”Mie itkin eilen ja itken tänään” sanoi Ukrainassa ja muukalaislegioonassa sotinut Aleksi Lysander – mutta kaipasi takaisin rintamalle

Mie hoksasin, että tämä on oikea sota. Kyselin tutuilta ukrainalaisilta, keiden kanssa olen tehnyt töitä, että tarvitsetteko apua. Väittivät pärjäävänsä ilman. Katselin muutaman päivän ja näin, että ei ole sellainen pikajuttu kuin edellisellä kerralla. Pakko lähteä.

Näillä sanoilla Aleksi Lysander aloittaa kertomuksensa Tuomas Kyrön kirjoittamassa teoksessa Aleksi Suomesta. Elettiin maaliskuun taitetta 2022. Venäjä oli aloittanut neljää päivää aikaisemmin hyökkäyksen Ukrainaan.

Muutamaa päivää myöhemmin Lysander seisoi Puolan ja Ukrainan rajalla. Virkailijat katsoivat passia, kysyivät mitä hän on tulossa tekemään. Lysander kertoi olevansa sotilas. Tulevansa auttamaan.

Kyselyt loppuivat siihen.

Ukrainassa Lysander oli yhteensä vajaan vuoden. Hän kuului ulkomaisten taistelijoiden iskuryhmään, jonka jäsenet olivat palvelleet erikois- tai laskuvarjoyksiköissä eri maiden armeijoissa. Sotaa kokeneita miehiä jokainen.

He olivat etulinjassa muun muassa Irpinissä, Mykolajivissa ja Zaporižžjassa. Lysander oli tunnustelija, hän meni aina ensimmäisenä. Siihen hänet oli koulutettu.

Aleksi Lysander, 34, sihauttaa oluttölkin auki. Se on päivän ensimmäinen.

– Muuten sie et saa minusta mitään irti. Se on ihan varma.

Olemme sopineet keskustelevamme hänen poikkeuksellisesta elämäntarinastaan sekä kokemuksistaan ammattisotilaana maailman kriisipesäkkeissä ja sotatoimialueilla. Monista asioista on vaikea puhua ääneen.

Nuori mies liittyi Ranskan muukalaislegioonaan 18-vuotiaana. Kotona Oulussa hän ilmoitti äidilleen lähtevänsä ulkomaille, ei kertonut tarkemmin suunnitelmistaan. Äiti sai tietää poikansa olinpaikan kolme kuukautta myöhemmin.

Lysander matkusti junalla Helsinkiin ja lennolla Pariisiin. Sieltä matka jatkui Aubagneen rekrytointikeskukseen, jossa muukalaislegioona värväsi joukkoonsa vapaaehtoisia sotilaita viisivuotiseen palvelukseen.

Alokaskausi oli silmittömän raaka. Simputusta oli valtavasti. Lysanderilta hakattiin taju pois kahdesti. Ensimmäisen kerran siksi, ettei hän osannut ranskankielisen laulun sanoja. Puolessa vuodessa hän puhui kieltä sujuvasti.

Marssiessa irtosivat varpaankynnet. Tunnin liikkumisen jälkeen hermot menivät tilaan, jossa kipua enää tunnistanut. Hän ulosti housuunsa, vuosi verta ja itki. Opetteli selviytymään. Kärsien ja hammasta purren.

Hän halusi kovimman mahdollisen koulutuksen. Hän halusi olla paras. Näyttää kiusaajilleen.

Viisi muukalaislegioonassa vietettyä vuotta johtivat identiteettikriisiin. Sinä aikana mies vaihtoi nimensä ensin Samuli Jussheikistä Hector Jlumaeksi ja lopulta Aleksi Lysanderiksi. Äiti huomasi muutoksen pojassaan. Poika meni jotenkin rikki. Niin oli tarkoituskin.

Muukalaislegioonassa hajotetaan sinne saapuvan nuoren miehen persoonallisuus ja rakennetaan se uudelleen.

Niin sotilaita tehdään.

Pikkupoika ei osannut suhtautua tummaan ihonväriinsä muuten kuin positiivisena asiana. Kun toiset lapset tulivat kysymään, että ”miks sie olet tovvärinen?” vastasi poika ylpeänä, että ”olen saanut tämän lahjaksi mun isältä”.

Ongelmat alkoivat kouluun mennessä. Tuli syrjintää, tönimistä ja ulkopuolelle jättämistä. Uimahallissa Aleksin päätä painettiin veden alle. Jalkapalloleiriltä hän palasi pelivaatteet repeytyneinä. Harva aikuinen puuttui kiusaamiseen.

Kotona Aleksi ei kertonut tapahtumista. Hän halusi säästää äitiään murheiltaan, ja vaikeni kiusaamisesta niin pitkään kuin pystyi.

Senegalilaisesta isästä ei tarvinnut kantaa huolta. Hänet Aleksi näki ensimmäisen kerran 27-vuotiaana.

Ahdistus nuoren pojan sisällä kalvoi. Yläasteen päätyttyä Aleksi ilmoitti, ettei mene lukioon. Hän vetäytyi huoneeseensa eikä juuri tullut sieltä ulos. Muutaman vuoden päästä hän häipyi jo maailmalle ja valitsi sotilasuran.

Kuinka paljon rasismilla oli tekemistä asian kanssa? Varmasti hyvin paljon, Lysander sanoo. Enemmän kuin millään muulla yksittäisellä asialla hänen elämässään.

– Olen nähnyt, miten julmia ihmiset voivat olla lasta kohtaan. Olen nähnyt pahuutta erittäin nuorena. Mutta eipä ole tullut kukaan sanomaan mitään sen jälkeen, kun liityin legioonaan. Paitsi vartijat Helsingin rautatieasemalla.

Milloin?

– Olisiko ollut vuosi sitten. Ne pöljät sanoi, että mene banaaniveneellä takaisin Afrikkaan. Ja kaikenlaista n-sanaa siihen päälle. En viitsinyt korjata, että olette kyllä tyhmiä, kun että tajua, että banaaniveneellä mennään Kuubasta Jenkkeihin. You are stupid as shit. Enkä mie tietenkään sanonut, että olen sotilas. Eihän ne sitä tienneet. No joo…

Onko Suomi muuttunut Lysanderin mielestä lainkaan parempaan suuntaan? Hän pudistaa päätään.

– Mutta se, miten avoimesti asiaan otetaan kantaa, on muuttunut. Kun menin yksitoistavuotiaana Oulussa kauppaan, uusnatsit potkivat minua siinä kaupan edessä keskellä päivää. Eikä kukaan sanonut mitään. Se oli ihan normaalia. Ethän sie nykyisin voi sellaista mennä tekemään. Jokuhan tulisi sanomaan tai kaivaisi kameran esiin. Siitä tulisi uutinen ja lähtisi työpaikka alta.

Lysander on kohdannut sotilasuransa aikana silmitöntä väkivaltaa. Hän on kohdannut kuolemaa ja ruumisröykkiöitä, nähnyt asioita, jotka ovat siviileille miltei mahdottomia käsittää. Kyrön kirjassa näitä tapahtumia ei tuoda juuri esille. Väkivallalla tai verisillä yksityiskohdilla ei mässäillä.

Sellaisista asioista hän ei halua nytkään puhua. Minkälaiseen väkivaltaan olet joutunut turvautumaan rintamalla? Milloin jouduit ampumaan ensimmäisen kerran kohti? Tällaisiin kysymyksiin hän vastaa poikkeuksetta: en kommentoi.

Tyyli on hyvin erilainen kuin Britannian prinssi Harryn muistelmateoksessa, jossa hän kertoo tappaneensa armeija-aikanaan 25 ihmistä Afganistanissa. Ampumiaan taliban- taistelijoita Harry vertaa pelinappuloihin, jotka saatiin pois shakkilaudalta. Lysanderista prinssin puheet ovat säälittäviä.

– Ihmisiä ja kuolleita pitää kunnioittaa. Ne, jotka tällaisia asioita selittävät, eivät ymmärrä sitä pointtia… Ne on menneet mukaan sellaiseen typerään Jenkki-juttuun, että ”let’s smoke these fuckers”. Kun ei tämä ole mikään urheilupeli, tiiätkö?

Televisiossa ja poliitikkojen puheissa sodan asetelmat näyttävät aina kirkkailta. On olemassa oikea ja väärä puoli. Selkeä hyvä ja paha.

Rintamalla taistelevan sotilaan silmin todellisuus näyttäytyy toisenlaisena. Tulee harmaan sävyjä. Oikea ja väärä hämärtyvät. Kun vastassa on pelokkaita 17-vuotiaita venäläissotilaita tai rintamalle pakotettuja kazakstanilaisia vankeja, on vaikea oikeut­taa itselleen tappamista.

Niistä tilanteista sankaruus on kaukana.

Näin Lysander asian näkee.

Tietysti hänkin on joutunut myös tappamaan. Sellainen on sodankäynnin todellisuus. Se ei silti tarkoita, että hengen riistäminen toiselta ihmiseltä olisi tuntunut koskaan sankarilliselta teolta.

Päinvastoin. Lysander sanoo tuntevansa asiasta häpeää.

– Mun ei ole koskaan ollut vaikea painaa liipaisinta, koska se on mun duuni. Ja mitä vanhemmaksi on tullut ja mitä useammassa paikassa on ollut mukana, sitä helpompaa on tehdä se, mikä on pakko. En mie hetkahda sellaisesta sillä hetkellä yhtään mihinkään. Sitähän on onnellinen, että olet elossa ja sinun ystäväsi ovat elossa. Mutta kun alat miettiä, mitä tässä on ihan oikeasti tehty, niin… Ja se muuttuu kerta kerralta pahemmaksi. Tappamisesta alkaa tulemaan enemmän ammatti, mutta ei se tarkoita… Mie itkin sitä eilen, ja ihan varmasti itken tänäänkin.

Onko sota muuttanut sinua ihmisenä? Takuulla on, Lysander vastaa.

Vaikka ei hän toisaalta edes muista, minkälainen ihminen oli aikaisemmin. Eikä hän oikein tiedä, minkälainen on nykyisinkään.

Tällaisten mietteiden kanssa Lysander sanoo painiskelevansa päivittäin. Sodan kauhut eivät tule hänelle uniin, muistot sitä vastoin valvottavat häntä ja puskevat ajatuksiin. Se tekee elämän vaikeaksi. Huonoa omaatuntoa ei pääse pakoon.

Voiko itselleen antaa anteeksi?

– En tiedä yhtään sotilasta, joka olisi siihen pystynyt. Voihan itseään taputella selkään. Mutta ei se ole mikään alkoholi- tai huumeriippuvuus, josta voi päästä yli. Tehtyä ei saa tekemättömäksi.

Aleksin elämässä on riittänyt muutenkin turbulenssia. Hän palasi marraskuussa 2022 muutamaksi kuukaudeksi Suomeen. Hän vietti yön putkassa. Toisen yön hän vietti Auroran psykiatrisella poliklinikalla lepositeissä.

Hän on kärsinyt traumaperäisestä stressihäiriöstä, unettomuudesta, syvästä masennuksesta ja yleisestä elämänhallinnan puutteesta. Myös itsetuhoiset ajatukset hiipivät välillä mieleen.

Elämälle on ollut vaikea löytää tarkoitusta.

Hän ei osaa sanoa, onko hänestä palaamaan normaaliin arkeen. Hän sitä yrittää ja toivoo. Mutta onko se mahdollista? Entä miten? Haluanko? Kannattaako? Pystynkö? Näitä kysymyksiä Lysander sanoo miettivänsä useasti. Kun ei ole ohjekirjaa, josta etsiä vastauksia. Ei ketään, jolta saisi selkeitä käskyjä.

Ei hän silti asiasta ketään syytä. Itse hän on polkunsa valinnut. Omaa syytäni tämä kaikki on, Lysander toistaa.

Hän huokaa.

– Ja silti sitä haluaa takaisin rintamalle. Sitä vain haluaa takaisin sen pariin, mitä oikeasti osaa. Että oikeasti tuntisi olevansa hyödyksi. Sitä joutuu pakottamaan itsensä niin kuin normaaleihin töihin. Ja sehän on oma vika tässä vaiheessa, ei kenenkään muun vika. Päässä viiraa sillä tavalla. Kun on tarpeeksi monta vuotta rintamalla, se on se vaikutus. Ihmisestä ei ole enää täysin siviiliksi.

Hän ei ole silti menettänyt toivoaan. Lysander kertoo asuneensa toukokuusta lähtien Suomessa, ja olevansa muuttamassa Helsinkiin. Töitäkin on tarjottu. Minkälaisia? Sitä Lysander ei halua vielä tässä vaiheessa paljastaa.

Hän sanoo muuton olevan tällä kertaa kuitenkin pysyvä.

Mikä hänet ajoi takaisin Suomeen ja siviiliin?

Lysander naurahtaa ja kaivaa puhelimen taskustaan. Näytöllä ilmestyy kuva saksanpaimenkoirasta. Lysander kertoo hankkineensa Diana-neidin vajaa kolme vuotta sitten. Hän sanoo haluavansa koiransa takaisin elämäänsä.

Hänelle tuli yksinkertaisesti ikävä.

Sodat olisi sodittu. Ainakin tällä kertaa.