1980-luku oli häpeilemättömän kuluttamisen vuosikymmen

Ruben Stillerin mukaan 80-luku oli ainutlaatuinen sukupolvikokemus. Vuosikymmentä kuvaavat citykulttuuri, kehitysoptimismi, ikkunoiden avaaminen Eurooppaan sekä kulutushedonismi. 80-luvulla kuluttaminen oli mahdollista yhä useammalle, yhtenä sen merkkinä yleistyneet ulkomaanmatkat. Suosituimpiin ravintoloihin jonotettiin. Lomille lomps. Sähköpostin automaattinen vastausviesti kertoo, että tavoitellulta henkilöltä on turha odotella pikaista vastausta. Viestissä on informaatioarvon lisäksi tunnevoimaa: meikäläinen vaihtaa nyt vapaalle! Jos vapaudenriemu herättää viestin lukijassa hitusen kateuden kärvistystä, aina parempi. Pian sosiaalisen median kanavat täyttyvät onnellisuuden kuvista. Lomamaisemista, herkuista, juhlista ystävien kanssa. Yksi loistaa poissaolollaan: työn arki. Vaikka vietämme tosiasiassa suuren osan valveillaoloajastamme työpaikoillamme, niistä emme jaa kuvia – paitsi jos töissä tehdään jotain, mikä saa sen näyttämään vapaa-ajalta. Vapaa-ajan kautta näytämme millaisia olemme, tai ainakin millaisia haluaisimme olla. Se, että juuri vapaa-ajalla voimme toteuttaa itseämme, on itsestäänselvyys, ja siitä saamme kiittää 1980-lukua. 1980-luvulla annoimme itsellemme ja samalla toisillemme luvan nauttia enemmän työn vastapainoksi saadusta ajasta. Siinä missä edellisenä vuosikymmenenä tuli ponnistella yhteisen hyvän eteen, nyt sai haluta hyvää ihan vain itselleen, ilman tunnontuskia. 1980-luvulla meistä tuli minä. Kasari. Uuh. Olkatoppauksia, solarium-rusketusta, pöyhkeitä hiustyylejä, röyhkeästi esillä olevia statussymboleja. Vuosikymmen, jolloin vaatimattomuus ei varsinaisesti ollut hyve. Jos 1970-luvun suomettuneisuus näyttää nykysilmin häpeällisenä, 1980-luvun yliampuva nousukasmaisuus on lähinnä noloa. Silti juuri tuolle vuosikymmenelle palaisimme mieluiten. Kun Yle kysyi vuonna vuonna 2013 suomalaisten suosikkivuosikymmentä, 1980-luku oli selvä suosikki: melkein joka kolmas meistä eläisi hyvillä mielin taas kaiken mauttomuuden keskellä. Vaikkei haikailisikaan värikkäiden kiiltävien trikoiden perään, kasarissa on paljon mistä voi pitää. Suomi oli edellisen vuosikymmenen aikana päässyt talouskasvun imuun, ja 1980-luvulla vauhti vain kiihtyi kansantalouden kiriessä välillä jopa viisi prosenttia vuodessa. Hyvää riitti jaettavaksi. Suomessa oli pienet tuloerot, joten kasvun hedelmistä saivat nauttia lähes kaikki. Edellisten vuosikymmenten muuttoliikkeen seurauksena yhä useampi suomalainen asui kaupungeissa mukavuuksien keskellä, ja väestä tyhjentynyt maaseutukin modernisoitui ja vaurastui. Suuret ikäluokat olivat 1980-luvulla aktiivisessa työiässä. Tämän päivän kestohaasteet vanhusten hoitajavajeesta varhaiskasvattajapulaan olivat vasta edessäpäin, sillä huoltosuhde oli parempi kuin koskaan ennen tai sen jälkeen. Väestöpyramidi muistutti vielä teräväkärkistä kolmiota eikä ”tuhkauurnaa”, kuten Helsingin Sanomien eläköitynyt toimittaja Unto Hämäläinen on kuvannut nykykehitystä. Vaikka kaikkialla länsimaissa elettiin noususuhdanteen aikaa, Suomi oli erityisen kovassa vedossa. – Kun vuonna 1981 Suomi oli 19. vaurain maa maailmassa, vuonna 1988 Suomi oli jo sijalla kahdeksan, kertoo Helsingin kaupunginmuseon tutkimuspäällikkö Minna Sarantola-Weiss, jonka viime vuonna ilmestynyt kirja Me halusimme kaiken kertoo 1980-luvun monista ilmiöistä. Kirjan nimeen kiteytyy vuosikymmenen asenne. – Oltiin ahneita elämälle. Mikä ennen oli riittänyt, ei enää ollut tarpeeksi. Huomaa paljosta, että olemme siirtymässä uuteen kulttuuriin. Hotelli- ja ravintola-alalla se on vapautta, hyviä värähtelyjä, no problems -ilmapiiriä, onnistuneita asioita ja kaikkea tätä miellyttävällä tavalla. Näin kuvaili ajan henkeä Turun Sokos Hotel Seurahuone Sweet Dreams -julkaisussaan. 1980-luvulla Suomi keskiluokkaistui. Yhä useampi pääsi kiinni omistusasuntoon. Siihen vaikutti eittämättä myös vaihtoehdon huonous: vuokra-asuntoja rakennettiin vähän, ja vuokrat olivat korkeita. Kun 1970-luvulla tienestit menivät pitkälti lyhyen mutta korkean asuntolainan kuluihin, 1980-luvulle tultaessa rahaa alkoi jäädä muuhunkin. Kun rahaa oli käytettäväksi, sitä myös käytettiin. Lentomatkailun suosio lähti kiitoon: ulkomaanlentojen matkustajamäärät lähes kolminkertaistuivat vuosikymmenen aikana. Nuoret taas nousivat raiteille interrail-korteillaan. Suomalaiset matkustivat 1980-luvulla Etelä-Eurooppaan, kaupunkilomille, jopa kaukokohteisiin. Pelkän rannalla löhöämisen sijaan haettiin yksilöllisiä elämyksiä ja aktiviteetteja esimerkiksi surffauksen tai talvella laskettelun muodossa. Kotimaan kohteet vetivät ulkomaitakin enemmän, mutta kenties tunnusomaisin 1980-luvun matkailumuoto oli Tukholman-risteily. Varustamot olivat aiempina vuosikymmeninä kuljettaneet suomalaisia tapaamaan sotien jälkeen Ruotsiin jääneitä tai muuttaneita sukulaisia. Yhteydenpidon tarve väheni vähitellen, ja Itämeren ylittämiseen tarvittiin muita syitä. Varustamot lähtivät kisaan ihmisten vapaa-ajasta ja toivat reiteille yhtä suurempia ja monipuolisempia kelluvia viihdekeskuksia. Laivan sydän oli pitkä merelle avautuva arkadi, jonka varrella oli eri ravintolat buffetista à la carteen, ja se päättyi suureen yökerhoon. (...) Ennenkuulumatonta oli myös se että laivan ravintoloissa oli 15 erilaista olutmerkkiä tarjolla. Näin 1980-luvun risteilyalusta kuvailee Viking Linen pitkäaikainen markkinointijohtaja Risto Peltola Matkailijaliikenteelle kirjoittamassaan historiikissa. Peltola tuli tunnetuksi markkinoijana, joka ymmärsi parhaiten, mitä ihmiset merimatkalta tosiasiassa hakivat: häveliäästi ilmaisten huokeahintaisia juomia, hyttiseuraa ja hyviä juhlia. Samalla risteilyt olivat tapa päästä lähemmäs kansain- välistä tunnelmaa, ja siihen liittyvää ruokakulttuuria. – Ruotsinlaivat tarjosivat monille ainoan mahdollisuuden syödä niin sanotusti hienosti. Risteilyille tultiin joka puolelta Suomea. Odotukset olivat korkealla katkarapujen ja paahtopaistiviipaleiden suhteen, Minna Sarantola-Weiss kuvailee. Ihastusta herättivät myös cocktailit paperisateenvarjoineen. Elämysten nälkä kasvatti suomalaisten nälkää kirjaimellisestikin. Ravintoloissa käymisen suosio varsinkin suurissa kaupungeissa kasvoi, ja tarjonta monipuolistui. Lehtipihvi maustevoilla sai rinnalleen pizzoja ja muita matkoilta tuttuja herkkuja. Amerikkalaiset vaikutteet näkyivät pikaruuan suosion kasvuna. Edellisenä vuosikymmenenä avautunut Carrols sai kilpailijoikseen Burger Kingin ja McDonald’sin. Hampurilaisketjujen varsinainen leviäminen tapahtui kuitenkin vasta 1990-luvun aikana. Ruokakulttuuriin monipuolistuminen näkyi myös kotikeittiöissä. Kauppoihin ilmestyi eksoottisia hedelmiä kuten avokado ja kiivi. Kiinankaali toimitti salaatin tehtävää. Aiempaan verrattuna suomalaiset innostuvat syömään terveellisemmin mutta myös kalliimmin. Naudanliha alkoi syrjäyttää edullisempia sianlihatuotteita. 1980-luvulla sukupuoliroolit avartuivat sekä työelämässä että kotona. Miehet kiinnostuivat kokkaamisesta, ja toisaalta perheissä yleistyi ruokailun omatoimisuus, kun arkista ruuanlaittoa helpottamaan saatiin mikroaaltouuni. Äänimerkki "ping!" oli lapsille kutsu päivällispöytään. Klink, vuush, klink, vuush, klink. Painot kilahtelevat toisiaan vasten. Hiki nousee pintaan muttei käänny tuskanhieksi. Siitä huolehtivat tauot, joiden aikana tarkastellaan peilistä työn tulosta eli lihasten kehittymistä ja vaihdellaan kuulumisia toisten kuntoilijoiden kanssa. Salilta haetaan hyvää näköä ja oloa, ei kärsimystä. Bodaus eli kehonrakennus oli kaikista maailmalta Suomeen 1980-luvulla rantautuneista ilmiöistä taatusti yksi alkuun eniten kummeksuntaa herättäneistä. Vastaavaa hedonistista ulkonäkökeskeistä ruumiin kulttuuria ei oltu nähty sitten 1920-luvun Tulenkantajien. – Varsinkin kilpabodausta pidettiin tosi erikoisena – sellaista että miehet esiintyivät vähissä vaatteissa ja pullistelivat lihaksiaan, kertoo Jouni Virtamo. Virtamo toimi 1980-luvulla aktiivisesti kehonrakennuksen parissa ja vaikutti harrastuksen suosion kasvuun muun muassa perustamallaan Bodaus-lehdellä. – Saamme kiittää pitkälti naisia siitä, että mielikuvat bodauksesta muuttuivat, ja sen suosio kuntoiluharrastuksena nousi. Kiinnostukseen vaikutti eittämättä Ritva ”Kike” Elomaan menestys 1980-luvun kansainvälisissä kehonrakennuskilpailuissa. Kehonrakennuksen kilpailukulttuuriin liittyvistä lieveilmiöistä kuten hormonien käytöstä ei juuri ollut tietoa, joten median ihailu oli viatonta. – Meidänkin lehteemme ilmoitustuloja riitti. Emme tainneet koko 1980-luvun aikana maksaa autostamme mitään, kun aina oli tarjolla sponssiauto, joka Bodaus-teipeillä näkyi lehden jutuissa. Myös lentoja ja laivamatkoja saatiin ilmoitustilaa vasten, Virtamo kertoo. Lehti järjesti suosittuja lukijamatkoja muun muassa Tukholmaan, jossa kierreltiin paikallisissa kuntosaleissa. Ystävyyksiä syntyi, romanssejakin. Kuntosaleja perustettiin tiuhaan tahtiin eri puolille Suomea. Vieläkin toiminnassa olevia 1980-luvun kuntosaleja ovat esimerkiksi Sport Club Mikkeli ja Wasa Sports Club. – 1980-luvulla salit olivat kohtaamispaikkoja, siellä juteltiin ja saatiin treeniin kavereilta vinkkejä. Personal trainereitähän ei vielä ollut. Nykyisin saleilla ollaan korvanapit korvissa omissa oloissa eikä sanota mitään. Minusta se on sääli, Jouni Virtamo pohtii muutosta. Kehollisuus ja siihen liittyvät ilmiöt ovat jatkuvia puheenaiheita sosiaalisen median hallitsemassa nykyilmapiirissä. Kehopositiivisuus ja muut yksipuolisia kauneusihanteita kyseenalaistavat avaukset olisivat eittämättä ihmetyksen aihe 1980-lukulaiselle. Kehon, varsinkin naisen kehon, tuli olla timmi. Ulkonäöstään jopa piti olla kiinnostunut. Aikakauslehdet kannustivat ”rantakuntoon”, ja painojen nostamisen lisäksi siihen päästiin aerobiccaamalla. Aerobic nousi julkisuuteen amerikkalaisen näyttelijän Jane Fondan ja muiden Hollywood-tähtien kirjojen ja videoiden kautta. Suomessa Ylen TV2-kanavan Iltajumppa-ohjelman Anne Sällylä ja Eeva Eerikäinen keräsivät illasta toiseen miljoonayleisön. Julkkisten esimerkkiä seuraten suomalaiset naiset – joskus miehetkin – pukivat ylleen tiukat trikoot ja sitoivat pään ympärille hikinauhan. Lihaksikas ja rasvaton keho oli mieluiten mahdollisimman päivettynyt. Sitä haettiin paitsi lomilta myös solariumeista, joita ostettiin koteihinkin. Loma ei ollut onnistunut, jos kalpeanaamana palasi kotiin. (...) Aurinkomatkoilla taisi olla jopa aurinkotakuu tietyissä kohteissa. Mikäli matkan varrelle sattui sadepäiviä, sai matkan hinnasta osan hyvityksenä takaisin, muistelee matkabloggaaja Samppanjaa muovimukista Rantapallo-sivustolla. Kuntosalilla käyminen ja aerobic olivat harrastuksina sangen edullisia, mikä selitti niiden laajaa leviämistä niin toimistotyöläisten kuin nuorten joukossa. Erottautumis- haluisten oli haettava jotain muuta. Golfin ja laskettelun mainitseminen harrastuksina oli titteliäkin tehokkaampi tapa kertoa saavutetusta elintasosta. Jos vuosikymmenelle hakee sateenvarjoksi yhden käsitteen, se olisi yksilöllistyminen, kiteyttää Minna Sarantola-Weiss. Sarantola-Weissin Me halusimme kaiken -kirjassa yhtenä yksilöllisyyden ilmentymänä etenijän. Etenijöitä oli erilaisia, mutta tunnetuin lajityyppi oli juppi. Juppikulttuuri omaksuttiin Yhdysvalloista – nimitys yuppie tuli sanoista young, urban and professional – jossa yksi ilmiön edustaja oli sittemmin kaikkien tuntemaksi tullut kiinteistömiljönääri Donald Trump. Juppeihin liitetään kaikki se ylenpalttisuus ja yliampuvuus, mitä 1980-luku parhaimmillaan ja pahimillaan edustaa. Jos mielikuviin on uskominen, jupit tienasivat riskisijoituksillaan suhteettomia summia, ajoivat kalliilla autoilla, harrastivat statuslajeja, törsäsivät ylellisyystavaroihin ja matkoihin sekä ennen kaikkea keskittyivät enemmän siihen, miltä asiat näyttivät kuin siihen, miten ne todellisuudessa olivat. Juppeja alkoi näkyä mainoksissa, samalla kun brändien merkitys alkoi muutenkin kasvaa. Juppikulttuuriin kuului keskeisesti kaupunkilainen elämäntapa. Suomalaiset olivat 1970-luvulla muuttaneet kaupunkien lähiöihin, mutta 1980-luvulla kaupunkilaisuus elämäntapana alkoi kiinnostaa. Vaikka tavalliset ostokset käytiin edelleen tekemässä automarketeista, erottuvuutta tuovat tavarat ja vaatteet haluttiin kaupunkien ydinkeskustoista tavarataloista ja putiikeista. Muoviraha eli pankkikortti toi uutta vapauden tunnetta. Menestyvillä nuorilla aikuisilla oli intoa näyttäytyä myös yökerhoissa ja -kahviloissa. Oikeita urbaaneja kaupunkeja ei Suomessa ollut monia, joten huomio keskittyi Helsinkiin. Kun media nykyisin valittelee erityisesti Helsingin ydinkeskustan näivettymistä, syytä voi hakea 1980-luvun nostalgisoinnista. Tuolloin tuntui että jokainen, joka oli jotain, vietti aikaansa pääkaupungin keskustassa. – Media nosti esiin näitä ajan nuoria rohkeita sankareita. Tosiasiassa heitä ei kovin paljoa ollut, mutta he olivat niitä, jotka kirjoittavat historiaa, hymähtää Sarantola-Weiss. 1980-luvun media oli aikalaisten silmissä jännittävä ala, vaikka nykypäivän näkökulmasta se voi näyttää suorastaan hellyttävältä. Vuosikymmenen alussa suomalaiset seurasivat televisiosta ohjelmia tasan kahdelta kanavalta. Ohjelmavirran ikeestä päästiin, kun koteihin ostettiin nauhoittava videonauhuri, joiden myötä myös videomuotoisten elokuvien vuokraamistoiminta käynnistyi. Myös ensimmäiset kotitietokoneet tulivat käyttöön peleineen. Pieni mediavallankumous koettiin suomalaisessa televisiossa, kun Kolmoskanava aloitti vuonna 1986, ja MTV:n sisältö siirtyi pois Ylen kanavilta. Toinen kumous tapahtui radioaalloilla, kun Suomen hallitus myönsi toimiluvat 33 paikallisradiolle. Ensimmäisenä ehti Radio City, jonka ensimmäinen lähetys kuultiin vappuna 1985. Uusien medioiden tavoitteena oli antaa ääni sellaisille ihmisille ja ilmiöille, joita ei kuultu valtajulkisuudessa. Radio City koetteli sananvapauden ja hyvän maun rajoja tekemällä ohjelman uusnatsi Pekka Siitoimesta ja haastatteluja saunasta kondomi mikrofonin suojana. Ajan liberaalit arvot kuuluivat feminismiin ja vähemmistöjen oikeuksiin liittyvissä teemoissa – ”nykyisin puhuttaisiin intersektionaalisuudesta”, huomauttaa Minna Sarantola-Weiss – ja erilaisten alakulttuurien esiintuomisessa. Varsinkin musiikin kautta avautui mahdollisuuksia yhä moninaisemmille itsensä toteuttamisen tavoille. Muistoissa 1980-luku on vapautumisen vuosikymmen. Vapautumisen symbolina voi pitää vuoden 1981 Linnan juhlia, joita isännöi ensi kertaa Urho Kekkosen jälkeen presidentiksi noussut Mauno Koivisto. Presidentin tytär, epävirallinen tasavallan prinsessa Assi Koivisto tanssi muodikasta tiputanssia juhlaorkesterin säestyksellä yhtä lailla muodikkaaseen prinsessa Diana -henkiseen taftijuhlapukuun pukeutuneena. 1970-luvun jäänteet karisivat pois jokaisella pyrstön heilautuksella. Vapautuminen koski myös taloutta – jälkikäteen todettuna tuhoisin seurauksin. Rahamarkkinat avautuivat, ja pankit alkoivat jakaa lainarahaa. Erilaiset keinottelijat näkivät tilaisuutensa tulleen kuin kasinoissa ikään, mutta varsinkin pankit kunnostautuivat nurkanvaltaajina. Inflaatio laukkasi ja devalvaatiot seurasivat toisiaan. 1990-luvulle tultaessa juhlat olivat ohi. 1980-luvun jatkuvaa ylikuumenemista ja sitä seurannutta 1990-luvun alun lamaa käsitellään usein kulutusjuhlan seurauksena, vaikka todellisuudessa kriisi oli pitkälti pankkien eikä kuluttajien vastuuttomuutta. Neuvostoliiton romahdus löi naulan iloisen vuosikymmenen arkkuun. Paradoksaalisesti 1980-luvulla länteen suuntautunut Suomi sai kiittää talouskasvusta paljolti idänkauppaa. Vienti veti ja teki mahdolliseksi tuotannon kannattavuuden. Esimerkiksi tekstiilit ja kalusteet tulivat vuosikymmenen aikana pitkälti vielä kotimaasta. Muualla lännessä levinnyt uusliberalistinen henki – Yhdysvaltain Ronald Reagan ja Ison-Britannian Margaret Thatcher henkilöityminään – ei tosiasiassa näkynyt suomalaisen hyvinvointivaltion kehittämisessä, jonka kehittämistä jatkettiin 1980-luvulla määrätietoisesti. 1980-luvulla koko nuorten ikäluokka kulki peruskoulun läpi, mikä nosti suomalaisten koulutustasoa huomattavasti. Myös sukupuolten tasa-arvo otti askeleita 1980-luvulla. Naispappeus tuli mahdolliseksi. Nimilain myötä naisen ei tarvinnut ottaa enää miehensä nimeä. Avioliittolaki taas vapautti syyn tai syyllisen todistamisesta avioerossa. Seksuaalisen tasa-arvon virstanpylväs saavutettiin vuonna 1981, kun Lääkintöhallitus poisti virallisesta tautiluokituksesta kohdan, jossa homoseksuaalisuus luokitellaan sairaudeksi. Takapakkia tuli ensimmäisten AIDS-tapausten levittyä Suomeen, ja pitkälle 1980-luvun lopulle asti julkisuudessa käytettiin leimaavaa homorutto-nimitystä. Sinnikäs valistustyö ja varsinkin ensimmäinen naispuolinen HIV-positiivinen auttoivat asenteiden muokkauksessa. Happosateet, otsonikatko, ydinsota, ydinvoimalaonnettomuus. Aikakauslehti Kodin kuvalehden keräämissä tarinoissa välittyy 1980-luvun lasten ja nuorten kuvaamana vuosikymmenen nurjempi puoli. Ympäristön tila, kylmän sodan aiheuttama uhka ja Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus aiheuttivat pelkoa ja jättivät myös jälkiä. Vuonna 2023 jännitämme seuraavan ilmastopaneelin raportin ennusteita. Naapurimaan hyökkäyssota sai maamme länsiliittouma Naton jäseneksi. Ja vaikka ydinvoima ei huoleta samalla lailla enää suurta osaa kansasta, on luottamus teknologian kaikkivoipaisuuteen ja energian riittävyyteen kokenut kovan kolauksen. Oliko 1980-luku sittenkään no problems -vuosikymmen? Minna Sarantola-Weissin sanoin 1980-luku on viimeinen viattomuuden vuosikymmen. Lentomatkailua saattoi harrastaa ilman ilmastokriisin aiheuttamaa lentohäpeää, eikä nousukauden krapulastakaan ollut vielä kokemusta. Jälkeen päin voikin näyttää siltä, ettei 1980-luku onnistunut opettamaan jälkipolville mitään muuta kuin överiksi vetämisen välttämistä. 1980-luvulla Suomi kuitenkin lähti avautumaan, eikä siltä tieltä ole sittemmin käännytty. Uteliaisuus, myönteisyys ja itseluottamus veivät maata eteenpäin, eikä edes lama onnistunut tekemään kaikkea tyhjäksi. – 1980-luvulla oli tunne että voi tehdä mitä vaan. Että elämässä on värejäkin, summaa Jouni Virtamo. Uskaltaisimmeko ajatella kuten 1980-luvulla? Onko meillä rohkeutta uskoa, että kaikki voisi olla vielä mahdollista? Kun katsoo ongelmia, joita nyt joudumme ratkomaan, voisi ainakin yrittää. Lähteet: Minna Sarantola-Weiss: Me halusimme kaiken – 1980-luvun historiaa (Siltala), Häggman–Markkola–Kuisma–Pulma (toim.): Suomalaisen arjen suuri tarina (WSOY) · Unto Hämäläinen: Kuka nostaa Suomen suosta – kolumni Motiivi-lehdessä · Risto Peltola: Itämeren laivaliikenne – artikkeli Matkailijayhdistys: Yhteiskunta ja matkailupolitiikka -julkaisussa · Sampo Ruoppila & Timo Cantell: Helsingin ravintolat ja kaupunkikulttuurin elävöityminen – teoksessa Urbs. Kirja Helsingin kaupunkikulttuurista (Edita) · Kysely: Suomalaiset kaipaavat takaisin 1980-luvulle – Yle Kotimaa · Sokos Hotels 40 vuotta: 80-luku, Samppanjaa muovimukista -blogi sivustolla Rantapallo.fi · Kodin Kuvalehti: 13 pelkoa, jotka valvottivat 1980-luvun lapsia – kammositko sinäkin ufoja ja poliota?