen käyttö stimuloi hänen aivojaan enemmän kuin passiivinen television katselu tai hidas palikkatornin rakentaminen. Kuvittelin, kuinka hänen tulevaisuuden työmahdollisuutensa paranivat.

Kosketusnäytölliset laitteet olivat myös taivaan lahja kiireisille vanhemmille. Monet meistä huomasivat, että saamme olla rauhassa ravintolassa, pitkällä automatkalla tai kotona laittaessamme ruokaa tai vastatessamme sähköposteihin, jos vain annamme lapsille sen, mitä he eniten haluavat: älypuhelimemme ja tablettimme. Näimme muidenkin tekevän niin ja arvelimme, ettei siinä ollut mitään pahaa.

Sama päti vanhempiin lapsiin, jotka halusivat kiihkeästi liittyä kavereidensa seuraan sosiaalisen median palveluissa, joissa tilin luomisen alaikäraja oli lain mukaan 13 vuotta, vaikka palveluiden turvallisuutta alaikäisille ei oltu tutkittu lainkaan. Koska palvelut eivät varmentaneet uusien käyttäjien ikää (eivätkä tee niin vieläkään), kuka tahansa 10-vuotias saattoi luoda useita tilejä ilman vanhempien lupaa tai näiden tietämättä, ja monet tekivätkin niin. Facebookista ja myöhemmin Instagramista tuli paikkoja, joissa monet kuudes- ja seitsemäsluokkalaiset viettivät aikaa ja juttelivat keskenään. Jos vanhemmat saivat tietää tileistä, oli liian myöhäistä. Kukaan ei halunnut lapsensa jäävän yksin ryhmän ulkopuolelle, joten harva vanhempi pakotti lapsensa sulkemaan tilit.

Emme yhtään tienneet, mitä olimme tekemässä.

4. Puhelinriippuvaisen lapsuuden kova hinta

Henry David Thoreau pohdiskeli yksinkertaista elämäntapaa vuonna 1854 julkaistussa teoksessaan Walden: elämää metsässä, jossa hän toteaa: ”Asian hinta on yhtä kuin se määrä elämää, joka siitä on annettava vastineeksi, joko välittömästi tai pitkällä aikavälillä.”

Tämä on elegantti tapa ilmaista se, mitä taloustieteilijät alkoivat myöhemmin kutsua valinnan vaihtoehtoiskustannukseksi. Sillä tarkoitetaan kaikkia niitä asioita, joita rahalla ja ajalla ei voi enää saada, kun ne on päättänyt sitoa johonkin muuhun tarkoitukseen. Niinpä on tärkeää ymmärtää, kuinka suuri osa nuorten päivästä kuluu nykyään laitteiden parissa.

Lukuja on vaikea uskoa. Gallup-tutkimusyrityksen tuoreimpien tietojen mukaan teini-ikäiset amerikkalaiset viettävät noin viisi tuntia päivässä pelkästään somessa (tähän sisältyy myös videoiden katselu TikTokissa ja YouTubessa). Kun tähän lisätään kaikki muu puhelimen ja ruutujen käyttö, määrä on jossain seitsemän ja yhdeksän tunnin välillä päivässä. Tuntimäärät ovat vielä tätäkin suurempia yksinhuoltajaperheissä ja pienituloisissa perheissä sekä mustien, latinalaisamerikkalaisten ja Yhdysvaltain alkuperäiskansojen keskuudessa.

Näyttöjen ääressä vietetty aika koulutehtäviä tai läksyjä tehden ei edes sisälly näihin huomattavan korkeisiin ruutuaikoihin, kuten ei myöskään kaikki se aika, jona nuoret kiinnittävät vain osan huomiostaan todellisen maailman tapahtumiin miettien samalla mielessään, mistä kaikesta he juuri sillä hetkellä jäävät paitsi somessa, tai odottaen puhelimen kilahdusta. Pew-tutkimuskeskus raportoi, että vuonna 2022 kolmannes teini-ikäisistä kertoi olevansa jollakin suurimmista somepalveluista ”lähes jatkuvasti”, ja lähes puolet sanoi samaa internetistä yleisesti. Nämä suurkäyttäjät viettävät lähestulkoon kaiken valveillaoloaikansa joko täysin tai osittain laitteidensa pauloissa.

Thoreaun sanoin, kuinka suuren osan elämästään nuoret antavat vastineeksi kaikesta tästä ruutuajasta? Luultavasti valtaosan. Kaikki muu nuoren päivässä täytyy pusertaa johonkin väliin tai siitä on luovuttava täysin, jotta päivään saadaan mahtumaan valtava määrä kulutettua sisältöä sekä satoja ”kavereita”, ”seuraajia” ja muita yhteyksiä, joita on ylläpidettävä tekstiviesteillä, julkaisuilla, kommenteilla, tykkäyksillä, snäpeillä ja yksityisviesteillä.

Kysyin asiaa äskettäin opiskelijoiltani New Yorkin yliopistossa, ja useimmat kertoivat, että ensimmäinen asia, jonka he tekevät aamulla silmät avattuaan, on tarkistaa yön aikana tulleet tekstiviestit, yksityisviestit ja somekanavat. Se on myös viimeinen asia, jonka he tekevät illalla ennen kuin he sulkevat silmänsä. Ja he tekevät sitä usein myös näiden hetkien välillä.

Nuorten nukkumiseen käyttämä aika väheni 2010-luvun alussa, ja monet tutkimukset yhdistävät unen määrän vähenemisen laitteiden käyttöön nukkumaan mennessä, erityisesti jos niitä käytetään somen selaamiseen. Myös liikunta väheni, mikä on valitettavaa, sillä liikunta parantaa unen tavoin sekä henkistä että fyysistä hyvinvointia. Kirjojen lukeminen on vähentynyt jo kymmenien vuosien ajan digitaalisten vaihtoehtojen tulon myötä, mutta myös tämä suuntaus kiihtyi 2010-luvun alussa. Passiivista viihdettä on aina saatavilla, ja niinpä nuorten ajatukset ehtivät harhailla todennäköisesti vähemmän kuin ennen; pohdiskelu ja mielikuvitus ovat myös päätyneet karsittujen tai syrjäytettyjen asioiden listalle.

Uuden puhelinriippuvaisen lapsuuden ikävin seuraus on kuitenkin ollut kasvokkaiseen vuorovaikutukseen käytetyn ajan romahtaminen. Amerikkalaisten ajankäyttöä koskevassa tutkimuksessa havaittiin, että ennen vuotta 2010 nuoret (15–24-vuotiaat) viettivät paljon enemmän aikaa ystäviensä kanssa (keskimäärin noin kaksi tuntia päivässä, jos yhteistä aikaa koulussa ei lasketa) kuin vanhemmat ihmiset (jotka viettivät vain 30–60 minuuttia ystäviensä kanssa). Ystävien kanssa vietetty aika alkoi vähentyä nuorilla 2000-luvulla, mutta lasku kiihtyi 2010-luvulla, kun taas vanhemmissa ikäryhmissä tilanne ei juuri muuttunut. Vuoteen 2019 mennessä yhteinen aika ystävien kanssa oli pudonnut nuorilla vain 67 minuuttiin päivässä. Kävi ilmi, että Z-sukupolvi oli ottanut sosiaalista etäisyyttä muihin ihmisiin jo useiden vuosien ajan ja oli saanut prosessin valtaosin päätökseen siinä vaiheessa, kun koronaviruspandemia alkoi.

Yhteisen ajan vähenemisen merkityksen voi myös kyseenalaistaa. Eikö suuri osa verkossa vietetystä ajasta olekin vuorovaikutusta ystävien kanssa viestien, somen ja moninpelien kautta? Eikö se ole yhtä hyvää kuin kasvokkainen vuorovaikutus?

Osa siitä varmasti onkin, ja virtuaalisesta vuorovaikutuksesta voi olla myös hyötyä, etenkin syrjäseuduilla asuville tai sosiaalisesti eristäytyneille nuorille. Mutta yleisesti ottaen virtuaalimaailmasta puuttuu monia ominaisuuksia, joiden ansiosta vuorovaikutus tosielämässä ruokkii ihmisen fyysistä, sosiaalista ja emotionaalista kehitystä. Tosielämän ihmissuhteisiin ja sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyy erityisesti neljä piirrettä, jotka ovat säilyneet samana satoja tuhansia vuosia ja jotka vuorovaikutus verkossa joko vääristää tai pyyhkii kokonaan pois.

Ensinnäkin tosielämän vuorovaikutus on luonteeltaan kehollista, eli käytämme käsiämme ja ilmeitämme viestiessämme muiden kanssa ja opimme tulkitsemaan toisten kehonkieltä. Virtuaalinen vuorovaikutus sen sijaan perustuu lähinnä pelkkään kieleen. Tilannetta voi yrittää paikata viljelemällä viesteihin hymiöitä, mutta tosiasia on se, että jos lakkaamme käyttämästä viestintäkanavia, joita evoluutio on aikojen saatossa ohjelmoinut meidät käyttämään, tuloksena on todennäköisesti aikuisia, jotka eivät osaa viestiä yhtä luontevasti tai taitavasti kasvokkain.

Toiseksi tosielämän vuorovaikutus on luonteeltaan synkronista eli samanaikaista. Sen ansiosta opimme lukemaan hienovaraisia vihjeitä liittyen ajoitukseen ja vuoron vaihtumiseen keskustelussa. Synkroninen vuorovaikutus saa toisen ihmisen tuntumaan meistä läheisemmältä, koska meillä niin sanotusti ”synkkaa”. Viestit, julkaisut ja monet muut virtuaalisen vuorovaikutuksen keinot eivät ole synkronoituja. Niihin liittyy vähemmän aitoa naurua, enemmän tilaa väärintulkinnoille ja enemmän levottomuutta kommentin jälkeen, jos vastausta ei heti kuulukaan.

Kolmanneksi tosielämän vuorovaikutus on pääasiassa kahdenkeskistä viestintää tai joskus yhden ihmisen viestintää useiden henkilöiden kanssa. Sen sijaan monet virtuaaliset viestit on suunnattu hyvinkin suurelle yleisölle. Verkossa jokainen ihminen voi osallistua kymmeniin eriaikaisiin vuorovaikutustilanteisiin rinnakkain, minkä vuoksi yhdessäkään niistä ei päästä erityisen syvälliselle tasolle. Myös viestin lähettäjän motiivit ovat erilaiset: kun yleisö on suuri, henkilön maine on aina vaakalaudalla; virhe tai huono suoritus voi vahingoittaa henkilön sosiaalista asemaa lukuisten ikätovereiden silmissä. Sen vuoksi nämä viestintätilanteet ovat yleensä enemmän performatiivisia ja aiheuttavat enemmän ahdistusta kuin kahdenkeskiset keskustelut.

Lopuksi tosielämän vuorovaikutus tapahtuu useimmiten yhteisöissä, joihin pääsemisen ja joista lähtemisen kynnys on korkea. Niinpä ihmisillä on runsaasti motivaatiota panostaa ihmissuhteisiinsa ja sopia erimielisyydet, jos niitä esiintyy. Monissa virtuaaliverkoissa sen sijaan ihmiset voivat helposti estää muut tai vain poistua paikalta, jos he ovat tyytymättömiä. Ihmissuhteet tällaisissa verkostoissa ovat yleensä luonteeltaan kertakäyttöisempiä.

Verkkomaailman epämiellyttävät ja ahdistusta herättävät piirteet ovat luultavasti tuttuja useimmille aikuisille. Nettikeskusteluissa ihminen saattaa käyttäytyä vihamielisesti muita kohtaan, vaikka hän ei koskaan tekisi niin netin ulkopuolella. Mutta jos verkon käyttö rasittaa aikuisia, voi vain kuvitella, mitä se tekee nuorille murrosiän alkuvuosina, kun heidän ”kokemusta odottavat” aivonsa muodostavat uudenlaisia kytköksiä sosiaalisesta vuorovaikutuksesta saamansa palautteen perusteella.

Nuorilla, jotka viettävät murrosikänsä verkossa, esiintyy todennäköisesti huomattavasti enemmän keskinäistä vertailua, nolostumista, julkista häpeää ja kroonista ahdistusta kuin aiempien sukupolvien nuorilla, mikä saattaa virittää aivot pysyvään puolustustilaan.

Aivoissa on järjestelmiä, jotka ovat erikoistuneet joko lähestymään tilanteita (kun tarjolla on houkuttelevia mahdollisuuksia) tai vetäytymään niistä kauemmas (kun vastassa on todellisia tai todennäköisiä uhkia). Ihmiset voivat olla joka hetki joko ”etenemistilassa” tai ”puolustustilassa”, mutta eivät yleensä molemmissa yhtä aikaa. Nämä kaksi järjestelmää muodostavat mekanismin, jonka avulla voimme sopeutua nopeasti muuttuviin olosuhteisiin, kuin termostaatin, joka voi kytkeä joko lämmitys- tai jäähdytysjärjestelmän päälle lämpötilan vaihtelujen mukaan.

Joidenkin ihmisten sisäinen termostaatti on säädetty pääasiassa etenemistilaan, ja he siirtyvät puolustustilaan vain, jos vastassa on selkeä uhka. Näillä ihmisillä on taipumus nähdä maailma täynnä mahdollisuuksia. He ovat onnellisempia ja vähemmän ahdistuneita. Toisten ihmisten sisäinen termostaatti on säädetty pääasiassa puolustustilaan, ja he siirtyvät etenemistilaan vain tuntiessaan olonsa harvinaisen turvalliseksi. Heillä on taipumus nähdä maailmassa runsaasti vaaroja ja heillä esiintyy herkemmin ahdistus- ja masennushäiriöitä.

Yksinkertainen tapa ymmärtää Z-sukupolven eroa aiempiin sukupolviin on ajatella, että vuonna 1996 ja sen jälkeen syntyneiden ihmisten sisäistä termostaattia on käännetty kohti puolustustilaa. Tästä syystä yliopistokampusten arki muuttui niin äkillisesti, kun Z-sukupolvi alkoi saapua paikalle suunnilleen vuodesta 2014 alkaen. Opiskelijat alkoivat vaatia ”turvallisia tiloja” ja sisältövaroituksia. He reagoivat erittäin herkästi ”mikroaggressioon” ja saattoivat ilmoittaa, että sanat olivat ”väkivaltaa”. Nämä ilmiöt aiheuttivat hämmennystä meissä, vanhemmissa ikäpolvissa, mutta jälkeenpäin ajateltuna ne olivat täysin ymmärrettäviä.

Z-sukupolven opiskelijoiden mielestä sanat, ajatukset ja monitulkintaiset sosiaaliset kohtaamiset olivat uhkaavampia kuin aiempien sukupolvien opiskelijoista, koska olimme muuttaneet heidän psykologista kehitystään perustavanlaatuisella tavalla.

5. Lukuisia haittoja

Keskustelu nuorten älypuhelimien ja sosiaalisen median käytöstä pyörii yleensä mielenterveyden ympärillä, mikä on ymmärrettävää. Mutta lapsuuden äkillinen ja harkitsematon muutos vaikuttaa mielenterveyden lisäksi haitallisesti moneen muuhunkin asiaan. Olen jo maininnut osan näistä, kuten sosiaalisen kömpelyyden, heikomman itseluottamuksen ja runsaasti istumista sisältävän lapsuuden. Seuraavaksi esittelen kolme muuta haittaa.

Tarkkaavaisuus pätkii, oppiminen häiriintyy

Keskittyminen tiettyyn tehtävään tietokoneen ääressä istuen on vaikeaa aikuisellekin, jolla on jo täysin kehittynyt otsalohko. Se on vielä paljon vaikeampaa nuorille, jotka yrittävät tehdä läksyjä kannettavilla tietokoneillaan. Heillä on luultavasti vähemmän luontaista motivaatiota keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Heillä on siihen ainakin heikommat valmiudet, koska heidän otsalohkonsa on vielä kehittymätön, ja niinpä minkä tahansa sovellusyhtiön on helppo houkutella heidät toisaalle tarjoamalla heille sosiaalista hyväksyntää tai viihdettä. Puhelimeen kilahtelee jatkuvasti ilmoituksia; erään tutkimuksen mukaan tyypillinen nuori saa nykyään 237 ilmoitusta päivässä, eli noin 15 jokaisen valveillaolotunnin aikana. Kykyä paneutua yhteen asiaan tarvitaan lähes kaikissa isoissa, luovissa ja tärkeissä tehtävissä, mutta nuorten tarkkaavaisuus pätkii jatkuvasti, koska ilmoitukset tarjoavat mahdollisuuksia kokea viihdyttäviä ja pienellä vaivalla saavutettavia digitaalisia kokemuksia.

Sitä tapahtuu jopa luokkahuoneissa. Tutkimukset osoittavat, että jos oppilaat pääsevät käsiksi puhelimiinsa tunnilla, he myös käyttävät niitä, erityisesti viestien lähettämiseen ja somen seuraamiseen, jolloin heidän arvosanansa ja oppimistuloksensa kärsivät. Tämä saattaa selittää sen, miksi vertailuarvoina käytetyt koetulokset alkoivat laskea Yhdysvalloissa ja ympäri maailmaa 2010-luvun alussa, jo kauan ennen pandemiaa.

Riippuvuus ja sosiaalinen vetäytyminen

Somen tai videopelien aiheuttaman toiminnallisen riippuvuuden hermostollinen perusta ei ole täysin samanlainen kuin kemiallinen riippuvuus kokaiinista tai opioideista. Näihin kaikkiin riippuvuuksiin kuuluu kuitenkin poikkeuksellisen voimakasta ja pitkäkestoista dopamiinihermosolujen ja palkitsemisjärjestelmien aktivointia. Ajan myötä aivot sopeutuvat korkeisiin dopamiinitasoihin; kun lapsi ei käytä digitaalista laitetta, hänen aivoissaan ei ole riittävästi dopamiinia ja lapsi kokee vieroitusoireita, kuten ahdistuneisuutta, unettomuutta ja voimakasta ärtyneisyyttä. Tällaisista toiminnallisista riippuvuuksista kärsivät lapset muuttuvat usein äreiksi ja aggressiivisiksi ja vetäytyvät pois muun perheen luota omiin huoneisiinsa laitteidensa pariin.

Some ja pelialustat on suunniteltu koukuttamaan käyttäjiä. Kuinka hyvin ne onnistuvat siinä? Kuinka moni nuori kärsii digiriippuvuudesta?

Poikien suurimmat riskit riippuvuuden osalta näyttävät olevan videopelit ja porno. Digipeliriippuvuus (internet gaming disorder, IGD), joka lisättiin Yhdysvaltain mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden diagnoosijärjestelmään vuonna 2013 lisätutkimuksia kaipaavana aiheena, aiheuttaa ”merkittäviä ongelmia tai ahdistusta” useilla elämän osa-alueilla ja täyttää monia riippuvuuden tunnusmerkkejä, kuten kyvyttömyyden vähentää käyttöä yrityksistä huolimatta. Arviot digipeliriippuvuuden esiintyvyydestä teini-ikäisillä pojilla ja nuorilla miehillä vaihtelevat 7–15 prosentin välillä.

Mitä tulee pornoon, valtakunnallisesti edustava amerikkalaisia aikuisia koskeva tutkimus vuodelta 2019 kertoo, että seitsemän prosenttia amerikkalaisista miehistä on melko tai täysin samaa mieltä väitteen kanssa, jonka mukaan he ovat riippuvaisia pornosta. Osuus oli korkein nuorimpien miesten keskuudessa.

Tytöt ovat huomattavasti harvemmin riippuvaisia videopeleistä tai pornosta, mutta he käyttävät sosiaalista mediaa enemmän kuin pojat. Teini-ikäisiä lapsia 29 eri maassa koskevassa tutkimuksessa kävi ilmi, että 5–15 prosentilla nuorista esiintyy niin sanottua ”sosiaalisen median ongelmakäyttöä”, joka aiheuttaa muun muassa poissaolevuutta, vieroitusoireita, muiden elämänalueiden laiminlyöntiä sekä valehtelua vanhemmille ja ystäville sosiaalisessa mediassa vietetystä ajasta. Kyseisessä tutkimuksessa tuloksia ei eritelty sukupuolen mukaan, mutta useissa muissa tutkimuksissa on havaittu, että ”ongelmakäyttö” on yleisempää nimenomaan tytöillä.

En halua liioitella riskejä: useimmat nuoret eivät tule riippuvaisiksi puhelimista tai videopeleistä. Mutta useissa eri tutkimuksissa, joissa tarkastellaan myös eri sukupuolia, ongelmakäyttäjien osuus on suurin piirtein 5–15 prosenttia. Onko olemassa mitään muuta kulutustuotetta, jota vanhemmat antaisivat lastensa käyttää suhteellisen vapaasti, jos he tietäisivät, että noin joka kymmenes lapsi alkaa käyttää tuotetta niin runsaasti ja pakonomaisesti, että se häiritsee muuta elämää ja muistuttaa hyvin paljon riippuvuutta?

Viisauden rappio ja merkityksen puute

Kulttuurisen oppimisen kannalta ratkaisevan herkkyyskauden aikana, eli noin 9–15-vuotiaana, meidän tulisi kiinnittää erityistä huomiota siihen, kuka sosiaalistaa lapsiamme kohti aikuisuutta. Mutta sen sijaan juuri tuossa iässä useimmat lapset saavat ensimmäisen älypuhelimensa ja luovat tilejä sivustoille (vanhempien luvalla tai ilman) uppoutuakseen tuntemattomien ihmisten tuottamaan sisältötulvaan. Suuri osa tästä sisällöstä on muiden nuorten tuottamaa ja kestää aina muutaman minuutin tai sekunnin kerrallaan.

Kulttuurin omaksumista edistävän sisällön uudelleenreititys on luonut sukupolven, joka on menettänyt lähes kaiken yhteyden vanhempiin sukupolviin ja jossain määrin myös ihmiskuntaan aikojen saatossa kertyneeseen viisauteen. Tähän viisauteen sisältyy muun muassa käsitys siitä, kuinka oma elämä saadaan kukoistamaan. Nuoret viettävät vähemmän aikaa paikallisen tai kansallisen kulttuurinsa parissa. He siirtyvät täysi-ikäisyyteen hämmentävässä, paikattomassa, historiattomassa 30 sekunnin tarinoiden pyörteessä, jonka heille tarjoilevat algoritmit, jotka on suunniteltu hypnotisoimaan katsojat. Ilman kunnon tietämystä menneisyydestä ja kykyä suodattaa hyvät ajatukset huonoista – prosessi, jonka vaikutukset ulottuvat sukupolvien päähän – nuoret ovat alttiimpia uskomaan mihin tahansa hirveisiin asioihin, jotka nousevat suosioon heidän ympärillään. Tämä saattaa selittää sen, miksi videot, joissa nuoret reagoivat myönteisesti Osama bin Ladenin Yhdysvaltoja koskeviin ajatuksiin, olivat niin suosittuja TikTokissa viime syksynä.

Tilannetta pahentaa se, että digitaalinen julkinen elämä on suurelta osin vain loputon sarja mikrodraamoja, joissa joku jossain päin 340 miljoonan asukkaan Yhdysvaltoja teki jotain, joka saattaa lietsoa ihmisiä raivon partaalle, kunnes seuraava draama syrjäyttää edellisen. Sillä ei lopulta ole mitään merkitystä, ja jäljelle jää vain vääristynyt kuva ihmisluonnosta ja tapahtumista.

Kun julkinen elämämme muuttuu pirstaleiseksi, lyhytikäiseksi ja käsittämättömäksi, tuloksena on anomia, eli normittomuus. Suuri ranskalainen sosiologi Émile Durkheim osoitti jo kauan sitten, että yhteiskunta, joka ei kykene sitomaan ihmisiä yhteen jonkinlaisella jaetulla pyhyyden kokemuksella ja yhteisellä kunnioituksella sääntöjä ja normeja kohtaan, ei ole yksilönvapautta edistävä yhteiskunta; pikemminkin se on paikka, jossa eksyneiden yksilöiden on vaikea asettaa tavoitteita ja ponnistella niiden saavuttamiseksi. Durkheim väitti, että anomia oli merkittävä itsemurhien aiheuttaja Euroopan maissa. Nykyajan tutkijat hyödyntävät yhä hänen ajatuksiaan yrittäessään ymmärtää nykypäivän itsemurhalukuja.

Durkheimin havainnot ovat ratkaisevan tärkeitä, jos haluamme ymmärtää, mitä 2010-luvun alussa tapahtui. Amerikkalaisia nuoria koskevassa pitkäkestoisessa tutkimuksessa havaittiin, että vuosina 1990–2010 lukion viimeisen vuoden oppilaat olivat yhä useammin eri mieltä sellaisten väitteiden kanssa kuin ”elämä tuntuu usein merkityksettömältä”. Mutta heti kun heidän arkensa alkoi pyöriä puhelinten ympärillä ja monet alkoivat elää sosiaalisen median pyörteessä, josta ei löydy minkäänlaista pysyvyyttä, epätoivo alkoi kaikkien mittareiden mukaan kasvaa. Vuosina 2010–2019 niiden nuorten määrä, joiden mielestä heidän elämänsä tuntui merkityksettömältä, kasvoi noin 70 prosenttia, kunnes lopulta useampi yksi viidestä nuoresta oli tätä mieltä.

6. Nuoret eivät pidä puhelinriippuvaisesta elämästään

Kuinka voin olla niin varma siitä, että nuorten mielenterveysepidemia sai alkunsa puhelinriippuvaisen lapsuuden tulosta? Epäilijöiden mukaan syy voi löytyä muistakin tapahtumista, kuten vuoden 2008 maailmanlaajuisesta finanssikriisistä, ilmaston lämpenemisestä, vuoden 2012 Sandy Hookin kouluammuskelusta ja sitä seuranneista ammuskelutilanneharjoituksista, lisääntyvistä akateemisista paineista ja opioidiepidemiasta. Mutta vaikka nämä tapahtumat ovat voineet vaikuttaa asiaan joissakin maissa, yksikään niistä ei selitä sekä katastrofin ajankohtaa että sen kansainvälistä laajuutta.

Osa todisteista on peräisin Z-sukupolvelta itseltään. Viime aikoina on puhuttu paljon sosiaalisen median sääntelystä, ikärajojen nostamisesta ja puhelinkielloista kouluista, ja luulisi, että monet Z-sukupolven edustajat kirjoittaisivat ja puhuisivat näitä ehdotuksia vastaan. Olen yrittänyt löytää vastalauseita, mutten ole löytänyt juuri yhtäkään. Päinvastoin: monet nuoret aikuiset kertovat tarinoita ilmiön tuhoisuudesta.

Freya India, 24-vuotias tytöistä kirjoittava brittiläinen esseekirjailija, kertoo, kuinka sosiaalisen median sivustot johdattavat tytöt vahingollisiin paikkoihin: ”Näyttää siltä, että lapsi katselee vain meikkitutoriaaleja, seuraa joitakin mielenterveydestä puhuvia somevaikuttajia tai kokeilee erilaisia identiteettejä. Mutta haluan tehdä tämän selväksi: hän on liukuhihnalla matkalla jonnekin pahaan. Jos hän tuntee minkäänlaista epävarmuutta tai haavoittuvuutta, hänet työnnetään yhä syvemmälle näihin tunteisiin.”

Hän jatkaa: ”Z-sukupolvi toimi koekaniinina tässä kontrolloimattomassa maailmanlaajuisessa sosiaalisessa kokeessa. Olimme ensimmäisiä, joiden haavoittuvuudet ja epävarmuudet syötettiin koneeseen, joka voimisti niitä ja heijasti ne takaisin meihin, jatkuvasti, jo ennen kuin meillä oli minkäänlaista käsitystä siitä, keitä me olimme. Emme vain kasvaneet algoritmien kanssa. Ne kasvattivat meidät. Ne muotoilivat kasvomme uudelleen. Muokkasivat identiteettejämme. Saivat meidät uskomaan, että emme voineet hyvin.”

Rikki Schlott, 23-vuotias amerikkalainen toimittaja ja yksi The Canceling of the American Mind -kirjan kirjoittajista, kirjoittaa:

”Nykypäivän nuoren tai varhaisnuoren tavallinen arki tuntuu täysin vieraalta sellaisen ihmisen silmissä, joka on kasvanut aikuiseksi ennen älypuhelinten tuloa. Z-sukupolvi viettää keskimäärin yhdeksän tuntia päivässä tässä ruutuajan tuhoisassa kierteessä. He yrittävät epätoivoisesti unohtaa ne ammottavat aukot, joista he vuotavat kuiviin, vaikka vain yhdeksäksi tunniksi päivässä. Epämukava hiljaisuus voisi antaa heille aikaa pohtia, miksi he ovat pohjimmiltaan niin onnettomia. Näiden mietteiden tukahduttaminen algoritmisella valkoisella kohinalla on paljon helpompaa.”

Eräs 27-vuotias mies, joka oli nuoruusvuosinaan riippuvainen (hän itse käyttää tätä sanaa) videopeleistä ja pornosta, pohti tuon ajan vaikutuksia näin:

”Olen jäänyt paitsi monista asioista elämässä, nimenomaan sosiaalistumisen suhteen. Huomaan sen nyt, kun tutustun uusiin ihmisiin ja juttelen ihmisen kanssa. Minusta tuntuu, että vuorovaikutukseni ei ole niin sujuvaa tai luontevaa kuin haluaisin. Tietoni maailmasta (maantieteestä, politiikasta jne.) ovat puutteelliset. En viettänyt aikaa käymällä keskusteluja tai oppimalla urheilusta. Tunnen usein olevani kuin ontto käyttöjärjestelmä.”

Voimme pohtia myös sitä, mitä Facebook sai selville tutkimushankkeessaan, jonka kohderyhmänä olivat nuoret ja jonka ilmiantaja Frances Haugen toi julkisuuteen vuonna 2021: ”Nuoret syyttävät Instagramia nuorten ahdistuksen ja masennuksen lisääntymisestä”, yhtiön sisäisessä asiakirjassa todettiin. ”Tämä reaktio oli spontaani ja tuli johdonmukaisesti esiin kaikissa ryhmissä.”

Miten voi olla niin, että kokonainen sukupolvi on koukussa kulutustuotteisiin, joista vain harvalla on hyvää sanottavaa ja joiden käyttöä monet loppupeleissä katuvat? Syynä on se, että älypuhelimet ja varsinkin sosiaalinen media ovat houkutelleet Z-sukupolven edustajat ja heidän vanhempansa useisiin kollektiivisen toiminnan ansoihin. Kun näiden ansojen dynamiikkaa oppii ymmärtämään, alkaa nähdä pakoreitit selvemmin.

7. Kollektiivisen toiminnan ongelmat

Someyhtiöitä, kuten Metaa, TikTokia ja Snapia, verrataan usein tupakkayhtiöihin, mutta se ei oikeastaan ole reilua tupakkateollisuutta kohtaan. On totta, että molempien alojen yhtiöt markkinoivat haitallisia tuotteita lapsille ja ovat muokanneet tuotteitaan asiakkaiden säilyttämiseksi (aiheuttamalla riippuvuutta), mutta aloissa on eräs merkittävä ero: nuorilla oli mahdollisuus päättää olla polttamatta ja moni päättikin olla tekemättä niin. Jopa nuorten tupakoinnin huippuvuonna 1997 lähes kaksi kolmasosaa lukioikäisistä nuorista ei tupakoinut.

Sen sijaan sosiaalinen media kohdistaa paljon enemmän paineita ei-käyttäjiin, ja painostus alkaa paljon nuorempana ja salakavalammalla tavalla. Kun muutama alakoulun oppilas valehtelee ikänsä ja luo sometilin 11- tai 12-vuotiaana, he alkavat julkaista valokuvia ja kommentteja itsestään ja muista oppilaista. Syntyy draamaa. Kaikki muut alkavat tuntea yhä enemmän paineita liittyä mukaan. Sellainenkin tyttö, joka on täysin tietoinen siitä, että Instagram saattaa ruokkia ulkonäköä koskevia pakkomielteitä, ahdistusta ja syömishäiriöitä, saattaa ennemmin ottaa tämän riskin kuin hyväksyä sen, että muuten hän jää melko varmasti ryhmän ulkopuolelle, täysin tietämättömänä ja ulkopuolisena. Voi hyvinkin käydä niin, että jos yksi tyttö ei lähde mukaan, vaikka useimmat hänen luokkatovereistaan lähtevät, hänet jätetään ryhmän ulkopuolelle, mikä taas lisää ahdistuksen ja masennuksen riskiä, vaikkakin eri tavalla kuin runsas sosiaalisen median käyttö. Sosiaalinen media onnistuu siis tekemään jotain aivan poikkeuksellista: se vahingoittaa jopa niitä nuoria, jotka eivät käytä sitä.

Chicagon yliopiston taloustieteilijä Leonardo Bursztynin johtama tuore tutkimus onnistui kiteyttämään sosiaalisen median ansan dynamiikan. Tutkijat kysyivät yli tuhannelta korkeakouluopiskelijalta, mistä hinnasta he poistaisivat tilinsä joko Instagramista tai TikTokista neljäksi viikoksi. Tämä on vakiokysymys taloustieteilijälle, joka yrittää laskea tuotteen nettoarvon yhteiskunnalle. Opiskelijat vastasivat, että heille pitäisi maksaa keskimäärin noin 50 dollaria (59 dollaria TikTokista, 47 dollaria Instagramista), jotta he suostuvat poistamaan kyseisen sovelluksen käytöstään. Seuraavaksi tutkijat kertoivat opiskelijoille, että he aikoivat pyytää myös useimpia muita oppilaitoksen opiskelijoita poistamaan saman sovelluksen ja tarjoutuisivat maksamaan siitä heillekin. Sitten he kysyivät uudestaan, kuinka paljon opiskelijoille pitäisi maksaa sovelluksen poistamisesta, jos useimmat muutkin tekisivät niin. Vastaus oli keskimäärin alle nolla. Kummankin sovelluksen kohdalla useimmat opiskelijat olivat valmiita maksamaan itse siitä, että näin tehtäisiin.

Sosiaalisessa mediassa on kyse verkostovaikutuksista. Suurin osa opiskelijoista on somessa vain, koska kaikki muutkin ovat. Useimmat heistä toivovat, ettei näitä sovelluksia käyttäisi kukaan. Myöhemmin samassa tutkimuksessa opiskelijoilta kysyttiin suoraan: ”Haluaisitko mieluummin elää maailmassa, jossa ei olisi Instagramia [tai TikTokia]?” Valtaosa opiskelijoista, 58 prosenttia kummankin sovelluksen kohdalla, vastasi myöntävästi.

Tämä on malliesimerkki siitä, mitä yhteiskuntatieteilijät kutsuvat kollektiivisen toiminnan ongelmaksi. Siinä on kyse tilanteesta, jossa koko ryhmä hyötyisi siitä, jos kaikki ryhmän jäsenet tekisivät jonkin asian, mutta yksikään heistä ei pysty toimimaan, koska jos muut eivät tee samoin, henkilökohtainen haitta on suurempi kuin saavutettu hyöty. Samanlaisessa ansassa ovat esimerkiksi kalastajat, joiden täytyy päättää, pitäisikö kunkin heistä rajoittaa kalastusta, jotta paikallinen kalakanta ei romahda. Jos kukaan muu ei tee samoin, yksittäinen kalastaja menettää vain tuloja.

Savukkeet vangitsivat tupakoitsijoita biologisen riippuvuuden ansaan. Sosiaalinen media on vanginnut kokonaisen sukupolven kollektiivisen toiminnan ongelmaan. Varhaiset sovelluskehittäjät käyttivät tietoisesti ja tarkoituksella hyväkseen nuorten psykologisia heikkouksia ja epävarmuuksia painostaakseen heidät käyttämään tuotetta, jota monet, asiaa tarkemmin harkittuaan, toivoisivat käyttävänsä vähemmän tai eivät lainkaan.

8. Neljä sääntöä, joilla murtautua neljästä ansasta

Nuoret ja heidän vanhempansa ovat jumissa ainakin neljässä kollektiivisen toiminnan ansassa. Yksittäisen perheen on vaikea murtautua pakoon, mutta pakeneminen on huomattavasti helpompaa, jos perheet, koulut ja yhteisöt koordinoivat toimia ja toimivat yhdessä. Seuraavaksi esittelen neljä sääntöä, joiden avulla puhelinriippuvaisesta lapsuudesta voi päästä eroon. Uskon, että jokainen yhteisö, joka ottaa kaikki neljä sääntöä käyttöön, saavuttaa merkittäviä parannuksia nuorten mielenterveydessä kahden vuoden sisällä.

Ei älypuhelimia ennen yhdeksättä luokkaa

Yksi ansoista on se, että jokainen lapsi luulee tarvitsevansa älypuhelimen, koska ”kaikilla muilla” on sellainen, ja monet vanhemmat antavat periksi, koska he eivät halua lapsensa tuntevan oloaan ulkopuoliseksi. Mutta jos kellään muulla ei olisikaan älypuhelinta, tai vaikka vain puolella kuudesluokkalaisen lapsen luokkatovereista olisi sellainen, vanhemmat voisivat hyvillä mielin hankkia lapselle peruspuhelimen (tai ei lainkaan puhelinta). Jos ympärivuorokautisen nettiyhteyden käyttöönottoa lykättäisiin koko väestön tai yhteisön toimesta yhdeksänteen luokkaan (noin 14 vuoden ikään) asti, voisimme suojella nuoria paremmin murrosiän erityisen herkkien alkuvuosien aikana. Vuonna 2022 tehdyn brittitutkimuksen mukaan nämä ovat juuri niitä vuosia, jolloin sosiaalisen median käyttö korreloi voimakkaimmin huonon mielenterveyden kanssa. Perheen säännöt koskien tabletteja, kannettavia tietokoneita ja pelikonsoleja tulee myös sovittaa yhteen älypuhelinrajoitusten kanssa, jotta muita ruutuja ei tule käytettyä liikaa.

Ei somea ennen 16 vuoden ikää

Tässä on taustalla samanlainen ansa kuin älypuhelimissa: jokainen nuori kokee voimakasta tarvetta luoda tilit TikTokiin, Instagramiin, Snapchatiin ja muihin sovelluksiin ensisijaisesti siksi, että valtaosa tämän ikätovereista julkaisee sisältöä ja juoruja näissä palveluissa. Mutta jos suurin osa nuorista ei käyttäisi näitä sovelluksia ennen 16 vuoden ikää, perheiden ja nuorten olisi helpompi vastustaa liittymispaineita. Somen käytön lykkääminen ei tarkoittaisi sitä, että alle 16-vuotiaat lapset eivät voisi koskaan katsoa videoita TikTokista tai YouTubesta, vaan että he eivät voisi luoda tilejä, luovuttaa muille tietojaan, julkaista itse sisältöä tai antaa algoritmeille tietoa heistä ja heidän mieltymyksistään.

Puhelinvapaat koulut

Useimmissa kouluissa on käytössä puhelinkielto, mutta tämä tarkoittaa yleensä vain sitä, että oppilaat eivät saisi ottaa puhelinta esiin tunnilla. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että useimmat oppilaat käyttävät puhelimiaan oppituntien aikana. He käyttävät niitä myös lounaalla, hyppytunneilla ja välitunneilla, eli niinä hetkinä, kun he voisivat ja kun heidän pitäisi olla kasvokkain tapahtuvassa vuorovaikutuksessa luokkatovereidensa kanssa. Ainoa tapa saada oppilaiden ajatukset pois puhelimista koulupäivän aikana on kerätä kaikkien oppilaiden puhelimet (ja muut laitteet, joilla voi lähettää tai vastaanottaa viestejä) lukittavaan kaappiin tai pussiin heti koulupäivän alussa. Puhelinvapaata mallia noudattavat koulut kertovat, että käytäntö on parantanut koulun kulttuuria tekemällä oppilaista tarkkaavaisempia oppitunneilla ja lisäämällä vuorovaikutusta oppilaiden välillä. Julkaistut tutkimukset tukevat näitä käsityksiä.

Enemmän itsenäisyyttä, vapaata leikkiä ja vastuuta todellisessa maailmassa

Monet vanhemmat eivät uskalla antaa lapsilleen yhtä paljon itsenäisyyttä tai vastuuta kuin heillä itsellään oli nuorena, vaikka henkirikosten, rattijuopumusten ja muiden lapsiin kohdistuvien fyysisten uhkien määrä on vähentynyt selvästi viime vuosikymmeninä. Pelko selittyy osittain sillä, että vanhemmat tarkkailevat toisiaan nähdäkseen, mikä on normaalia ja siten turvallista, eivätkä he näe juurikaan esimerkkejä perheistä, joissa luotetaan siihen, että yhdeksänvuotias pystyy kävelemään omatoimisesti kauppaan. Mutta jos useammat vanhemmat alkaisivat patistaa lapsensa ulos leikkimään tai käymään yksin asioilla, turvallisen ja hyväksytyn toiminnan normit muuttuisivat nopeasti. Myös käsityksemme ”hyvästä vanhemmuudesta” muuttuisi. Jos useammat vanhemmat antaisivat lapsilleen enemmän vastuuta, esimerkiksi pyytämällä lapsia auttamaan enemmän kotitöissä tai huolehtimaan muista, kokonaisvaltainen hyödyttömyyden tunne, joka on tullut viime aikoina esiin lukioikäisten oppilaiden kyselyissä, voisi alkaa väistyä.

Olisi virhe jättää neljäs sääntö huomiotta. Jos vanhemmat eivät tarjoa ruutuajan tilalle tosielämän kokemuksia, joihin liittyy kavereita ja itsenäistä toimintaa, laitteiden kieltäminen tuntuu riistolta, ei lukuisten uusien mahdollisuuksien avaamiselta.

Puhelinriippuvainen lapsuus on erityisen haitallista nimenomaan sen vuoksi, että se työntää kaiken muun tieltään. Älypuhelimet estävät meitä saamasta kokemuksia. Lopullisen päämäärän ei pitäisi olla ruuduista luopuminen kokonaan tai lapsuuden palauttaminen täsmälleen samanlaiseksi kuin mitä se oli vuonna 1960. Sen sijaan meidän pitäisi pyrkiä tarjoamaan lapsille lapsuus ja nuoruus, joka ankkuroi heidät todelliseen maailmaan ja antaa heidän silti kukoistaa digitaalisella aikakaudella.

9. Mitä me enää odotamme?

Valtionhallinnon keskeinen tehtävä on ratkaista kollektiivisen toiminnan ongelmia. Yhdysvaltain kongressi voisi ratkaista tai auttaa ratkaisemaan esiin nostamani ongelmat, esimerkiksi nostamalla ”internetkelpoisuuden” ikärajan 16 vuoteen ja vaatimalla teknologiayrityksiä pitämään alaikäiset käyttäjät poissa sivustoiltaan.

Kongressi ei ole kuitenkaan osannut viimeisten vuosikymmenten aikana puuttua julkisiin ongelmiin tilanteissa, joissa ratkaisut aiheuttaisivat närää vaikutusvaltaisella alalla, jolla liikkuu paljon rahaa. Kuvernöörit ja osavaltioiden lainsäätäjät ovat saaneet enemmän aikaan, ja heidän saavutustensa avulla voimme kenties arvioida erilaisten uudistusten toimivuutta. Mutta tosiasia on se, että normien muuttamiseksi meidän on tehtävä suurin osa työstä itse, paikallisissa ryhmissä, oppilaitoksissa ja muissa yhteisöissä.

Nykyään on olemassa satoja järjestöjä, joiden tavoitteena on päästä eroon puhelinriippuvaisesta lapsuudesta tai edistää itsenäisempää lapsuutta reaalimaailmassa. (Olen laatinut listan muutamista järjestöistä.) Monet järjestöjen perustajista ovat äitejä, jotka ovat nähneet, mitä älypuhelimet ovat tehneet heidän lapsilleen. Olen ollut mukana perustamassa yhtä näistä järjestöistä, joka löytyy sivustolta LetGrow.org. Järjestö on laatinut joukon yksinkertaisia ohjelmia vanhemmille ja kouluille, kuten leikkiryhmän (jossa koulut pitävät leikkikenttänsä auki vähintään yhtenä päivänä viikossa myös ennen koulua tai koulun jälkeen, ja lapset voivat ilmoittautua viikoittain eri-ikäisille suunnattuun, puhelinvapaaseen, ohjaamattomaan leikkihetkeen) sekä Let Grow Experience -tehtäväpaketin (joka sisältää kotitehtäviä, joissa oppilaat tekevät vanhempiensa luvalla yksin jotain, jota he eivät ole ennen tehneet, kuten ulkoiluttavat koiraa, kiipeävät puuhun, kävelevät kauppaan tai valmistavat päivällistä).

Vanhemmat voisivat vapauttaa perheensä kollektiivisen toiminnan ansoista myös ilman järjestöjen apua, jos he toimisivat yhdessä lastensa kaverien vanhempien kanssa. He voisivat luoda yhteiset säännöt älypuhelinten käytölle ja järjestää omatoimisia leikkihetkiä tai kannustaa lapsia viettämään aikaa toistensa kotona, puistossa tai ostoskeskuksessa.

Vanhemmat ovat kyllästyneet siihen, millaista lapsuudesta on tullut. Monet ovat väsyneet jokapäiväiseen riitelyyn teknologioista, jotka on suunniteltu kaappaamaan lasten huomio ja pitämään siitä kiinni. Mutta puhelinriippuvainen lapsuus ei ole väistämätön pakko.

Ehdottamani neljä sääntöä eivät maksa käytännössä mitään, eikä niistä ole selkeää haittaa kenellekään, ja vaikka niiden käyttöönottoa voitaisiin tukea uusilla laeilla, ne voidaan omaksua myös ilman niitä. Jokainen niistä voidaan ottaa käyttöön välittömästi, tämän vuoden aikana, etenkin paikkakunnilla, joissa koulun ja kodin yhteistyö toimii hyvin. Vain yksi viesti rehtorilta, jossa pyydetään vanhempia lykkäämään älypuhelimien ja somen käyttöönottoa, koska koulu pyrkii kohentamaan lasten mielenterveyttä puhelinvapaalla mallilla, sysäisi kollektiivisen toiminnan liikkeelle ja asettaisi yhteisön normit uuteen uskoon.

Emme tienneet, mitä teimme 2010-luvun alussa. Nyt tiedämme. On aika päästä eroon puhelinriippuvaisesta lapsuudesta.

Artikkeli on muokattu Jonathan Haidtin kirjasta The Anxious Generation: How the Great Rewiring of Childhood Is Causing an Epidemic of Mental Illness.

©2024 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.