Mystinen ALS-tautipesäke puhkesi alppikylässä – Sitten selvisi, että sairastuneita yhdisti korvasienten syöminen

Pääkuvassa ALS:iin kuolleen Danielin puoliso Brigitte.

The Atlanticin alkuperäisen, englanninkielisen jutun voit lukea tästä linkistä.

Maaliskuussa 2009 Emmeline Lagrange veti syvään henkeä pitkän yövuoron jälkeen ja valmistautui soittamaan ikävän puhelun. Neurologina työskentelevä Lagrange oli todennut 42-vuotiaalla naisella amyotrofisen lateraaliskleroosin eli ALS-taudin.

Potilas asui pikkukylässä Ranskan Alpeilla, puolentoista tunnin ajomatkan päässä Lagrangen työpaikalta Grenoble Alpesin yliopistollisessa sairaalassa. ALS on harvinainen tauti, joten Lagrange arveli, että potilasta hoitanut yleislääkäri Valerie Foucault tuskin olisi kohdannut sitä aiemmin.

Lumihiutaleet leijailivat maahan Lagrangen vastaanottohuoneen ikkunan ulkopuolella, kun hän valmistautui selittämään, kuinka ALS vääjäämättä halvaannuttaa ja lopulta tappaa uhrinsa. Hänen yllätyksekseen Foucault tokaisi heti diagnoosin kuultuaan: ”ALS on minulle hyvinkin tuttu sairaus, koska tämä on jo neljäs tautitapaus tässä kylässä.”

Myös Lou Gehrigin tautina tunnetun ALS:n esiintyvyys Euroopassa on noin kahdesta kolmeen henkilöä sataa tuhatta ihmistä kohti. (Yhdysvalloissa esiintyvyys on hieman korkeampi.)

Aina silloin tällöin jonnekin ilmestyy tautikeskittymä.

Kohonneita ALS-esiintyvyyslukuja on havaittu erään laguunin ympäristössä Ranskassa, järven ympärillä New Hampshiressa, yhdessä kerrostalossa Montrealissa sekä Italian Etna-tulivuoren itä-, muttei länsirinteellä. Nämä ilmiöt ovat hämmentäneet tutkijoita, jotka ovat etsineet ALS-taudin aiheuttajaa viimeiset 150 vuotta.

Viimeaikaiset tutkimukset ovat keskittyneet pääasiassa ALS:n taustalla olevaan genetiikkaan, mutta keskittymät viittaavat ennemminkin siihen, että ympäristötekijöillä on keskeinen rooli sairauden synnyssä. Jokainen uusi keskittymä, niin sanottu ALS-klusteri, tarjoaa tutkijoille harvinaisen tilaisuuden selvittää, mitä nämä ympäristön vaikutukset voivat olla – ainakin jos he ehtivät tutkia niitä riittävän nopeasti.

Monet klusterit häviävät yhtä mystisesti kuin ne ovat ilmestyneetkin.

Puhelun jälkeen Lagrange tunsi olonsa levottomaksi. Hän aavisti, että hänellä olisi edessään valtava urakka. Seuraavan vuosikymmenen ajan hän perehtyi tutkijaryhmän kanssa Alppien ALS-klusteriin, joka kasvoi lopulta 16 henkilön kokoiseksi, eli kymmenen kertaa suuremmaksi kuin alueen pienen asukasluvun perusteella olisi voinut ennustaa.

Jo tuon ensimmäisen puhelun aikana, kun Lagrange sai tietää neljästä ALS-tapauksesta, hänen oli vaikea sisäistää lukumäärän merkitystä ja Foucault’n epätoivoista avunpyyntöä. Jos kylässä oli jotain, joka oli saanut aikaan nuo huolestuttavat tilastot, Foucault’lla ei ollut aavistustakaan, mitä se voisi olla. ”Hän oli hyvin järkyttynyt”, Lagrange muistelee. ”Hän sanoi: ’Tämä ei voi olla totta; sinun pitää saada tämä loppumaan.’”

Joillakin ihmisillä oireet ilmenevät ensin kurkussa. Kun lihakset surkastuvat, nesteiden nielemisestä tulee yhä hankalampaa. Toiset saattavat huomata, että heillä on vaikeuksia liikuttaa kättä tai jalkaa.

”He menettävät pienen osan itsestään joka päivä”, Foucault kertoo potilaistaan. ”He menettävät sormensa tai kykynsä nauraa.”

Lopulta aivoissa tai selkäytimessä tuhoutuu niin paljon liikehermoja, että potilaat eivät yksinkertaisesti pysty enää hengittämään. Lou Gehrig kuoli kaksi vuotta diagnoosinsa jälkeen, vain 37-vuotiaana. Stephen Hawking oli poikkeustapaus, sillä hän eli ALS:n kanssa 76-vuotiaaksi asti.

Montchavinin kylä.

Noin 5–10 prosentilla ALS-tautia sairastavista ihmisistä on samaa tautia sairastava sukulainen. Edistysaskeleet DNA:n sekvensoinnissa johtivat 2000-luvulla lukuisiin geneettisiin tutkimuksiin, joissa havaittiin, että noin kaksi kolmasosaa suvun sisällä esiintyvistä tautitapauksista liittyy vain muutamaan geenimutaatioon. Sen sijaan vain yksi kymmenestä ALS-tapauksesta, jossa potilaan suvussa ei esiinny sairautta, voidaan selittää geneettisillä poikkeavuuksilla.

”Tehtävämme on siis selvittää, miten samaan lopputulokseen päädytään ilman geenimutaatioita”, selittää Columbian yliopiston Eleanor and Lou Gehrig ALS Center -tutkimuskeskuksen johtaja Neil Schneider.

Tutkijat ovat kehittäneet ALS-taudin puhkeamisesta useita hypoteeseja, joita on huomattavasti vaikeampaa ja monimutkaisempaa tutkia kuin pelkkää genetiikkaa. Yhden hypoteesin mukaan ALS:n aiheuttaa geneettisen taipumuksen ja koko eliniän kestävän ympäristöaltistuksen yhdistelmä.

Toisen mukaan tauti puhkeaa, mikäli henkilölle kertyy kuusi niin sanottua ”osumaa”, joihin kuuluvat muun muassa geenimutaatiot, altistuminen myrkyille ja jopa elintapoihin liittyvät tekijät, kuten tupakointi.

Jokaisen klusterin kohdalla tutkijat ovat pyrkineet määrittämään, mitkä ympäristöriskit, ammatit ja toiminnot voivat olla kytköksissä siihen. Guamin saarella, pääasiassa tšamorrojen alkuperäiskansan keskuudessa, levisi toisen maailmansodan jälkeen hermoston rappeutumissairaus, joka muistutti ALS:ää, vaikkakin osalla potilaista oli myös Parkinsonin taudin ja dementian oireita.

”Kuvittele, että saavut kylään, jossa 25 prosenttia ihmisistä on kuolemaisillaan ALS-tautiin”, kuvailee Paul Alan Cox, tapausta tutkinut etnobotanisti. ”Se oli kuin Agatha Christien romaanista: kuka on murhaaja?”

Varhaiset tutkimukset yrittivät yhdistää kuolemantapaukset varsin epätodennäköiseen syylliseen: erittäin myrkylliseen käpypalmuun ja sen siemeniin, joita paikalliset jauhoivat jauhoksi valmistaakseen tortilloja. Cox kollegoineen esitti, että ihmisen solut erehtyvät luulemaan kasvissa esiintyvää BMAA-yhdistettä toiseksi aminohapoksi, mikä johtaa proteiinien laskostumishäiriöihin aivoissa.

Ympäristöneurotieteilijä Peter Spencer Oregon Health & Science -yliopistosta on esittänyt toisenlaisen selityksen: elimistö muuntaa kasvin siemenissä niin ikään esiintyvän sykasiinin myrkylliseksi kemikaaliksi, joka voi vaurioittaa DNA:ta ja aiheuttaa vähitellen hermoston rappeutumista.

Jokainen teoria sai osakseen kritiikkiä, eikä yhteisymmärrystä asiasta koskaan saavutettu, lukuun ottamatta kenties hiljaista sopimusta siitä, että ympäristö on jollain tavalla olennainen osa tarinaa. Guamin klusteri oli kadonnut lähes täysin 1900-luvun loppuun mennessä.

Geenimutaatiot ovat täsmällisiä, mutta maailma on sotkuinen paikka. Osittain tästä syystä ALS-tutkimus keskittyy edelleen geeneihin, kertoo Pittsburghin yliopiston ympäristöepidemiologi Evelyn Talbott. Samasta syystä klusterit, niin epämääräisiä kuin ne ovatkin, ovat niin arvokkaita: ne tarjoavat tutkijoille mahdollisuuden selvittää, mitä sotkun seassa piilee.

Montchavin oli kaivoskylä vuoteen 1886 asti, jolloin kaivos suljettiin ja kylä lähes autioitui. Vuonna 1973 se liitettiin osaksi laajempaa talviurheilukeskusten verkostoa Alpeilla. Tapasin Foucault’n kirkon kupeessa Bellentren keskustassa aurinkoisena iltapäivänä joulukuussa, viikkoa ennen hiihtokauden virallista avausta.

Bellentre on 900 asukkaan kylä, jonka naapurikyliin kuuluu muun muassa Montchavin. Ympärillä kohosivat vuoret, joiden huipuilla ei ollut vielä juurikaan lunta. Foucault tervehti minua toppatakissaan ja johdatti minut reippaasti ylös jyrkkää mäkeä rupatellen samalla ranskan ja englannin sekoituksella. Pian saavuimme hänen kotiinsa, jossa hän vastaanottaa toisinaan myös potilaita.

Foucault keitti meille pannullisen mustaa teetä ja asetti sitten pöydälle lehtiön, johon oli raapustettu diagnooseja ja kuolinpäiviä. Ensimmäinen Foucault’n tuntema ALS-potilas asui vain kivenheiton päässä sieltä, missä parhaillaan istuimme, talossa rinteen juurella; mies oli saanut diagnoosin vuonna 1991.

Toinen tapaus oli hiihdonopettaja Daniel, joka asui Montchavinissa ja omisti alppimajan lähellä Les Cochesia, hiihtokylää, joka sijaitsee viiden minuutin ajomatkan päässä serpentiinitietä ylöspäin. Danielin perheen pyynnöstä käytän hänestä pelkkää etunimeä terveystietojen yksityisyyden vuoksi.

Daniel oli kertonut Foucault’lle vuonna 2000, että hänellä oli puhevaikeuksia, joten tämä oli lähettänyt miehen kurkunpään sairauksiin erikoistuneelle lääkärille. Erikoislääkäri ei löytänyt Danielin kurkusta mitään vikaa, joten tämä ohjattiin Grenobleen neurologille, joka diagnosoi hänellä ALS-taudin.

Emmeline Lagrange Grenoblen yliopistollisessa sairaalassa.

Kun Foucault kuuli vuonna 2005, että erään hänen perusterveydenhuollon potilaansa miehellä oli todettu ALS, hän soitti isälleen, joka toimii sydänlääkärinä Normandiassa. ”Tuo ei ole normaalia”, tämä totesi. Muutamaa vuotta myöhemmin Foucault näki kylän keskustassa yhden potilaistaan, 42-vuotiaan naisen, jonka käsi roikkui velttona. Niinpä Foucault osasi epäillä pahinta jo ennen kuin nainen sai ALS-diagnoosin Lagrangelta.

Foucault’n kanssa käymänsä keskustelun jälkeen Lagrange kokosi ryhmän neurologeja ja Ranskan hallituksen edustajia etsimään ympäristötekijää, joka olisi voinut aiheuttaa Montchavinin ALS-klusterin.

He testasivat raskasmetalleja juomavedestä, myrkkyjä maaperästä ja epäpuhtauksia ilmasta. Kun kylästä tehtiin hiihtokohde 1970-luvulla, rakentajat olivat tehneet kukkapenkkejä vanhoista junanvaunuista peräisin olevasta puusta, joten ryhmä etsi ympäristöstä kreosoottia, junanvaunujen valmistuksessa käytettyä kemikaalia. He etsivät erilaisia yhdisteitä 1980-luvulla käytetystä tekolumesta. He kävivät läpi puutarhoja, kaivoja ja jopa yhden menehtyneen ALS-potilaan aivot.

Kului vuosia, mutta mitään merkittävää ei löytynyt.

Päivä sen jälkeen, kun olin juonut teetä Foucault’n kanssa, tapasin Lagrangen sairaalassa. Hänen äänensä murtui, kun hän selasi pöydällään olevia papereita ryhmän tutkimuksista. Hän oli itse hoitanut useimpia Montchavinin ALS-potilaita diagnoosista aina kuolemaan saakka. Hän työskenteli Montchavinissa viikonloppuisin ja lomaili siellä perheensä kanssa.

”Tunsin olevani vastuussa heistä”, hän myönsi. ”Minulle vakuuteltiin, että syy oli geneettinen. Kaikki potilaat asuivat samassa alueella; he olivat varmasti serkkuja keskenään. Mutta tiesin, ettei se pitänyt paikkaansa.”

Lagrangen tutkimusryhmä oli kartoittanut 12 Montchavinin klusteriin kuuluvan ihmisen genomin, eikä yhdelläkään heistä ollut ALS-tautiin liittyviä mutaatioita. Yhdelläkään potilaalla ei myöskään ollut ALS:ää sairastavia vanhempia, isovanhempia tai isoisovanhempia.

Heidän elintavoissaan oli kuitenkin muita merkittäviä yhtäläisyyksiä. Ensimmäiset Montchavinin ALS-potilaat työskentelivät yhdessä hiihdonopettajina ja asuivat alppimajoissa metsäisellä L’Orgère-nimisellä alueella vuoren rinteellä. Monet heistä kävivät yhteisillä vaelluksilla; toiset nauttivat muuten vain luonnossa liikkumisesta.

”Päättelimme, että heillä täytyi olla jotain yhteistä, jotain, jota he söivät tai joivat”, Lagrange kertoi minulle istuessaan työtuolissaan valkoisessa lääkärintakissaan, paksut ruskeakehyksiset silmälasit nenällään.

Hän ojensi minulle paksun paperinivaskan: kyselylomakkeen, jonka hän oli laatinut ALS-potilaille, heidän perheilleen ja sadoille alueella asuville ihmisille, jotka eivät sairasta ALS:ää. Kyselyn täyttäminen kesti noin kolme tuntia, ja siinä kysyttiin muun muassa elintavoista, ruokailutottumuksista, harrastuksista, työpaikoista, asuinpaikoista ja monista muista asioista.

Kysely paljasti, että kaikki ALS-potilaat olivat syöneet kolmea ruokaa, jota kontrolliryhmän henkilöt eivät syöneet: riistaa, voikukanlehtiä ja metsäsieniä.

Lagrangen tutkimusryhmä ei heti osannut epäillä sieniä. Ympäristöneurotieteilijä Spencer Oregonista kiinnitti kuitenkin huomiota niihin nähtyään Lagrangen kollegan esityksen Montchavinin klusterista konferenssissa vuonna 2017. Spencer oli tutkinut käpypalmun siementen roolia Guamin klusterissa ja tiesi, että jotkut sienet sisältävät myrkkyjä, jotka voivat vaikuttaa voimakkaasti hermoston toimintaan.

Spencer liittyi tutkimusryhmään, ja vuonna 2018 hän oli Lagrangen mukana Montchavinissa jakamassa lisää kyselyitä ja haastattelemassa potilaita ja muita paikallisia näiden ruokavaliosta. Tutkijakaksikko oli erityisen kiinnostunut siitä, söivätkö ihmiset sieniä.

Vastaukset paljastivat, että ALS-potilaat eivät olleet kylän ainoita sienestäjiä, mutta he olivat erityisen mieltyneitä tiettyyn sienilajiin, johon terveet paikalliset haastateltavat eivät sanojensa mukaan ikinä koskeneet: korvasieneen.

Korvasieni muistuttaa aivoja, jotka on jätetty ulos auringonpaisteeseen. Sienellä on ruskea, poimuinen ja kurttuinen lakki, joka on väriltään tummempi kuin korvasientä muistuttavan huhtasienen toffeenruskea lakki. Korvasientä, eli Gyromitra esculentaa, kasvoi Montchavinin ympäristössä, ja sitä esiintyi erityisen runsaasti keväisin hiihtomökkien lähellä, jos edeltävä talvi oli ollut riittävän luminen.

Ranskassa on aktiivinen sienestyskulttuuri, ja korvasieni oli vain yksi monista lajeista, joita Montchavinin sieniharrastajat poimivat paistettavaksi voin ja yrttien kera. Korvasieni sisältää gyromitriinia, myrkkyä, joka aiheuttaa vuosittain ikäviä oireita muutamille sienestäjille ympäri maailmaa.

Puolet Montchavinin ALS-potilaista kertoi saaneensa jossain vaiheessa elämäänsä akuutin sienimyrkytyksen. Spencerin mukaan ihmisen elimistö saattaa myös muuntaa gyromitriinia yhdisteeksi, joka voi ajan myötä aiheuttaa samanlaisia DNA-vaurioita kuin käpypalmun siemenet.

Valerie Foucault takapihallaan Bellentressä.

Vielä ei voida varmuudella sanoa, että juuri korvasieni aiheutti ALS-tautia Montchavinin kylässä. Lagrange aikoo testata sieniä tai niiden myrkkyä eläimillä saadakseen selville, aiheuttaako se hermoston rappeutumista. Spencerin mielestä Montchavinin ja Guamin välillä on kuitenkin selvä yhteys: ALS-klusteri Alpeilla on jälleen yksi osoitus siitä, että ympäristötekijöillä voi olla merkittävä rooli hermoston rappeutumissairaudessa.

Asiaa tutkiessa käy pian ilmi, että ALS-tautia mahdollisesti aiheuttavien ympäristökatalyyttien kirjo on valtavan laaja: torjunta-aineet, raskasmetallit, ilmansaasteet, syanobakteerikukintoja sisältävät vesistöt. Armeijan käyminen on yhteydessä kohonneeseen ALS-riskiin; samoin ammattilaisjalkapalloilijan, maalarin, maanviljelijän tai mekaanikon ammatissa toimiminen.

Löydösten kirjo on niin suuri, että jotkut tutkijat epäilevät, onko ympäristötekijöiden tutkimuksesta mitään hyötyä ALS-potilaille. Ehkä aiheuttajat ovat niin moninaisia, ettei niistä voi muodostaa minkäänlaista yhtenäistä selitystä ALS:lle, ja jokainen aiheuttaja synnyttää klustereita eri tavalla.

Voi olla niinkin, kuten neurologi Jeffrey Rothstein Johns Hopkinsin yliopiston lääketieteellisestä tiedekunnasta esittää, että ALS-klusteri ei merkitse mitään; se on vain harvinainen tilastollinen poikkeama.

”Potilaat haluavat aina löytää syyn sille, miksi heillä on niin hirveä sairaus”, hän sanoo. ”ALS:n kohdalla näitä poikkeamia on ollut vuosien varrella useita, ja jokaiseen liittyy jonkinlainen käsitys syistä, mutta mikään niistä ei ole edennyt sen pidemmälle.”

”Monet ihmiset karsastavat ajatusta ALS-klustereista”, sanoo Michiganin yliopiston neurologi Eva Feldman. Hän kuitenkin näkee jatkuvasti työssään tällaisia keskittymiä. Kerran hän tapasi kolme ALS-tautia sairastavaa naista, jotka olivat varttuneet muutaman korttelin päässä toisistaan Grand Rapidsin alueella.

Hänen tutkimuksensa on osoittanut yhteyden ALS:n ja orgaanisten yhdisteiden, erityisesti torjunta-aineiden, välillä. Feldman uskoo, että ALS:n taustalla olevien ympäristötekijöiden merkitys ja laajuus voidaan selvittää ainoastaan tutkimalla klustereita tarkemmin. Ensinnäkin lääkäreiden tulisi hänen mukaansa ilmoittaa kaikki ALS-tapaukset osavaltion viranomaisille.

Feldman suunnittelee parhaillaan myös Yhdysvaltain ensimmäistä etenevää ALS-tutkimusta, jossa on määrä seurata 4 000 tervettä tuotantotyöntekijää Michiganissa. Hän uskoo, että klustereilla on merkitystä ja että koska lääkäreillä ei ole juurikaan keinoja pysäyttää ALS:ää, kun se on kerran puhjennut, ”olisi typerää hylätä uudet ideat” liittyen siihen, miten ALS:ää voitaisiin ehkäistä jo ennalta.

Niidenkin ihmisten, joiden elämä on mullistunut Montchavinin klusterin myötä, voi olla vaikeaa hyväksyä ajatusta siitä, että sienet voivat olla syynä tähän kärsimykseen. Korvasieniä syöneet tiesivät, että ne voivat aiheuttaa ikäviä sivuvaikutuksia, mutta he uskoivat, että sienten käsittely teki niistä pääosin vaarattomia.

Kysyin Claude Houbart’lta, oliko tämän vuonna 2019 kuollut isä Gilles syönyt sieniä. Claude soitti äidilleen ja laittoi kaiuttimen päälle. Clauden äiti kertoi tienneensä, että Gilles söi korvasieniä, mutta että hän ei itse koskaan valmistanut niistä ruokaa itselleen tai perheelleen yksinkertaisesti sen vuoksi, ettei hän halunnut ottaa riskiä vatsavaivoista.

Daniel, Foucault’n toinen ALS-potilas, ei myöskään tuonut sienestysharrastustaan kotiin asti. Hän ei koskaan syönyt korvasieniä Brigitte-vaimonsa nähden, vaikka tämä tiesi, että miehellä oli tapana poimia metsäsieniä tuttaviensa kanssa.

”Suhtaudun hieman varauksella sieniin. En olisi ikinä valmistanut niistä ruokaa”, Brigitte kertoi istuessaan keittiönpöydän ääressä kodissaan Montchavinissa, ympärillään Danielia ja pariskunnan jo aikuisia lapsia esittäviä valokuvia.

Kun Daniel kuoli vuonna 2008, Brigitte ja hänen perheensä sirottivat miehen tuhkat metsään, missä tämä oli viettänyt usein aikaa. ”Hän ei halunnut tulla haudatuksi tavalliseen tapaan”, Brigitte sanoi. ”Muistelemme häntä, kun kävelemme metsässä.”

Hervé Fino, eläkkeellä oleva lomayhtiön johtaja, joka on asunut Alpeilla 41 vuotta, oppi sienestämään Montchavinissa. Ruudulliseen takkiin kääriytynyt Fino muisteli puupaneloidussa vuokramökissään, kuinka paikalliset sienestäjät olivat vakuuttaneet korvasienten olevan syötäviä, kunhan ne oli kypsennetty hyvin. Siitä huolimatta hän ei milloinkaan syönyt sieniä, sillä hän pelkäsi mahdollisia ruuansulatusoireita.

Fino kertoi minulle ystävästään, joka poimi säännöllisesti korvasieniä ja valmisti kerran itselleen korvasienimunakkaan vaimonsa ollessa matkoilla. ”Hän oli hyvin sairas kahden päivän ajan”, Fino kertoi. Myöhemmin samalla ystävällä todettiin ALS. Hän teki itsemurhan.

Fino pohti karhealla äänellä, mikä muu kuin sieni olisi voinut aiheuttaa sairauden. Ystävä oli pudonnut jääkylmään puroon kaksi päivää ennen diagnoosia. ”Ehkä sokki laukaisi taudin?”

Eräs tautiin sairastunut nainen puolestaan omisti konkurssin partaalla olevan ravintolan köysiradan vieressä. Ehkä stressillä oli siis jotain tekemistä sairastumisen kanssa. Fino kohautti olkapäitään. Nämäkään olosuhteet eivät tarjonneet uskottavaa selitystä. Ne eivät olleet niin mullistavia, että ne olisivat voineet muuttaa jonkun kohtalon niin dramaattisella tavalla. Ehkä mitään yksittäistä selitystä ei koskaan löydetä.

Claude kertoi ymmärtävänsä, miksi ihmiset suhtautuvat tähänkin teoriaan epäillen. ”Joku syö sienen ja sitten muka kuolee sillä tavalla?” hän sanoi. ”Älä viitsi!”

Ennen kuin lähdin Montchavinista kävin kävelyllä L’Orgèren alueella, jossa ensimmäisten ALS-potilaiden hiihtomökit sijaitsivat. Ikkunoista ei näkynyt valoa, ja Montchavinin kylä rinteen juurella oli hiljainen ennen turistikauden alkua. Taivaalta alkoi leijailla suuria lumihiutaleita, toivottavasti lunta tulisi tarpeeksi hiihtäjiä varten.

Viime talvet Ranskan Alpeilla ovat olleet lämpimiä ja kuivia, eli olosuhteet eivät ole olleet suotuisat korvasienille. ”Montchavinissa ei ole enää korvasieniä”, Lagrange totesi.

Hänen mukaansa Montchavin on liittynyt muiden syntyneiden ja sittemmin hiipuneiden ALS-klustereiden joukkoon; uusia diagnooseja ei ole tehty vuoden 2019 jälkeen, ja siitä on vielä pidempi aika, kun Lagrangen tutkimusryhmä on viimeksi löytänyt tuoreen korvasienen.

Siitä huolimatta en voinut olla hakematta katseellani sieniä kävelyllä, enkä päässyt eroon tunteesta, että ympäröivä luonto ei ollut niin harmiton kuin olin kuvitellut. Fino kertoi pitävänsä edelleen silmänsä auki korvasienten varalta. Hän ei koskaan poimisi niitä kotiin vietäväksi, muttei ole lakannut etsimästä niitä.

Eräänä päivänä vuonna 2023, kun Fino oli pysäköinyt autonsa hiihtohissin viereen, hänen katseensa kiinnittyi jalkojen juuressa olevaan muhkuraiseen kohtaan. Kaksi tummanruskeaa sientä työntyi esiin kosteasta mullasta.

©2025 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.