Ystävät hylkäsivät minut, kun heistä tuli äitejä ja isiä – He särkivät sydämeni, mutta kaipaan heitä yhä

Alkuperäisen englanninkielisen The Atlanticin jutun voit lukea tästä linkistä. Juttu on alun perin julkaistu helmikuussa 2022.

On suorastaan röyhkeä klisee todeta, että kulttuuristamme puuttuu kunnollinen käsikirjoitus ystävyyssuhteen päättämiseen. Tilanteeseen ei ole olemassa sopivia rituaaleja, ei paperitöitä tehtävänä, ei vakiofraaseja, joihin turvautua.

Kun Elisa Albertin ja Rebecca Wolffin ystävyys veteli viimeisiään, kaksikko onnistui kuitenkin aivan vahingossa jättämään jälkeensä juuri tällaisen käsikirjoituksen. Ongelmana oli se, että vuorosanat olivat suoraan kuin Edward Albeen näytelmästä: ivallisia, armottomia, raivosta kihiseviä.

Tapasin Elisan eräänä iltana vuonna 2008 tilaisuudessa, jossa eräs vanha ystävä oli lukemassa kirjaansa ääneen. Elisa lumosi minut niin, että kiiruhdin heti ostamaan hänen esikoisromaaninsa The Book of Dahlia, joka oli julkaistu muutamaa kuukautta aiemmin. Kiinnitin heti huomiota siihen, kuinka pelottomasti hän suhtautui synkkyyteen ja emotionaaliseen kaaokseen. Sama sanoiksi puettu raivo hallitsi teoksen jatko-osaa nimeltä After Birth, ja hänen seuraava kirjansa Human Blues (hänen ”hirviönsä”, kuten hän itse sitä kutsuu) ilmestyy heinäkuussa.

Tunsin Rebeccan ainoastaan tämän maineen perusteella aivan viime aikoihin asti. Hän perusti aikoinaan Fence-kirjallisuuslehden, joka on tarjonnut turvapaikan genrerajoja rikkoville teksteille ja kirjailijoille jo lähes 25 vuotta. Hän on kirjoittanut myös romaanin ja neljä runokokoelmaa, joista yksi, Manderley, voitti National Poetry Series -palkinnon. Viides runokokoelma ilmestyy tänä syksynä.

Nämä kaksi naista ystävystyivät yli kymmenen vuotta sitten ja tunnistivat toisissaan samat ominaisuudet, jotka tekivät aina ulkopuolisiin vaikutuksen: lahjakkuuden, karisman, viiltävän älyn. Rebeccan mielestä Elisa oli ”mahdottoman eloisa” tavalla, jolla vain 30-vuotias voi olla 41-vuotiaan silmissä. Elisan mielestä Rebecca oli hohdokas ja rohkaiseva roolimalli, nainen, joka oli onnistunut jollain ilveellä yhdistämään äitiyden, avioliiton ja luovan uran.

Roolimallin merkitystä Elisalle voi tuskin liioitella. Hänestä oli juuri tullut äiti ja hän oli aivan yksin uudessa kaupungissa Albanyssa, missä hänen miehellään oli professuuri. (Albanyssa! Miten Albanysta muka löytää ystäviä?) Onneksi oli olemassa Rebecca, laajan sosiaalisen verkoston keskipiste, kukasta kukkaan lentävä mehiläinen, joka ilmestyi kampukselle Fence-lehden toimistolle joka ikinen päivä.

Alkoi tiivis yhteydenpito. Kaksikko kävi yhdessä kurssilla New Yorkissa. He vitsailivat siitä, että jonain päivänä he karkaisivat yhdessä jonnekin. Lopulta he päättivät kirjoittaa kirjan yhdessä, kokoelman sähköposti- ja tekstiviestikirjeenvaihtoa aiheesta, joka vetoaa varmasti laajaan yleisöön: kuinka elää maailmassa ja voida hyvin. He kutsuivat projektia nimellä The Wellness Letters.

Ahmin käsikirjoituksen kerralla läpi. Heidän sananvaihdossaan on todellista svengiä, sekopäistä meininkiä ripauksella punk-asennetta. Lainaus sivulta 1:

”R: Onko jotain, mitä et ole tehnyt?

E: Syrjähyppy. LSD. Sienet. Toinen lapsi. Kuolema. Ayahuasca.

R: ’Ämpärilista.’

E: ’Kohti hyvinvointia.’

R: Ryhdyin juuri kirjoittamaan tekstiä otsikolla ’Yritän pärjätä ilman lääkkeitäni…’

E: OLET VAHVA NAINEN.”

Mutta vähitellen kaksikon välille alkaa syntyä kitkaa. Heidän arvomaailmojensa välillä on syviä erimielisyyksiä. He alkavat kirjoittaa toistensa ohi, eivätkä kuule toisiaan lainkaan. Kirjan loppuun mennessä naiset ovat ottaneet jokaisen vaikean asian, jonka he ovat saaneet toisistaan tietää, ja muotoilleet siitä nuijan. Viimeiset kappaleet ovat yhtä veren ja luun ja harmaiden sisälmysten sotkua.

Elisa ja Rebecca esittävät kirjan sivuilla reaaliajassa kohtauksen, jonka lähes jokainen meistä on kokenut: ystävyyden tuskallisen päättymisen.

Vaikka kaksikolla on omat, ainutlaatuiset riidanaiheensa, kokonaiskuva kuulostaa ja näyttää pääpiirteittäin tutulta. The Wellness Lettersiä on lähes mahdoton lukea ilman että silmien eteen leijailee jonkin oman edesmenneen ystävyyssuhteen ruumis.

Elisa valittaa sitä, että suhde ei ole vastavuoroinen.

Rebecca antaa ymmärtää, että Elisa on tunteeton ja tuomitsee muut liian herkästi.

Elisa vihjaa, että Rebecca on liian itsekeskeinen, liian vaativa.

Rebecca huomauttaa: Nyt on sinun vuorosi tuomita minut liian herkästi.

Lopulta Elisa väittää, että Rebeccan onneton olo on ainakin osittain hänen omaa syytään.

Mihin Rebecca vastaa jokseenkin näin: Kuka kumma nyt haluaisi tieten tahtoen olla näin onneton?

Mihin Elisa periaatteessa vastaa: No, antaako se sitten sinulle oikeuden olla lyhytnäköinen ja ajattelematon ystävä?

”E: Totta puhuen varon sinua…

R: Kun sanot, että varot minua, siitä tulee mieleen jotain… Ai niin, sehän on se kerta, kun sanoin sinulle, että minä varon sinua… Varon sitä selkeää käyttäytymismallia, jota sinulla on tapana noudattaa: muodostat naisten kanssa ystävyyssuhteita, joissa kumpikin ihannoi toista. Asetat nämä naiset tiettyyn rooliin elämässäsi ja sitten alat arvostella heitä.”

Heidän tunteensa kävivät liian kuumina, jotta niitä olisi voinut hillitä. Se, mikä oli alussa harkittua, syvällistä pohdintaa hyvinvoinnista, muuttui vahingossa kertomukseksi kauhealla tavalla pieleen menneestä ystävyydestä.

The Wellness Letters, puolitoista vuotta sähköistävää kirjeenvaihtoa, lojuu nyt mykkänä kaksikon kannettavilla tietokoneilla.

Luin The Wellness Lettersin käsikirjoituksen ensimmäistä kertaa joulukuussa 2019, ja mielessäni oli tuolloin toisenlainen projekti sen varalle. Pandemia pakotti työntämään sen syrjään. Mutta kaksi vuotta myöhemmin ajatukseni palasivat noihin kirjeisiin syistä, joista on niin ikään tullut sittemmin klisee: tein suurta, pandemian vauhdittamaa tilintekoa ystävyyssuhteista, kuten lähes kaikki muutkin ihmiset. Kaikki nuo tunnit eristyksissä olivat olleet kuin yksi pitkä sentrifugin pyörähdys, joka erotti syvät ystävyydet pinnallisemmista. Ympärillä häilyvä kuoleman ja menetyksen uhka sai minut tajuamaan, että jos halusin luoda uusia tai vahvistaa olemassa olevia siteitä elämäni tärkeimpiin ihmisiin, en voinut viivytellä asian kanssa hetkeäkään.

Totta puhuen olin miettinyt asiaa jo jonkin aikaa. Kun on keski-ikäinen, kuten minä (tarkemmin sanottuna sydänkeski-ikäinen; olen 52-vuotias), alkaa ymmärtää, kuinka äärettömän tarpeellisia ystävät ovat. He tuovat koko elämän kirjon arkeen, jossa ei ole ollut kovin paljon monimuotoisuutta kaiken kiireen keskellä, jatkuvan ja typerän kiireen, joka syntyy kaikista keski-ikään kuuluvista asioista: lapsista, kodista, puolisosta tai jostain nykypäivän versiosta romaanin Zorbaksen täydellisestä katastrofista. Jonain päivänä sitä nostaa katseensa ja huomaa, että kaikki kunnianhimo on karissut pois; että lapset, joihin olet panostanut tuhansia kilowattitunteja, eivät enää viihdy seurassasi; että kumppanisi joko edelleen on rinnallasi tai sitten ei. Mitä sitten jää jäljelle?

Hyvällä tuurilla ainakin ystäviä. Stanford Center on Longevity -keskuksen johtajan Laura Carstensenin mukaan olen jo liian vanha ystävien hankkimishommaan, joka saavuttaa yleensä huippunsa siinä huolettomassa elämänvaiheessa, kun on vielä tarpeeksi nuori viettämään lauantai-iltoja satunnaisten ventovieraiden kanssa ja sunnuntaiaamuja potien krapulaa brunssilla. Sen sijaan minun pitäisi keskittyä ystävistä nauttimiseen ja ottaa kaikki ilo irti niistä ihmissuhteista, joita aloilleen asettuminen ei ole rikkonut.

Kyllä minä otankin niistä kaiken ilon irti. Mutta niiden ystävyyssuhteiden ylläpitäminen on ollut hirvittävän työlästä. Keski-ikä tuo mukanaan useita merkittäviä mullistuksia ja muutoksia, joita monikaan ystävyys ei kestä. Keski-ikään mennessä osa elämän tärkeimmistä ihmisistä on vaipunut vähitellen unohduksiin.

Ystävän voi menettää avioliiton, vanhemmuuden tai politiikan vuoksi, jopa silloin, kun ystävillä on samanlaiset poliittiset mielipiteet. (Poliittinen kiihkoilu on mielestäni merkittävä ystävyyssuhteiden tuhoaja, josta puhutaan aivan liian vähän. Tällainen kiihkoilu usein vain pahenee iän myötä.) Ystävän voi menettää menestyksen, epäonnistumisen tai yllättävän hyvän tai huonon tuurin vuoksi. (Kateus, voi sentään… Se on kaikkien sanomatta jääneiden sanojen äiti ystävyyssuhteissa, häpeän huipentuma.) Nämä elämänmuutokset ja mullistukset eivät ainoastaan vaadi ystäviltä aikaa ja huomiota. Sen lisäksi niiden kautta paljastuu usein epämiellyttäviä asioita läheisten ihmisten luonteesta, käyttäytymismalleja ja piirteitä, joita ei ole aiemmin kuvitellut edes mahdolliseksi.

Sellaiset on julmia.

Enkä ole vielä edes maininnut kolmea yleisintä ja dramaattisinta ystävyyden rikkojaa: muuttoa, avioeroa ja kuolemaa. Tosin vain viimeinen näistä katkaisee suhteen peruuttamattomasti.

Valitettava totuus on se, että on täysin normaalia, että ystävyyssuhteet hiipuvat, vaikka olosuhteet olisivat mitä parhaimmat. Niiden säilyminen on itse asiassa poikkeuksellisempaa. Vuonna 2009 alankomaalainen sosiologi Gerald Mollenhorst julkaisi kohutun tutkimuksen, joka käytännössä osoitti, että korvaamme puolet sosiaalisen verkostostamme ihmisistä uusilla seitsemän vuoden aikana, ja teemme sen sekä tiedostamatta että tietoisesti.

”R: Pelkään, että kun tämä keskustelu päättyy, ystävyytemme onkin hyödytöntä ja sen vuoksi se on ohi.

E: Eipäs. Minä uskon, että uppoudumme näihin keskusteluihin vielä pitkään. Ellet sitten halua sitä. Tuntuuko sinusta, että ystävyytemme on hyödytöntä?? …

R: Ei, haluan olla ystäviä ikuisesti.

E: Sitten me olemme.”

Ovatko ystävyyssuhteet aina olleet näin hauraita? En usko. Mutta elämme nykyään radikaalien yksilönvapauksien aikakautta. Meistä jokainen lähtee samalta lähtöviivalta nuorena aikuisena, mutta heti kun lähtölaukaus kajahtaa, me kaikki juoksemme eri suuntiin; elämämme eivät ole synkroniassa keskenään. Hankimme lapsia eri tahtiin (tai emme ollenkaan); löydämme puolison eri tahtiin (tai emme ollenkaan); muutamme rakkauden, työn, mahdollisuuksien tai seikkailujen perässä tai edullisempien asuntojen, terveellisempien elintapojen tai paremman sään perässä.

Elämän pirstaleinen, yksilöllinen luonne on kuitenkin juuri se syy, miksi nojaamme niin voimakkaasti ystäviin. Värväämme heitä rooleihin, jotka kuuluivat aikoinaan ihmisille, jotka elivät omaa elämäänsä meidän rinnallamme: heistä tulee vanhempia, tätejä ja setiä, serkkuja, seurakuntalaisia, ammattiliittojen jäseniä, rotareita.

Se ei ole täysin luonnollista, tällainen omien heimojen muodostaminen. Se tuskin auttaa meitä menestymään elämässä. Survey Center on American Life tutkimusjärjestön mukaan niiden amerikkalaisten osuus, jotka sanovat, ettei heillä ole yhtään läheistä ystävää, on nelinkertaistunut vuodesta 1990.

Voitaisiinkin väittää, että moderni elämäntapa juonittelee ystävyyttä vastaan, vaikka samaan aikaan ystävyyden siteet ovat siinä entistäkin tarpeellisempia.

Kun olin nuorempi, ystävät muokkasivat persoonaani aivan yhtä paljon kuin muutkin vaikutteet elämässäni. He kertoivat minulle, mitä minun pitäisi lukea, miten pukeutua, missä syödä. Näinä päivinä monet heistä yrittävät kertoa minulle, miten minun pitäisi ajatella, miten elää.

Se mutkistuu iän myötä, eläminen siis. Pahoja asioita tapahtuu enemmän. Vanhempasi (jos kuulut niihin onnekkaisiin, joilla yhä on vanhemmat) elävät niin erilaista elämää kuin sinä itse, että joudut hakemaan neuvoa saman ikäpolven ihmisiltä, omasta ryhmästäsi. Odotat kauhulla sitä päivää, kun vanhempi sukupolvi on poissa ja joudut tukeutumaan täysin toisenlaiseen ekosysteemiin, kun tarvitset apua.

Viimeisen noin kymmenen vuoden ajan minulla on kuitenkin ollut ääneen lausumaton, keskinäinen sopimus monien minulle läheisten ihmisten kanssa, erityisesti muiden työssäkäyvien vanhempien kanssa: elämme ruuhkavuosia; muistutan kuormajuhtaa tämän työkuorman alla; vaihdetaan kuulumisia, kun ehditään; olet silti rakas. Tämä käytäntö sopii sattumoisin täydellisesti ikävälle taipumukselleni tehdä ennemmin töitä kuin leikkiä. Voisin esittää kaikenlaisia terapiasta kumpuavia syitä tälle käytökselle, mutta suoraan sanottuna se on tässä iässä noloa. Tulee hetki, jolloin täytyy herätä aamulla ja todeta, että sillä ei ole väliä, miten on päätynyt siihen säälittävään umpikujaan, jossa poukkoilee ympäriinsä. Olennaista on löytää tie ulos sieltä.

Ajattelen Nora Ephronia, jonka kuolema tuli yllätyksenä lähes kaikille hänen ystävilleen. Jälkeenpäin he kaikki sanoivat, että jos he vain olisivat tienneet, että hän oli sairas, he olisivat nauttineet kunnolla yhteisistä päivällisistä, eivätkä he todellakaan olisi pitäneet itsestäänselvyytenä, että päivälliset jatkuisivat ikuisesti. Ephronin äkillinen katoaminen maailmasta paljasti ihmisten välisten siteiden haurauden ja sen, kuinka ylimielisiä me kaikki olemme, kuinka huolettomia, kuinka naiiveja.

Mutta eikö tämän haurauden pitäisi aina olla päällimmäisenä mielessä? Tokihan pandemia on opettanut meille sen, eikö niin?

Kuinka kauan me kaikki voimme muka lykätä päivällisiä?

Kun aloin kirjoittaa tätä juttua, ystäväni Nina varoitti minua: älä käytä sitä keinona ruotia omaa menneisyyttäsi ja soimata itseäsi omien ystävyyssuhteidesi vuoksi. Näin sanoisi vain rakas ystävä, joka haluaa suojella toista ja vaistoaa äärimmäisen herkästi tämän taipumuksen itseruoskintaan.

Ymmärrän kyllä. Mutta on vaikea kirjoittaa juttua ystävyydestä keski-iässä ajattelematta itse menettämiään ystäviä. ”Kun ystävyys on tapahtumien taustalla, se on melko tavanomaista ja ongelmatonta”, kirjoitti esseisti ja kriitikko B. D. McClay Lapham’s Quarterly -kirjallisuuslehdessä viime keväänä. ”Mutta kun ystävyys nousee juonen keskiöön, ainoa tarina, jonka siitä voi kertoa, on ystävyyden päättyminen.”

Ystävyys on tämän jutun juoni. Niinpä aion luonnollisesti kirjoittaa ainakin vähän myös niistä, jotka olen menettänyt, sekä katumuksen aiheista, tekemistäni valinnoista ja ajasta, jonka olen ja en ole ystäviin panostanut.

Positiivisia puolia: Olen lojaali ystävä. Olen empaattinen ystävä. Tuomitsen toisen ihmisen vain harvoin, jos koskaan. Jos kerrot minulle, että murhasit äitisi, sanon, että oho, olit varmaan tosi vihainen hänelle. Muistutan usein ystäviäni heidän hyvistä puolistaan ja kehun heitä kauniiksi, fiksuiksi, supertähdiksi. Käytän heihin rahaa. Ilmaisen usein rakkauteni heitä kohtaan.

Sitten negatiiviset puolet: Suhtaudun yliherkästi loukkauksiin ja pieniinkin nöyryytyksiin, mikä tarkoittaa sitä, että tulkitsen ne herkästi väärin ja pidän niitä tahallisina, vaikka ne ovat vain arkisia, ajattelemattomia heittoja. Ylikuormitun herkästi ja uppoudun asioihin. Osaan tuskin koskaan perustella itselleni, miksi minun pitäisi vastata ystävän spontaaniin puheluun, ja minun on pakotettava itseni soittamaan ja lähettämään ystäville sähköpostia niinä kausina, kun ajatukseni ovat jossain työjutussa. Olen niin taipuvainen monomaniaan, niin oman kireyteni pauloissa.

Näiden molempien piirteiden perusteella näyttää siltä kuin eläisin elämääni piirityksen keskellä. Arvelen, että mantelitumakkeeni on melonin kokoinen.

Suurin osa kuihtuneista ystävyyssuhteistani voidaan kirjata tämän kamalan taipumuksen piikkiin: olen huono pitämään yhteyttä muihin ihmisiin. Minulla on kavereita Washingtonissa, mistä urani alkoi, mutta en ole nähnyt heitä vuosiin. Minulla on opiskelutovereita, joita en ole varsinaisesta nähnyt valmistumisemme jälkeen. Nämä ovat ihmisiä, joista pidin aikoinaan kovasti, joiden kanssa jaoin arkeni, joita ilman en olisi voinut kuvitella eläväni hetkeäkään.

Mutta niin vain elän. Ja olen elänyt jo jonkin aikaa.

Juuri näin useimmat ystävyyssuhteet kuolevat, sanoo sosiaalipsykologi Beverley Fehr. Ne eivät räjähdä dramaattisesti ilmaan vaan hiipuvat hiljalleen ja huomaamatta unohduksiin. Suhteen osapuolille ei välttämättä tapahdu mitään, mutta asioita vain lakkaa tapahtumasta heidän välillään. Ja näin he ajautuvat erilleen.

Sen sijaan ystävyyssuhteet, jotka päättyvät tarkoituksella, jäävät vaivaamaan mieltä. Parhaassa tapauksessa kuolleet ystävyyssuhteet ovat vain kipeitä muistoja; pahimmillaan ne tuntuvat henkilökohtaisilta epäonnistumisilta, joista jokainen on kuin pieni avioero. Sillä ei ole väliä, että useimmat näistä suhteista kompastuvat niihin samoihin keski-ikään kätkettyihin ansalankoihin, jotka mainitsin jo aiemmin: avioliittoon, vanhemmuuteen, sattumanvaraisiin koettelemuksiin ja vastoinkäymisiin elämässä. Keski-ikään mennessä ihminen on ehtinyt sijoittaa ihmissuhteisiinsa jo niin paljon, että jokainen menetys kirvelee.

Ensinnäkin sitä tuntee olonsa riistetyksi. Aivan kuin joku olisi häipynyt paikalta ja vienyt osan menneisyydestäsi mukanaan.

Lisäksi pelkäät maineesi puolesta. Ystävät ovat salaisuuksien säilyttäjiä, heikkojen hetkien silminnäkijöitä. Jokaista tekemääsi tunnustusta – kaikkia niitä haavoittuvaisia hetkiä – voidaan käyttää aseena sinua vastaan.

Oli ystävä, jonka menetin vanhemmuudelle, aivan kokonaan, vaikka olin itsekin vanhempi. Kyseisen naisen lapsi valtasi lyhyessä ajassa hänen koko maailmansa, ja hänellä oli paljon mielipiteitä lasten kasvattamisesta. Nämä muutokset olisin vielä kestänyt, mutta se, mitä en voinut sietää, oli hänen selkeä paheksuntansa minun vanhemmuuttani kohtaan (uskon vapaaseen kasvatukseen). Hän paheksui myös sitä, että en suhtaudu sentimentaalisesti itse äitiyteen (jos sinulla on jotain vähemmän mukavaa sanottavaa lasten kasvatuksesta, istu ihmeessä viereeni juttelemaan).

Eromme ei ollut mitenkään teatraalinen. Hän muutti pois, enkä vaivautunut pitämään yhteyttä. Mutta aina kun ajattelen häntä, vatsaani kaihertaa jonkinlainen kaipaus. Hän näytti minulle, miten kognitiivinen käyttäytymisterapia toimii jo ennen kuin edes tiesin, mistä siinä oli kyse: hän oikaisi perspektiiviäni joka kerta, kun yritin tehdä harsopilvestä ukkosrintaman. Keskustelu hänen kanssaan oli parasta, sekä omituista että arvaamatonta.

Kaipaan häntä. Tai sitä, kuka hän oli. Keitä me olimme.

Menetin kerran myös miespuolisen ystävän vanhemmuudelle, vaikka tilanne olikin erilainen. Silloin en ollut vielä itse äiti. Mutta hän oli isä, ja sen ansiosta hän tokaisi minulle ärtyneenä eräänä päivänä, että hänellä oli nykyään korkeampia moraalisia velvoitteita tässä maailmassa kuin velvollisuus ystävyyttämme tai tunteitani kohtaan, joita hän oli hetki sitten pahasti loukannut (näin jälkiviisaana myönnän, että loukkaannuin melko mitättömän asian vuoksi). Vaikka jollain tasolla tiesin, että hän oli oikeassa, en voinut uskoa, että hän sanoi sen ääneen; sama ihminen, jonka kanssa olin viettänyt niin monta joutilasta, mukavaa hetkeä. Kaipaan häntä kovasti, ja olen tähän päivään saakka miettinyt, olisiko minun pitänyt antaa asian vain olla.

Mutta joka kerta, kun ajattelen häntä, hänen nimensä viereen ilmestyy liekehtivä tähtimerkki.

Mahzad Hojjat, sosiaalipsykologian professori Massachusettsin yliopistosta Dartmouthista, sanoi minulle kerran, että ihmiset eivät pidä ystävien petoksia yhtä pahoina kuin romanttisten kumppaneiden petoksia, mikäli heitä pyydetään arvioimaan hypoteettisia tilanteita kyselyn avulla. Mutta tosielämässä ystävien petokset koetaan toisin. Tämä ei yllätä minua. Minulla on edelleen aistimuistoja siitä, kuinka pahalta minusta tuntui, kun eräs ystävä ilmoitti minulle, että minut on pudotettu alempaan sarjaan ystäväporukassa: pulssi kiihtyi, veri jyskytti korvissani.

Oli myös eräs ystävä, joka ei sanonut minulle sinänsä mitään loukkaavaa. Ongelmana oli se, kuinka vähän hän ylipäätään puhui itsestään. Hojjatin mukaan vastavuoroisuuden puute ovat erittäin merkittävä tekijä kariutuneissa ystävyyssuhteissa. Se käy järkeen: epäsymmetria ajassa ja vaivassa voi jatkua vain tiettyyn pisteeseen asti ennen kuin ihminen kokee menettäneensä ihmisarvonsa. (Minua itseäni on kritisoitu muiden laiminlyönnistä ja laiskuudesta, ja syystäkin. Se on paskamaista käytöstä.) Mutta on myös olemassa salakavalampaa epäsymmetriaa, joka on mielestäni paljon tuhoisampaa: tietynlaista toispuoleisuutta avoimuudessa. Kävimme tämän kyseisen ystävän kanssa pitkillä lounailla, päivällisillä ja kahvihetkillä, ja kerroin aina avoimesti harmeistani ja pettymyksistäni. Pidän tätä eräänlaisena naisten välisenä valuuttana: vaihdamme salaisuuksia, pieniä lasinpalasia itsestämme.

Hänen kanssaan se ei onnistunut. Hänen elämässään kaikki oli aina hyvin, erinomaisesti, ei voisi olla paremmin, kiitos vain. Puhuminen hänen kanssaan oli kuin pelaisi räsypokkaa untuvatakkiin sonnustautuneen tyypin kanssa.

Mainitsin tästä ongelmasta Hojjatille. Hän arveli, että naiset odottavat naispuolisilta ystäviltään enemmän kuin miehet miespuolisilta kavereiltaan, sen perusteella, kuinka läheisiä suhteemme yleensä ovat. Tämä pätee ainakin siihen pieneen, epätieteelliseen otokseen ystäviä, joita minulla on.

Mikä tuo meidät aiheeseen nimeltä ”ongelmaystävät”. Useimmilla meistä on sellaisia, vaikka kenties toivomme, että voisimme nyppiä heidät pois elämästämme. (Minulla on ollut yksi sellainen ystävä jo vuosikymmeniä, ja vaikka hän tulee aina olemaan minulle jollain tavalla rakas, päätin ottaa häneen etäisyyttä pandemian aikana. Olin alkanut väsyä hänen ailahtelevaan luonteeseensa ja vihanpurkauksiinsa.) Valitettavasti tutkimukset ovat paljastaneet tällaisista ystävistä erään masentavan seikan: heidän seurassaan vietetty aika saattaa olla jopa huonompaa kuin aika, jonka vietämme sellaisten ihmisten kanssa, joista emme pidä lainkaan. Näin ainakin päätteli psykologi Julianne Holt-Lunstad vuonna 2003, kun hän päätti tarkkailla koehenkilöiden verenpainetta näiden ollessa ristiriitaisia tunteita herättävien ystävien seurassa. Verenpaine nousi, jopa enemmän kuin silloin, kun koehenkilöt viettivät aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joihin he suhtautuivat ”kielteisesti”. Sillä ei ollut väliä, oliko keskustelu miellyttävää vai ei.

On syytä pohtia, onko kehomme aina tiennyt tämän jollain tasolla. Onko pandemia, jonka ansiosta jokainen sosiaalinen kanssakäyminen oli jonkin aikaa mahdollinen terveysriski, auttanut meitä pääsemään eroon ongelmaystävistä? Kyse ei ole vain siitä, että he eivät välttämättä ole meille hyväksi. He eivät todellakaan ole meille hyväksi. Eivätkä valitettavasti ole koskaan olleetkaan.

Muutama sananen ystävyyssuhteita koskevasta tieteellisestä tutkimuksesta. Olen viitannut siihen jo useamman kerran, mutta tosiasia on, että aiheesta on tehty yllättävän vähän tutkimusta, ja vielä vähemmän laadukasta sellaista. Suuri osa tutkimuksesta muistuttaa halpakaupassa myytäviä nokkeluuksia, jotka on kruunattu vertaisarvioinnin seppeleellä, raportteja suoraan Itsestäänselvyyksien valtakunnasta. (Kun kirjoitin Elisalle tämän jutun aiheesta ensimmäistä kertaa, hänen vastauksensa oli kuin silmien pyörittelyä sanallisessa muodossa: "Anna, kun arvaan: pitkäaikaiset, läheiset ihmissuhteet ovat hyväksi meille!")

Olet ehkä kuullut esimerkiksi Holt-Lunstadin vuoden 2010 meta-analyysistä, jossa käy ilmi, että vahvasta sosiaalista verkostosta on yhtä paljon hyötyä yksilön terveydelle kuin tupakoinnin lopettamisesta. Joten kyllä: ihmissuhteet todella ovat hyväksi meille.

Mutta ystävyys, noin yleisesti ottaen, on yhteiskuntatieteiden punatukkainen lapsipuoli. Romanttiset suhteet, avioliitto, perhe – ne saavat apurahahanat aukeamaan. Tällaiset suhteet muodostavat luikertelevien siteiden vyyhdin, joka kietoo ihmiset yhteen sukulaisuuden, sukupuolen tai lain avulla, mikä tekee niistä kaikin tavoin kuumempia tutkimusaiheita – viettelevämpiä, kiperämpiä.

Mutta tämä aukko tutkimuskirjallisuudessa on myös hieman outo, ottaen huomioon, että useimmilla amerikkalaisilla on enemmän ystäviä kuin puolisoita. Herää kysymys, ryhdytäänkö laadukkaan tutkimustiedon puutetta paikkaamaan lähiaikoina.

Kesällä 2020 julkaistussa kirjassa Big Friendship, Call Your Girlfriend -podcastin vetäjät Aminatou Sow ja Ann Friedman väittivät, että ystävyyssuhteet voivat olla niin tärkeitä, että meidän pitäisi harkita niiden asettamista samalle viivalle romanttisten parisuhteiden kanssa. Ainakin he itse kokevat ystävyytensä täyttävän samat kriteerit. Kun heidän suhteensa ajautui kriisiin, he menivät jopa niin pitkälle, että he kävivät yhdessä terapiassa.

Kerroin tästä Laura Carstensenille. Hänen ensireaktionsa oli valtava hämmennys: ”Mutta… ystävyyssuhteiden vapaaehtoisuus on nimenomaan se juttu, joka tekee niistä positiivisia.”

Käytännössä kaikki ystävyyttä tutkivat asiantuntijat sanovat samaa tavalla tai toisella: Se, mikä tekee ystävyydestä niin hauraan, tekee siitä myös erityisen. Suhteessa mukana oleminen vaatii jatkuvaa suostumusta. Se, että ystävyys on itse valittu asia, tekee siitä niin arvokkaan.

Arjen muutosten keskellä saatamme alkaa pohtia uudelleen, ovatko puolisot ja lapset ainoita, jotka ansaitsevat lujan sitoumuksemme. Kun Sow ja Friedman menivät yhdessä terapiaan ollessaan kolmissakymmenissä, Sow oli naimaton, mikä ei tehnyt hänestä mitenkään poikkeuksellista. Pew-tutkimuskeskuksen vuonna 2020 tekemän tutkimuksen mukaan lähes neljännes 30–49-vuotiaista amerikkalaisista aikuisista on sinkkuja – eikä sinkku tässä tarkoita vain naimatonta, vaan sitä ettei edes seurustele kenenkään kanssa vakavasti. Kummallakaan naisella ei myöskään ollut (eikä ole) lapsia, mikä voi toki muuttua, mutta jos se ei muutu, Sow ja Friedman eivät ole mikään harvinaisuus. Lähes 20 prosentilla 55–64-vuotiaista amerikkalaisista aikuisista ei ole lapsia, ja 44 prosenttia 18–49-vuotiaista lapsettomista aikuisista uskoo, että he eivät todennäköisesti koskaan hanki lapsia.

”Olen jutellut perhesosiologien kanssa, joiden mielestä on järjetöntä kuvitella, että ystävät voisivat korvata perheenjäsenet, kun elämässä tapahtuu jotain kamalaa”, Carstensen kertoi. ”He sanovat, että toki ystävät voivat vaikka tuoda kaverilleen keittoa, kun tällä on flunssa, mutta tuskinpa he hoitavat tätä, kun tämä dementoituu. Pian voimme kuitenkin olla siinä pisteessä, että läheiset ystävät jättävät jopa työnsä, jotta he voivat hoitaa dementoitunutta ystäväänsä.”

Ystävyys kuuluu niihin harvoihin ihmissuhteisiin, jotka ovat aina mahdollisia iästä riippumatta. Ystävyys on suoja jämähtäneisyyttä vastaan, mahdollinen luovuuden ja uudistumisen lähde elämässä, joka muuten kaventuu ajan myötä.

”Olen äskettäin rakentanut ympärilleni kokonaisen yhteisön, jossa ihmiset ovat puolet nuorempia kuin minä”, kertoo Esther Perel, 63-vuotias psykoterapeutti, joka pitää valtavan suosittua Where Should We Begin? -podcastia. Sen jokaisessa jaksossa pidetään kertaluonteinen pariterapiasessio anonyymien asiakkaiden kanssa. ”Mitä ystäviin tulee, se on ollut elämäni tärkein muutos. Kutsun heitä päivälliselle luokseni. Minulla on kolme ystävää, jotka ovat saamassa vauvan.”

Hänen mukaansa sukupolvien väliset ystävyyssuhteet ovat yksi keski-iän odottamattomista iloista, joiden myötä hän pääsee tutustumaan uuteen sanastoon, uuteen kulttuuriin, uusiin tapoihin – juuri sillä hetkellä, kun kulttuuri näyttää ajaneen hänen sukupolvensa ohi.

Samoihin aikoihin juttutuokiomme kanssa Perel on juuri valmistelemassa pariterapiaistuntoa, johon on ensimmäistä kertaa tulossa kaksi ystävää, mikä viittasi siihen, että Sow’n ja Friedmanin teoriassa on jotain perää. ”Pandemia opetti meille, kuinka tärkeää keskinäinen luottamus on suurissa ihmisjoukoissa”, Perel toteaa. ”Amerikkalaisten yksinäisen, individualistisen luonteen tulisi väistyä keskinäisen riippuvuuden tieltä.” Alun perin Belgiasta kotoisin oleva Perel on aina pitänyt tätä puolta amerikkalaisesta elämäntyylistä hieman omituisena, etenkin silloin, kun hänestä oli juuri tullut äiti. ”Minun kulttuurissani on tapana pyytää ystäviltä lastenhoitoapua”, hän kertoo. ”Täällä pitää ensin yrittää palkata joku ja sitten määrätä, miten tämän kuuluu toimia. Minusta tilanne on vääristynyt. Sen täytyy muuttua.”

Voisiko se nyt muuttua? Viimeinkin?

Elisa ja Rebecca pitivät huolta toisistaan ikään kuin he olisivat samaa perhettä, ja usein eri tavalla kuin heidän omat perheenjäsenensä. Kun he tutustuivat toisiinsa, Elisa oli juuri saanut esikoisensa, ja hänen vanhempansa asuivat lähes 5 000 kilometrin päässä. Rebeccasta tuli korvikevanhempi, joka opasti Elisaa imetyksessä ja piti tälle seuraa; hän jopa tuoksui Elisan äidiltä. ”En osaa kuvailla tuoksua, mutta se olet yhtä kuin SINÄ ja se on yhtä kuin HÄN; se ei ole pelkkää pintaa”, Elisa kirjoitti myöhemmin The Wellness Lettersissä. Sitten hän lisäsi:

”Syntymäpäivänne ovat lähekkäin, ja minusta tuntuu, että olette hyvin samankaltaisia jollain syvällisellä, merkityksellisellä tavalla. Ei ole ketään, jolle voisin puhua niin kuin hänelle, tai sinulle. Hänen älynsä on suunnaton ja utelias ja lapsellinen ja kyltymätön ja ylivertainen, aivan kuten sinun.”

Kun he tapasivat, Rebecca oli vielä naimisissa. Kun avioliitto alkoi rakoilla, Elisa avasi Rebeccalle ovensa ja antoi tämän käyttää vapaasti kotinsa alakertaa tarjoten turvapaikan, missä tämä voisi ajatella, tuskailla ja romahtaa. ”Jotenkin siinä vain kävi niin, että hänestä tuli ikään kuin pelastajani”, Rebecca kertoi. ”Takerruimme toisiimme, koska olimme löytäneet toisemme.”

Mikä sitten lopulta erotti nämä kaksi vannoutunutta sielunsiskoa?

Syynä olivat ainakin osittain merkittävät näkemyserot kaksikon välillä. Erityisesti se, miten he suhtautuivat masennukseen.

Rebecca kärsii vakavasta masennuksesta. Elisalla on myös kokemusta tästä ”mustasta koirasta”, ja hänellä on ollut pitkiä kausia, jolloin hän on yrittänyt pistää sen ruotuun. Mutta hän vihaa sitä sanaa, masennus. Hänen mielestään se on menettänyt kaiken merkityksensä, ja jokaisen tulisi itse päättää, millaisella asenteella suhtaudumme siihen.

”R: Kun olen todella masentunut, tunnen olevani, ja näin ollen myös olen, tuskallisen irrallaan ”elämästä”… Vaikka olin tietoinen siitä, että tein sitä koko ajan, siis tätä asiaa nimeltä ”ihmisenä oleminen” ... se ei ollut sitä, miltä kuvittelin elämisen tuntuvan. Olen käytännössä teeskennellyt jo vuosia; vakuutin vain itselleni, että näytin sentään ulkopuolisen silmin siltä, että elän…

E: Voi Jeesus, ensimmäinen ajatus: sinun täytyy ottaa rennommin. Ota RENNOMMIN. Tämä ei ole erityisen empaattista, olen pahoillani. Haluan vain palauttaa sinut maan pinnalle hetkeksi. Haluan, että hengität. Haluan saada sinut pois päästäsi ja takaisin lantioosi, jalkoihisi. Haluan, että löysäät vähän. Siinä kaikki.”

Elisalle tiedoksi, että naisille on kaupiteltu valheellista tarinaa heidän vaivojensa syistä. Kaikki puhuvat aivokemiasta. Entä traumat? Huonot perheolot? Ehkäisypillerit, joita nainen on syönyt 15-vuotiaasta asti, tai roskaruoka, jota hän on ahminut lapsena?

”E: Siis KEHO. En välitä mistään muusta kuin KEHOSTA. Mieli on yksi helvetin vitsi… Muistuta minua, että kerron sinulle siitä, kun minulle määrättiin Zoloftia yliopistossa, kun veljeni kuoli. Pillereitä suruun! Huvittaa muistella sitä nyt.”

Pillereitä suruun – itse asiassa juuri niitä Rebecca omasta mielestään tarvitsi.

Väittely kiersi kehää. Elisan mielestä Rebecca käytti masennustaan tekosyynä huonoille valinnoille ja huonolle käytökselle. Rebecca puolestaan tulkitsi Elisan sähköpostit moitteiksi ja ajatteli tämän olevan kykenemätön ymmärtämään hänen tuskaansa. ”Jos masennusta ei ole olemassakaan”, hän kirjoitti The Wellness Lettersissä, ”mikä synkkyys mielessäni sitten leviää?”

Tämä on surullisen tuttu dynamiikka ystävyyssuhteissa: Ystävä käskee toista ottamaan itseään niskasta kiinni. Toinen vastaa: ”Minähän yritän. Etkö näe, että yritän?” Kumpikaan osapuoli ei nauti roolistaan.

Lopulta Rebecca aloitti lääkityksen. Sen tehtyään hän vetäytyi omiin oloihinsa ja katosi viikkokausiksi. Elisalla ei ollut mitään tietoa siitä, minne hän oli mennyt.

”E: No, dialogistamme on tullut monologi, mutta en ole huolissani. Etkö viitsi kirjoittaa minulle, koska lääkkeet ovat tepsineet niin hyvin, että olet nyt täysin toimintakykyinen, jopa siinä määrin, ettei sinun enää tarvitse etsiä keinoja selostaa/järkeistää sisäistä maisemaasi?”

Omituista kyllä, tämä selitys ei ollut kaukana totuudesta. Kun Rebecca lopulta vastasi, keskustelu ei päättynyt hyvin. Elisa syytti Rebeccaa siitä, ettei tämä koskaan pyytänyt anteeksi, ei edes tuosta hetkestä. Hän syytti Rebeccaa poliittisesta huomionhakuisuudesta heidän viimeisimmissä viesteissään sen sijaan, että tämä olisi keskustellut hyvinvoinnista. Toisaalta Elisa myös myönsi, että Rebeccan yhteydenotto saattoi osua huonoon hetkeen; Elisan oma äiti oli juuri soittanut, ja puhelu oli saanut hänet raivon valtaan.

Tämä viimeinen huomio antoi Rebeccalle tilaisuuden sanoa jotain, minkä hän oli selvästi halunnut sanoa jo jonkin aikaa: että Elisa vertasi häntä jatkuvasti äitiinsä. Elisa myös valitti jatkuvasti äidistään ja sanoi vihaavansa tätä. Hänen äitinsä oli milloin ”sadisti”, milloin ”epäluotettava” tai ”hirviö”. Niinpä Rebecca lopulta sanoi:

”Olet kuvaillut äitiäsi vaikka miten, mutta en muista sinun koskaan kertoneen minulle, mitä hän on konkreettisesti tehnyt, mikä hänessä saa sinut tuntemaan olosi niin nujerretuksi.”

Tähän Elisa vastasi, että kommentti edusti juuri sellaista manipuloivaa, loukkaavaa sumutusta, johon hänen äidillään oli tapana turvautua.

Hyvä lukija, sillä hetkellä vihdoin tajusin sen: tässä ei ollut kyse vain eroista arvomaailmassa. Jos ystävistä tulee perheen korvikkeita, he saavat myös maksaa alkuperäisten perheiden epäonnistumisista.

Elisan perhe oli niin hajalla (veli kauan sitten kuollut, vanhemmat kauan sitten eronneet), että hänen tiedostamattomat yrityksensä herättää se taas henkiin tulisivat joka tapauksessa vaatimaan paljon ponnisteluja. Jollain tasolla kumpikin naisista tiesi tämän. Elisa sanoi sen suoraan. Kun hän ensimmäistä kertaa mainitsi The Wellness Lettersissä, että Rebecca tuoksui hänen äidiltään, hän pohti asiaa näin:

”Mitä yritän tällä sanoa? Jotain äideistä ja lapsista, äidittömyydestä, inhimillisestä hauraudesta ja leimautumisesta. Jotain ystävyydestä, joka voi ja jonka pitäisi tarjota tukea ja ymmärrystä sekä seuraa ja erilaista leimautumista.”

Erilaista leimautumista. Sitähän monet meistä, joko tietoisesti tai tiedostamatta, etsivät ystävyyssuhteista, eikö totta? Ja kenties myös avioliitoista, ainakin jo uskomme Freudia. Etsimme paranneltuja versioita niistä ihmisistä, jotka kasvattivat meidät.

”En osaa sanoa, mistä tietää, että jokin suhde on hyvä”, Elisa totesi Rebeccalle erään sähköpostiviestin päätteeksi. ”Harjoituksen kautta kai? Yrityksen ja erehdyksen? Kertauksen?”

Se onkin olennainen kysymys. Mistä tietää, että jokin suhde on hyvä?

Oxfordin psykologit Michael Argyle ja Monika Henderson kirjoittivat 1980-luvulla uraauurtavan artikkelin nimeltä ”The Rules of Friendship” (”Ystävyyden säännöt”). Sen kuusi johtopäätöstä ovat itsestään selviä, mutta siitä viis, ne kannattaa silti kerrata: kestävimmissä ystävyyssuhteissa ihmisillä on tapana puolustaa toista myös toisen poissa ollessa; luottaa toisiinsa ja uskoutua toisilleen; tarjota toisilleen henkistä tukea; tarjota tarvittaessa apua; yrittää tehdä toinen onnelliseksi sekä pitää toinen osapuoli kartalla oman elämän positiivisista muutoksista.

Epäonnistun aina listan viimeisessä kohdassa. Yhteydenpito, parhaassa tapauksessa fyysisellä läsnäololla höystettynä, tai edes semifyysisellä läsnäololla (äänen avulla, puhelimitse), luultavasti riittäisi. Vasta kun luin Elisan ja Rebeccan ystävyyssuhteen hajoamisesta atomeiksi, tajusin, kuinka ratkaisevan tärkeää tämä on. Naisista oli tullut teoreettisia toisilleen, vain ajatustensa summia; heidän ystävyytensä oli siirtynyt lähes yksinomaan paperille. ”Kirjoitettu teksti korvasi tosielämän suhteemme”, Elisa kertoi minulle. ”Minusta tuntui, että se teksti oli ystävyytemme.”

Tällä tavoin Elisa ja Rebecca loivat otolliset olosuhteet pandemialle jo ennen sen alkamista. Jos joku olisi lukenut The Wellness Lettersin vuonna 2019, se olisi voinut toimia varoittavana esimerkkinä: lähikontaktien puute pandemiavuoden aikana ei tehnyt hyvää ystävyydelle. Pew-tutkimuskeskuksen syyskuussa tekemän tutkimuksen mukaan 38 prosenttia amerikkalaisista kokee etääntyneensä läheisistä ystävistään.

Ongelmana on se, että kun kyse on ystävyydestä, kärsimme rituaalien puutteesta. Meille ei ole juurikaan riittejä, jotka sitoisivat meidät yhteen. Wheaton Collegen viestinnän professori Emily Langanin mielestä tällaisille rituaaleille olisi tarvetta. Ystävyyden vuosipäiviä. Säännöllisiä reissuja kaveriporukalla. Sunnuntai-illan puheluita, kokoontumisia joka vuosi samassa vuokramökissä, mitä tahansa. ”Meillä ei ole tapana arvostaa ystävyyden käytäntöjä", hän sanoo. ”Mutta ystävyyteen pitäisi liittää samanlaisia käytäntöjä kuin muihinkin ihmissuhteisiin.”

Kun mietin tuntemiani ihmisiä, jotka ovat erityisen taitavia ystäviä, huomaan, että he toimivat juuri näin. Yhteydenpito on heille etusijalla. He hyppäävät autoihinsa ja tulevat käymään. He lähettävät minulle säännöllisesti sähköpostia. Eräs heistä kertoi minulle, että hän avaa osoitekirjansa silloin tällöin ihan vain tarkistaakseen, keitä ystäviä hän ei ole nähnyt vähään aikaan, ja sopii sitten saman tien näiden kanssa tapaamisen.

Laura Carstensen totesi keskustelumme aikana, että hyvät ystävät ovat monille ihmisille ”varauksettoman arvostuksen” keskeinen lähde. Pyörittelen tätä ilmausta jatkuvasti mielessäni. (Ilmaus ei ole alun perin hänen vaan se yleistyi 1950-luvulla kuvaamaan ihanteellista terapeutin ja potilaan välistä suhdetta. Carstensen vain keksi käyttää sitä toisenlaisessa yhteydessä.) Carstensenin havainto sopi täydellisesti yhteen erään asian kanssa, jonka Benjamin Taylor, ihanan Here We Are -muistelmateoksen kirjoittaja, sanoi minulle, kun kysyin hänen läheisestä ystävyydestään Philip Rothin kanssa. Halusin tietää, mikä teki heidän suhteestaan toimivan. Taylor pohti vastaustaan niin kauan, että luulin puhelun katkenneen.

”Philip saa minut uskomaan, että paras minäni on todellinen minäni”, hän lopulta vastasi. ”Uskon, että näin käy, kun ystävyyssuhde on onnistunut. Toinen ihminen saa sinussa aikaan tunteita, joita toivoisit saavasi itse aikaan itsessäsi. Hän myös näkee sen ihmisen, joka haluat olla tässä maailmassa.”

En harrasta ristipistotöitä. Mutta jos harrastaisin, kirjoisin nuo sanat itselleni muistiin.

Ehkä paras lukemani kirja ystävyydestä on Michael Lewisin The Undoing Project. Se saattaa kuulostaa oudolta, koska kirja ei päällisin puolin kerro lainkaan ystävyydestä vaan käyttäytymistaloustieteen synnystä. Sen ytimessä on kuitenkin tarina kahden alan suurnimen poikkeuksellisen monimutkaisesta suhteesta. Amos Tversky oli karismaa ja itseluottamusta uhkuva härkä; Daniel Kahneman ahdistuksen ja neuroottisuuden vaivaama varpunen. Kaksikon yhteistyön alkuvuodet Jerusalemin heprealaisessa yliopistossa 1960-luvun lopulla olivat huumaavia ja intensiivisiä, melkein kuin rakkautta. Mutta miesten maineen kasvaessa heidän välilleen kehittyi kilpailuasetelma, ja Tversky nousi lopulta heistä tunnetummaksi. Hän oli heistä kahdesta se, joka kutsuttiin hienoihin konferensseihin, ilman Kahnemania. Hän oli se, joka sai MacArthur-säätiön ”Genius Grant”-apurahan, ei Kahneman. Kun Kahneman kertoi Tverskylle, että häntä oli pyydetty opettajaksi Harvardiin, Tversky möläytti: ”Oikeasti he haluavat minut.” (Hän oli tuolloin töissä Stanfordissa, Kahneman Brittiläisen Kolumbian yliopistossa.)

”Jään hänen varjoonsa tavalla, joka ei vastaa vuorovaikutustamme”, Kahneman kertoi psykiatri Miles Shorelle, joka haastatteli häntä ja Tverskyä luovia pareja koskevaa projektia varten. ”Se luo tietynlaista jännitettä. Toki myös kateutta! Se on häiritsevää. Inhoan kateuden tunnetta.”

Kun kerroin ihmisille, että teen juttua ystävyydestä keski-iässä, minulta kysyttiin aina kateudesta. Se on vastustamaton aihe, tunne, jota Sokrates kutsui ”sielun haavaksi”. Psykologian professori Paul Bloom Toronton yliopistosta kertoi, että vuosia sitten hän opetti Yalen yliopistossa seminaaria, jonka aiheena olivat seitsemän kuolemansyntiä. ”Kateus”, hän totesi kuivasti, ”oli ainoa synti, jolla opiskelijat eivät koskaan leveilleet.”

Hän on oikeassa. Kateutta lukuun ottamatta kaikki kuolemansynnit voivat olla jollain tavalla nautinnollisia. Viha voi olla oikeutettua; himo kutkuttavaa; ahne saa itselleen kaikki kivat lelut. Mutta mikään kateudessa ei tunnu hyvältä, eikä ole olemassa mitään helppoa keinoa tukahduttaa sitä. Vihan tunteita voi purkaa nyrkkeilyhanskojen avulla, ja ylensyöntivimman voi tyydyttää ahmimalla kakkua. Cocktailtilaisuuden voi käyttää ylpeilyyn, ja lounastunnilla voi ottaa päiväunet, jos laiskottaa. Mutta kateus, mitä sille pitäisi tehdä?

Kateuteen voi kuolla, kuten sanonta kuuluu. Kukaan ei koskaan sano kuolevansa ylpeyteen tai laiskuuteen.

Yhteiskuntatieteellä on kuitenkin yllättävän vähän sanottavaa kateudesta ystävyyssuhteissa. Sitä varten täytyy kääntyä taiteilijoiden, kirjailijoiden ja muusikoiden puoleen. Gore Vidal valitti: ”Joka kerta kun ystävä menestyy, jokin sisälläni kuolee.” Kappaleessaan We Hate It When Our Friends Become Successful Morrissey lauloi siitä, kuinka vihaamme ystävien menestystä. Kateus on yleinen teema kirjallisuudessa ja kiemurtelee niinkin erilaisiin hahmoihin kuin Lenùun ja Lilaan Elena Ferranten Napoli-sarjan romaaneissa sekä lähes kaikkiin Martin Amisin luomiin häijyihin neurootikkoihin (malliesimerkki näistä on Richard Tull, Tiedoksi-romaanin epäonnistunut romaanikirjailija ja vähäpätöinen kriitikko, joka läimäyttää poikaansa, kun hänen kilpailijansa teos nousee bestseller-listalle).

The Yale Review -kirjallisuuslehden kevään 2021 numerossa oli Jean Garnettin, Little, Brown and Companyn kustannustoimittajan, loistava essee kateudesta ja identtisestä kaksosuudesta, minkä väitteet tuntuvat pätevän myös ystävyyteen. Suosikkivirkkeeni on ehdottomasti tämä: ”Osaan olla hyvinkin jalomielinen sisko, jopa äidillinen, kunhan olen itse voitolla.”

Näillä sanoilla Garnett paljastaa erään epämiellyttävän totuuden. Monet suhteistamme perustuvat hienovaraisiin valtaeroihin. Jos vaa’an tasapaino horjuu, emme voi tietää, selviääkö hauras egomme siitä. Garnett huomauttaa, että kateuden alla piilee salainen toive siitä, että voimme siirtää painopisteen takaisin meidän eduksemme, mikä tosiasiassa tarkoittaa häpeällistä toivetta tuhota se, mitä muilla on. Tai kuten Vidal sanoi (jotakuinkin näillä sanoilla): ”Oma menestyminen ei riitä, vaan ystävän täytyy myös epäonnistua.”

Tässä ikävaiheessa elämä on ehtinyt potkia päähän jo lähes kaikkia tuntemiani ihmisiä. Me kaikki kannamme mukanamme omaa pettymysten taakkaamme. Nuorempana tunsin vielä varsin voimakasta kateutta, varsinkin kun oli kyse naispuolisten ystävieni ulkonäöstä ja itseluottamuksesta. Erityisesti eräs tietty ystävä täytti minut kauhulla joka kerta, kun esittelin hänet poikaystävälleni. Hän on tyrmäävän kaunis, kääntää päitä kaikkialla; hän on sekä täysin tietoinen tästä että ei käsitä sitä lainkaan. Minulla on eläviä muistoja siitä, kuinka vaeltelin kerran hänen kanssaan museossa ja näin, kuinka miehet hiippailivat vaivihkaa hänen perässään ja keksivät kaikenlaisia tekosyitä päästäkseen juttusille hänen kanssaan.

Minulla on tällaisissa tilanteissa tapana alkaa esittää eräänlaista roolia – olen viisasteleva Daria Beavis ja Butt-head -sarjasta, pisteliäitä kommentteja esittävä brunetti, jonka piirteet kestävät hyvin aikaa.

Inhosin sitä, kun minun piti teeskennellä olevani kaiken sen yläpuolella.

Tilanteesta teki siedettävän se, että kyseinen ystävä hoki – ja hokee edelleen – jatkuvasti minulle, kuinka upealta näytän, vaikka tilanteesta riippumatta on täysin ilmeistä, että hän on Prada ja minä olen katukauppiaan kaupittelema piraattikopio. Aivan sama. Kun hän sanoo, että näytän upealta, hän tarkoittaa sitä. Rakastan häntä sen vuoksi, että hän sanoo niin ja että hän tekee sitä usein.

Viime vuosina minulla on ollut yksi ystävä, jota olisin voinut oikeasti kadehtia. Hän oli niin sanottu työpaikkapuolisoni melkein kaksi vuosikymmentä. Hän oli toinen osapuoli kahden hengen varietee-esityksessämme, joka on nyt jo 25 vuotta vanha. Pallottelimme juttuideoita, editoimme toistemme työtä, pidimme yhtä aikaa vapaata kirjojen kirjoittamisen vuoksi. Sitten sain uuden työpaikan ja hän alkoi työstää toista kirjaansa. Eräänä päivänä hän soitti kertoakseen, että kirja oli valittu Oprahin kirjakerhon listalle.

”Et ole tosissasi!” sanoin. ”Helvetin hieno juttu.”

Mitä se tietysti olikin. Se ei ollut valhe.

Mutta egoni ahtaassa majapaikassa, joka on kyhätty jotenkuten kokoon purukumin ja mehujäätikkujen avulla, oliko se todella niin helvetin hieno juttu?

Ei. Ei ollut. Pienen hetken ajan halusin kuolla.

Asia on näin: En salli itselleni liikaa typeriä, Walter Mittyn kaltaisia suureellisia haaveita. Olen luonteeltani pessimisti, ja joka tapauksessa kuuluisuus ei ole koskaan ollut korkein päämääräni elämässä.

Mutta silti tavallaan toivoin salaa, että joku Oprah Winfreyn jooganurkkauksesta haastattelisi minua jonain päivänä.

Se, että ystävyytemme hyrräsi eteenpäin hänen onnenpotkustaan ja menestyksestään huolimatta, oli täysin hänen ansiotaan eikä tippaakaan minun. Syy oli yksinkertainen: hän oli yhä oma, avoin itsensä. (Sain tietää, että onnekkailla, menestyvillä ihmisillä on edelleen ongelmia; ne ovat vain erilaisia.) Siitä oli apua, että hän ei myöskään missään vaiheessa unohtanut minun vahvuuksiani, vaikka tunsinkin itseni hetkellisesti riittämättömäksi hänen rinnallaan. Eräänä päivänä hänen porskuttaessaan täysillä eteenpäin minä tunnustin apeana, etten viihtynyt uudessa työpaikassani. Mene sitten olemaan mahtava jossain muualla, hän tokaisi, ikään kuin mahtavuus olisi jokin olennainen osa minua; ominaisuus, jonka avulla minut tunnistettaisiin, jos olisin metalli vai kivi. Taisin purskahtaa itkuun.

Siitäkin oli apua, että ystäväni todella ansaitsi päästä Oprahin listalle. (Hänen nimensä on muuten Bob Kolker, ja hänen kirjansa on Hidden Valley Road. Jokaisen kannattaisi lukea se, koska se on oikea ihme.)

Tuhoisinta on kateuteen liittyvä ”melkein-tunne”, kuten Garnett sitä kutsuu esseessään, eli se, että asia olisi voinut tai sen olisi pitänyt tapahtua itselle. Garnett siteeraa Aristoteleen Retoriikkaa: ”Kadehdimme niitä, jotka ovat lähellä meitä ajassa, paikassa, iässä tai maineessa… niitä, joiden omaisuus tai saavutukset ovat moitteita meitä itseämme kohtaan: he ovat naapureitamme ja tasavertaisia; sillä on selvää, että on oma vikamme, että olemme jääneet paitsi tuosta hyvästä asiasta.”

En todellakaan tiedä, mitä olisin tehnyt, jos Bob ei olisi suhtautunut menestykseensä nöyrästi ja tahdikkaasti. Jos hänestä olisi tullut hirvittävän leuhka – tai, myönnetään, edes hitusen omahyväinen – en rehellisesti sanottuna olisi kestänyt sitä. Teoksessaan Moraalituntojen teoria Adam Smith muistutti, kuinka tärkeää tällainen itsehillintä on. Jos yhtäkkiä menestystä saavuttaneella henkilöllä on minkäänlaista harkintakykyä, hän kirjoitti, hän ottaa ystäviensä kateuden herkästi huomioon, ”ja sen sijaan, että ilmaisisi riemua hyvästä onnestaan, hän yrittää peitellä iloaan mahdollisimman hyvin ja hillitä niitä tunteita, joita hänen uusi asemansa luonnollisesti aiheuttaa."

Tämä on pohjimmiltaan se, missä Amos Tversky epäonnistui Daniel Kahnemanin suhteen The Undoing Projectin mukaan. Heidän tilanteensa oli itse asiassa vielä pahempi: Tversky kieltäytyi puuttumasta suhteen epätasapainoon, jota ei olisi pitänyt olla olemassakaan. Kahneman yritti aluksi suhtautua asiaan tyynesti. ”Akateemisen menestyksen tuomat edut, millaisia ne sitten ovatkaan… Ennen pitkää ne kaikki kasautuvat yhdelle ihmiselle, tai ainakin suuri osa niistä”, hän kertoi Shorelle, luovia pareja tutkivalle psykiatrille. ”Järjestelmään on sisäänrakennettu tietynlainen tylyys. Tversky ei voi sille mitään, vaikka en olekaan varma, tekeekö hän asialle niin paljon kuin voisi.”

Tokihan Kahneman oli tästä asiasta varma. Lausahdus oli epäilyksi naamioitu syytös. Jälkikäteen ajateltuna heidän ystävyytensä ratkaisun hetki – mikä merkitsi lopun alkua – koitti, kun kaksikko kutsuttiin pitämään pari luentoa Michiganin yliopistolla. Tuolloin he työskentelivät eri laitoksilla ja tekivät huomattavasti vähemmän yhteistyötä, ja teoria, jonka he esittelivät sinä päivänä, oli lähes kokonaan Kahnemanin kehittelemä. Siitä huolimatta kaksikko esitteli sen yhdessä, kuten heidän tapansa oli.

Luennon jälkeen Tverskyn entinen ohjaaja lähestyi heitä molempia ja kysyi aidosti ihmeissään, mistä kaikki ideat olivat peräisin. Tverskylle tarjoutui täydellinen tilaisuus kehua Kahnemania – oikaista vaaka, korjata tasapaino, vetää ystävä esiin varjoista ja nostaa hänet hetkeksi valokeilaan.

Tversky ei kuitenkaan tehnyt niin. ”Danny ja minä emme puhu näistä asioista”, hän sanoi Lewisin kertoman mukaan.

Lukijakin sen ymmärtää: Kahnemanin asema alempana arvoasteikolla – sekä hänen itsensä että suuren yleisön silmissä – oli luultavasti olennainen osa Tverskyn näkemystä heidän kumppanuudestaan. Ainakin se oli asia, jota Tversky ei kokenut lainkaan tarvetta korjata.

Kahneman jatkoi yhteistyötä Tverskyn kanssa. Samalla hän yritti myös ottaa etäisyyttä tähän mieheen, jonka kanssa hän oli kerran jakanut saman kirjoituskoneen pienessä työhuoneessa Jerusalemissa. Kauna ei hellittäneet ennen kuin Tversky kertoi Kahnemanille vuonna 1996 sairastavansa parantumatonta syöpää.

Tämän myötä ajatukseni palaavat jälleen Nora Ephronin ystäviin, jotka surivat kaikkia niitä päivällisiä, joita he eivät koskaan ehtineet syödä yhdessä. Kuolema on se, johon kaikki päättyy, joka kerta. Tästä kaikki alkoi; tähän kaikki päättyy (ja tämä pätee meihin kaikkiin).

On hämmästyttävää, kuinka läheisen ihmisen kuolema voi paljastaa valheen, jota kerromme itsellemme: että vielä on aikaa. Voimme elää kuukausia tai jopa vuosia vaihtamatta sanaakaan rakkaan vanhan ystävän kanssa, eikä se tunnu missään, kompuroimme vain eteenpäin elämässä. Mutta jos saamme tietää, että kyseinen ystävä on kuollut, olemme järkyttyneitä, vaikka asia ei vaikuta arkeemme millään tavalla. Saamme ikävän muistutuksen siitä, että elämme oikukkaassa, sekasortoisessa kosmoksessa, jossa yhtäkkiä on ystävän kokoinen aukko, hänen paikallaan pelkkää tiivistynyttä ilmaa.

Viime keväänä ystäväni Davidin pitkäaikainen ystävä teki itsemurhan. David ei ollut tiennyt ystävänsä ahdingosta. Kun hän oli viimeksi tavannut miehen, syyskuussa 2020, tämä oli vaikuttanut olevan jokseenkin kunnossa. Yhdysvaltain kongressitalon valtaus 6. tammikuuta oli suututtanut miestä enemmän kuin muita Davidin ystäviä. Hän paasasi kiihkeästi kansannoususta puhelimessa ja käytännössä hautasi Davidin sanatulvansa alle, mutta David ei missään vaiheessa pitänyt tätä ärsyttävää kehityssuuntaa merkkinä epätoivosta.

David huomasi kuitenkin erään merkillisen asian. Ennen vuoden 2020 vaaleja hän oli lyönyt kyseisen ystävän kanssa 10 000 dollarista vetoa, että Donald Trump voittaisi vaalit. David ei ole rikas, mutta hän arvioi, että riski kannatti ottaa: jos hän voittaisi vedon, hän saisi kymppitonnin rahaa, ja jos hän häviäisi, niin ainakin Trump olisi poissa. Marraskuun 7. päivänä, kun virallinen tulos julkaistiin (Trump oli poissa!), David odotti puhelua. Sitä ei koskaan tullut. Hän yritti provosoida ystäväänsä lähettämällä tälle vain 15,99 dollarin sekin ja huomautti, että he eivät olleet koskaan sopineet maksuaikataulusta.

Hänen ystävänsä vastasi tiukin sanoin ja ilmoitti, että hän suhtautui vedonlyöntiin tosissaan.

David lähetti hänelle 10 000 dollarin sekin.

Hänen ystävänsä lunasti sen sanomatta asiasta sanaakaan.

David oli ällistynyt. Ei vahingoniloista puhelinsoittoa? Ei edes riemukasta sähköpostia, itsetyytyväistä tekstiviestiä? Tämä oli tyyppi, joka rakasti kunnon vedon voittamista.

Ei mitään. Muutamaa kuukautta myöhemmin mies löydettiin kuolleena hotellista.

Itsemurhasta tuli eräänlainen tilinteon hetki Davidille, kuten siitä voisi tulla kenelle tahansa. Kypsänä, positiivisena kaverina hän pyrki käyttämään surua rakentavalla tavalla hyväkseen: Hän kirjoitti lukioajan ystävälleen, joka oli aikoinaan ollut hänen paras ystävänsä ja ainoa, joka tiesi tarkalleen kuinka outo heidän nuoruutensa oli. David selitti sanojaan kaunistelematta miehelle sähköpostissaan, että hänen hyvä ystävänsä oli juuri kuollut itsemurhaan, eikä hän voinut tehdä asialle mitään, mutta hän saattoi sentään ottaa yhteyttä niihin, jotka olivat vielä elossa, niihin, joihin yhteydenpito oli katkennut, kuten kyseiseen mieheen. Haluaisiko tämä vaihtaa joskus kuulumisia? Muistella menneitä?

David ei koskaan kuullut kaverista mitään. Hän otti huolestuneena yhteyttä miesten yhteiseen tuttuun. Kävi ilmi, että hänen ystävänsä elämä ei ollut mennyt niin kuin tämä oli toivonut. Ystävällä ei ollut puolisoa tai lapsia; hän ei ollut ylpeä ammatistaan; hän asui syrjäseudulla. Vaikka David oli tehnyt selväksi, että hän halusi vain jutella menneistä, tämä mies ei jostain syystä kyennyt tarttumaan puhelimeen.

Siinä vaiheessa Davidilla oli käsissään kaksi kuollutta ystävyyssuhdetta – yksi kirjaimellinen ja toinen kuvaannollinen. ”Arvaa, mitä minä tajusin?” hän sanoi minulle. ”Jos romanttinen puoli elämästä on tähän ikään mennessä jo vakiintunut” – kuten Davidin kohdalla on – ”sydänsuruja aiheuttavatkin ystävät. Koska he ovat ainoita, jotka ovat jäljellä.”

Miten meidän tulisi suhtautua ystävyyssuhteisiin, jotka olivat olemassa, mutta eivät ole enää? Tiettyyn ikään mennessä niihin oppii suhtautumaan parhaassa tapauksessa tyynesti, aivan kuten moniin muihinkin elämän pettymyksiin. Menetysten tiedostaminen, pölyisten hyllyjen surullinen inventaari, voi aiheuttaa sydänsuruja keski-iässä, mutta on tärkeää ymmärtää, että pienillä ponnisteluilla voi jatkaa elämää ja alkaa nauttia siitä, mitä on jäljellä.

Psykoanalyytikko Erik Erikson korosti tätä ajatusta psykososiaalisen kehityksen teoriassaan. Kehityksen viimeinen vaihe, ”minän eheys vs. epätoivo”, koskee ”ainoan oman elämänkaaren ja sen kannalta merkittävien ihmisten hyväksymistä asioina, joiden täytyi olla olemassa”.

Kieltämättä näppärästi muotoiltu ajatus, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Siitä huolimatta siihen kannattaa pyrkiä.

Elisa kirjoitti minulle äskettäin, että hän kaipaa Rebeccasta ”sitä kolmatta asiaa, joka meistä kahdesta muodostui, kun olimme yhdessä. Mielemme, sydämemme ja (uskallanko sanoa sitä?) sielumme alkemiaa keskustelujen aikana. Sitä, mitä hän toi esille minussa ja mitä minä toin esille hänessä, ja kuinka niitä asioita ei ole olemassa ilman ystävyyttämme.”

Luovien ihmisten väliset suhteet näyttävät ehkä usein juuri tältä: epävakailta, jännittäviltä, latautuneilta. Jotkut eivät kestä tätä intensiteettiä ja tuhoavat itse itsensä. Näin tapahtui Kahnemanille ja Tverskylle. Näin tapahtuu tunnetusti monille bändeille ennen niiden hajoamista. Näin tapahtui myös Elisalle ja Rebeccalle.

Elisa pyrkii nyt tekemään taidetta siitä kolmannesta asiasta. Kirjoittamaan siitä. Rebecca pysyy lähellä hänen mielessään, vaikka onkin tosielämässä kaukana.

Kuten Elisa huomauttaa (nostaen hattua Audre Lordelle), kaikki läheiset ystävyyssuhteet synnyttävät tietenkin jotain niiden itsensä ulkopuolista, jonkin erityisen ja täysin erillisen kolmannen asian. Kysymys kuuluu, pystyvätkö ystävät ylläpitämään tätä kolmatta asiaa pitkällä aikavälillä.

Arvelen, että mitä enemmän tunteja tähän kaoottiseen elämään on panostanut, sitä enemmän kaipaa hiljaisempaa, hoivaavampaa kolmatta asiaa. Tämän ei tarvitse tarkoittaa tylsää. Nykyiset ystäväni ovat kulkeneet koko tämän pitkän matkan rinnallani ja ovat osa suunnitelmaani vanhenemisen varalle. Heidän joukkoonsa mahtuu kaikenlaisia hulluttelijoita ja omaperäisiä persoonia. Apaattisuuden ja rellestämisen välistä löytyy runsaasti avointa maastoa. Täytyy vain valita sopiva paikka pystyttää teltta. Voisi jopa väittää, että hyvän telttapaikan löytäminen on osa vanhenemisen salaisuutta.

©2022 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.