Sini Saaritsa tajusi vasta aikuisena, että hän on kumppanuusvanhempien lapsi – Siitä alkoi tutkimusmatka erilaisten perhemuotojen Suomeen

He nousivat nauraen taksista, ja minä juoksin ensimmäisen kerroksen rappukäytävää ulko-ovelle vastaan. Olin kolme ja viettänyt viikon mummolassa Herttoniemessä, koska vanhempani olivat lomailleet Pariisissa.

Sain tuliaisia: silkkikantisen kirjan, jonne äiti oli liimannut valmiiksi kiilto­kuvia. Ensimmäisellä aukeamalla kukkakoria kantavan tytön vieressä on hellittelevä loru omalle pupujussiselle ja alla huolellisilla tikkukirjaimilla signeeraus ”Äiti (Leena)”. Seuraavalla sivulla huivipäinen tyttö työntää nallea kottikärryissä. Allekirjoituksena on ”Pentti, 32v. (isi)”.

Olen aina tiennyt olleeni lapsi, joka oli suunniteltu. Kuvitelmissani nuoret vanhempani ovat istuneet valkoisessa huoneessa, suuren arkkitehdin pöydän ääressä piirtämässä.

Pidin perhettäni tavallisena perheenä. Aloin katsella sitä toisella tavalla vasta ala-asteella. Kerran välitunnilla mainitsin kavereille isäpuoleni, josta käytin etunimeä, kuten käytin äidistä ja isästäkin. Ai sun vanhemmat on eronneet, joku kysyi. Olin ihmeissäni.

Eikä ole, vastasin. Ei ne ole koskaan olleetkaan yhdessä.

Nyt kun vuosikymmeniä myöhemmin alan selvittää, ketkä haaveilevat kumppanuusvanhemmuudesta, kestää päiviä tajuta, että omat vanhempani ovat niitä. Heille sana ”kumppanuusvanhemmuus” on silti tuntematon.

”Haluttiin lapsi, muttei järjestäytynyttä liittoa. Sopimus vaan”, äitini vastaa tekstiviestillä heti, kun alan kysellä. Olen 1970-luvun lapsi.

”Jos silloin olisi ollut yhteishuoltajuus, niin varmaan meillä olisi ollut se.”

Vaikken ole koskaan kaivannut biologisten vanhempieni muodostamaa ydinperhettä, olen halunnut, että heillä on tarina. Sellainen, johon minä kuulun.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan kumppanuusvanhemmuus tarkoittaa sitä, että kaksi aikuista haluaa jakaa vanhemmuuden mutta ei parisuhdetta. Järjestely voi muistuttaa eroperheiden yhteishuoltajuutta, mutta siitä puuttuvat kriisit ja jännitteet, jotka joskus eron jälkeen voivat jäytää vanhempia ja lapsia.

”Kumppanuusvanhemmuudessa lähtökohtaisestikin kaikki on hyvin”, Sateenkaariperheet ry:n vertaistoiminnan koordinaattori Kaisa Niittynen sanoo.

Googlettelu osoittaa, että Suomessa kumppanuusvanhemmuuden asiantuntemus löytyy sateenkaariperheiden yhdistyksestä. Niittynen puhuu ”monenlaisista eri kuvioista, jotka voivat olla hyviä”. Sellaisiin törmään nopeasti, kun alan haroa tapauksia sieltä täältä ympäriltäni. Juttelen muun muassa erään tutuntutun kanssa. Yksinhuoltajanainen oli jo lapsen vauva-aikana tutustunut pariin muuhun lastaan yksin kasvattavaan äitiin. He olivat muodostaneet tukiverkon, jonka sisällä jaetaan arkea ja juhlaa. Nainen kertoo ajattelevansa asiaa ”evolutiivisesti”. Mallihan on jopa lähempänä muinaisten aikojen yhteisöllisiä perheitä kuin perinteisenä pidetty ydinperhemalli, hän sanoi.

Naisen mielestä luontevinta olisi viettää aikaa erilaisissa porukoissa, joihin kuuluisi lapsia, nuoria ja vanhoja. Hän sanoi kaipaavansa liikkumavaraa, isompaa perheen käsitettä, sillä se olisi kaikkien kannalta parempi.

”Perhe” on eri aikoina nähty kaikkena muuna kuin yksiselitteisenä asiana. Tuore suomalainen historiateos Perheen jäljillä siteeraa jo alussa perhetutkija Stephanie Coontzia, jonka mukaan nykypäivän nostalgisoidut perhekuvitelmat ja käsitys harmonisesta ydinperheestä edustavat ”maailmaa, jota ei koskaan ollut”. Antiikin Roomassa sana famiglia tarkoitti kokonaista huonekuntaa palvelijoineen ja orjineen. Pohjoismaissakin vanhat maanlait puhuivat enemmän huonekunnista ja suvuista. Teos kritisoi myös ajattelua, joka on ohjannut perhesuhteiden tilastointia eri aikoina.

Kumppanuusvanhempienkaan muodostamat perheet eivät tänä päivänä näy tilastoissa, eikä niiden määrää tiedetä Sateenkaariperheet-yhdistyksessäkään.

Anna Moringin vuonna 2013 julkaistu Oudot perheet -väitöskirja on ensimmäinen suomalainen sateenkaariperheisiin keskittyvä tutkimus. Moring tutki lakitekstien ja opaskirjatekstien lisäksi journalistisia tekstejä, joiden avulla hän etsi näkemystä perheen ideasta.

Moringin mukaan aineistosta ei löydy onnettomia loppuja: sateenkaariperheissä lapsen etu toteutuu, kun hän elää mahdollisimman onnellisessa perheessä.

Vaikka avoliitot, uusperheet ja muunlaiset perhesiteet ovat valtavirtaistuneet, on kulttuurinen ja ideologinen normi yhä ydinperhe – tai ainakin sellainen perhe, jossa on kaksi parisuhteessa elävää vanhempaa.

”Lapsen saaminen on yhä normi, ja suurin osa haaveilee jossain vaiheessa vanhemmuudesta. Monilla kuitenkin elämäntilanteet vievät siihen, että parisuhdetta ei tulekaan tai sitä ei edes kaivata”, Niittynen toteaa.

Kumppanuusvanhemmuudessa on sekin puoli, että sen voi jakaa myös useamman kuin kahden ihmisen kesken. Laki sen sijaan määrää, että lapsella on oltava vain kaksi oikeudellista vanhempaa, joiden elatukseen, perintöön ja tapaamiseen lapsella on oikeus.

Meneillään on uuden vanhemmuuslain valmistelu, joka yhdistää entiset äitiys- ja isyyslait. Sateenkaariperheet ry:n tavoitteena on vaikuttaa uudistetun lain sisältöön niin, että se tunnustaisi oikeudellisiksi vanhemmiksi kaikki ne ihmiset, jotka tosiasiallisesti huolehtivat lapsesta. Muutos ei näytä menevän nykyhallituksessa läpi.

Lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskeva laki ymmärtää vuonna 2019 tehdyn uudistuksen jälkeen vähän paremmin kahden kodin lapsia. Lapsi voidaan nyt merkitä kahden kodin asujaksi, jos hän asuu toisessakin kodissa vähintään 40 prosenttia ajasta. Se antaa oikeuden joihinkin sosiaalietuuksiin myös toiselle vanhemmalle, mutta muuten hyöty on Kaisa Niittysen mielestä vieläkin kauaskantoisempi:

”Kun kahden kodin asumisesta saadaan tilastoja, se kertoo virkamiesten suuntaan, että näitä lapsia on paljon ja heidän etunsa vaatii lakimuutoksia.”

Järjestö on vastikään antanut lausuntonsa myös perhe­vapaan uudistukseen.

”Siinä olisi tärkeää, että eri osoitteessa kirjoilla oleva henkilö voisi pitää isyysvapaata heti lapsen synnyttyä”, Kaisa Niittynen sanoo. Tällä hetkellä kumppanuusvanhempi-isä, joka ei asu synnyttäjän ja lapsen kanssa, voi jäädä isyysvapaalle vasta, kun äiti on pitänyt oman vapaansa.

Niittynen haluaa kumppanuusvanhemmuuden toimivaksi vaihtoehdoksi olemassa olevien perhemuotojen rinnalle. Tilaus­ta on ollut, eikä Niittynen ole siitä kovin yllättynyt. Vanhemmuuden lisäksi monet arvostavat itsensä kehittämistä, ja vastuun jakaminen kiinnostaa.

”Nykyvanhemmat painiskelevat riittämättömyyden tunteiden kanssa. Kumppanuusvanhempi voi hetkeksi hellittää vastuusta, vaikkei henkisesti lapsesta irrottaudukaan.”

Istumme isäni kanssa kalvakassa kevätauringossa metallipenkillä. Edessä levittäytyy sama etelähelsinkiläinen aukio, jonka muistan lapsuudestani. Tuolloin sen keskellä lepäsi erehdyttävästi kaatunutta puunrunkoa muistuttava musta hirviö. Sillä oli valkoiset hampaat ja punainen kieli. Rakastamani ja pelkäämäni lohikäärme. Turvallisesti aidattu leikkipuisto on nykyään aukion toisella laidalla.

Isä on hieman hämmentynyt siitä, että haluan kysellä hänen viiden vuosikymmenen takaisista sopimuksistaan äitini kanssa.

”Ajateltiin, että se olisi kätevää, kun asutaan samassa talossakin”, hän hymähtää ja huitaisee kädellä olkansa yli.

Siellä kohoaa 1960-luvun järeä, mustavalkoinen kerrostalo. Eräänä kesäyönä kauan sitten nuori mies ja nainen kävelivät yhtä matkaa kapakasta kotiin, seisahtuivat talon edessä ja tajusivat, että heillä on melkein sama osoite. Syntyi suhde, nopeasti ja kevyesti. He tapailivat myös muita.

”Oikeastaan hyvin pian päätettiin, että halutaan lapsi. Se meni tosi kitkattomasti”, isäni toteaa.

Vanhempani sopivat, että asun äidin kanssa mutta voisin olla myös isäni luona milloin vain tarvetta olisi. Lastenvalvoja määräsi pienen elatusmaksun, mutta papereita ei laadittu, eikä kumpikaan pitänyt säännöllisiä maksuja tarpeellisena.

Vanhempiani huvittaa edelleen, että isäni käveli pankkiin ja nosti ”kodinperustamislainan”. Roposilla ostettiin ehkä vaunut, kattila ja vauvan amme. Muuten sovittiin vain, että isä osallistuu kustannuksiin tarpeen mukaan.

”Luotettiin toistemme sanaan”, isä sanoo ja tiirailee taivaalle.

Sen sijaan järkytys oli, ettei isäni päässyt mukaan synnytykseen, vaikka oli tunnollisesti ollut mukana synnytysvalmennuksen eri vaiheissa. Synnytyssalin ovella oli ollut vastassa vanhakantainen kätilö, jolle avioliitto oli ollut kynnyskysymys. Hän hätisteli isäni tiehensä sanoen, että on tänne ennenkin jotkut sulhaset yrittäneet.

Ei se ole mikään sulhanen, äitini oli huutanut.

Kumpikaan vanhemmistani ei muista, että kukaan olisi sittemmin paheksunut tai edes erityisemmin äimistellyt heidän ratkaisuaan.

”Ajan henki oli sellainen”, äitini huokaa puhelimessa, kun soitan hänelle isän tapaamisen jälkeen.

Heti perään äiti myöntää auliisti eläneensä kuplassa. Vanhempani liehuivat vasemmistolaisissa kulttuuripiireissä, joissa ei juhlittu häitä, ei edes perhejouluja. Asuin äidin kanssa kommuunissa, kunnes muutimme isäpuoleni luokse. Äiti on hänen kanssaan edelleen, ja olen aina ajatellut, että minulla on kaksi isää. Siis yllin kyllin vanhempia.

Silti minustakin on olemassa pahvinen kansio sosiaali­viraston pölyisissä arkistoissa. Sosiaalihuollon käyttämä termi, ”au-lapsi”, kuulostaa avuttomalta ja autettavalta.

Onko joku todella voinut ajatella, että avioliiton ulkopuolella syntyminen olisi antanut minulle jotenkin heikommat elämän eväät?

Kumppanuusvanhemmuus on aiemmin ollut lähinnä sateenkaarikansan suosiossa. Sateenkaariperheiden vanhemmista yksi tai useampi kuuluu sek­suaali- tai sukupuolivähemmistöön. Eri perhekuntien muodostamia useamman vanhemman perheitä puolestaan kutsutaan apilaperheiksi. Esimerkiksi heteronaiset ovat saattaneet ryhtyä äideiksi tai synnyttäjiksi homomiesten lapsille.

Heteropiireissä lapset sen sijaan on tavallisesti saatu perinteisin menoin, kasvatettu parisuhteessa ja mahdollisen eron jälkeen yksin- tai yhteishuoltajuudessa.

Sateenkaariperheet ry:ssä kuitenkin huomattiin 2010-luvulla, että yhdistyksen järjestämille, 20 tunnin mittaisille perhevalmennuskursseille alkoi ilmaantua heteronaisia. Tätä nykyä heteronaisia on muutamia jokaisella 40 hengen kurssilla, joita järjestetään useamman kerran vuodessa joko verkossa tai viikonloppukursseina eri paikkakunnilla.

Pankin räjäytti vuoden 2020 keväällä Nelosella pyörinyt ohjelma Lapsi tuntemattoman kanssa ja sitä edeltänyt osallistujien rekrytointi. Sateenkaariperheiden Kaisa Niittynen oli mukana ohjelman teossa tukemassa kumppanuusvanhemmuudesta haaveilevia.

”Koen, että ohjelma lisäsi merkittävästi tietoisuutta kumppanuusvanhemmuudesta vaihtoehtona. Se oli siis hyvä alkusysäys, mutta se ei vielä normalisoinut tätä vanhemmuuden muotoa.”

Niittynen teki kiinnostavan havainnon: sarjan pyörittyä televisiossa kumppanuusvanhemmuusiltoihin alkoi saapua heteromiehiä. Noin 10–14 miespuolisen osallistujan joukosta jopa puolet oli heteroja. Aikaisemmin heitä oli ollut vain pari kurssia kohden. Niittynen uskoo, että tieto tekee hyvää:

”Ihmiset alkavat tuntea kumppanuusvanhempia, ja syntyy tarttumapintaa. Kaduntallaajien joukossa se kokemus leviää, että ei ne ole mitään tyyppejä, joita kukaan ei huoli kumppaneiksi.”

Ennen ohjelmaa kumppanuusvanhempien suljetussa Facebook-ryhmässä oli ollut parisataa jäsentä. Nyt niitä on reilusti yli tuhat. ”setan keskustelufoorumillakaan ei ole viime aikoina puhuttu juuri mistään muusta kuin kumppanuusvanhemmuudesta”, Niittynen sanoo.

En ihmettele ollenkaan, kommentoi äitini puhelimessa, kun kerron tästä. Hän pitää ratkaisuaan edelleen erinomaisena, vaikka oli minut saadessaan vain 25-vuotias ja olisi hyvin voinut tähyillä vielä lapselleen isää, jonka kanssa olisi myös halunnut elää. Hän kuulemma nautti vapaudesta ja kommuuniasumisesta. Ja äitiydestä.

Luulen, että elämääni olisi määrittänyt ja mullistanut huomattavasti enemmän esimerkiksi vanhempien avioero kuin se, etteivät he alun alkaenkaan halunneet muuta yhteistä kuin lapsen.

Silti mietin, ovatko nykyisten kumppanuusvanhempien motiivit erilaisia kuin omien vanhempieni. Suljetun Facebook-ryhmän kautta alan etsiä kumppanuusvanhempia tai sellaisesta haaveilevia. Saan vastauksia vain vanhemmuudesta haaveilevilta. Yksi heistä on Wilma Meriruusu.

Etätapaamisessa ruudulle räpsähtävät nauravat kasvot. Wilma Meriruusun kämmenselästä katsoo musta kissa. Sama, joka livahtaa juuri tilavan turkulaisyksiön sohvan alle. Muita tatuointeja löytyy ympäri kehoa: vesimeloni, jäätelö ja muffinssi. Asioita, joista 38-vuotias Meriruusu pitää.

Meriruusu on ollut kumppanuusvanhempien Facebook-ryhmässä puolisen vuotta. Hän erosi syksyllä pitkästä parisuhteesta, mutta lapsihaaveet pyörivät päässä. Keskustelut oman äidin kanssa johdattelivat uusille ajatusradoille. Ilman isää kasvaneena hän alkoi haluta lasta, jolla kuitenkin olisi myös isän ehdoton rakkaus ja hyväksyntä.

”Olen halunnut äidiksi jo ihan nuoresta asti. Aloin miettiä, että onko mun oikeastaan pakko olla parisuhteessa lapseni isän kanssa.”

Lapsen kasvattaminen isolla porukalla alkoi tuntua hyvältä vaihtoehdolta. ”Minähän haluan lapsen mutta myös muuta elämää.”

Meriruusu on avoin ja puhelias, mutta silti projekti on edennyt hitaasti tunnustellen. Toukokuun puolivälissä hän ei ole vielä laittanut kumppanuusvanhempien ryhmään omaa ilmoitustaan.

”Oon tällänen vähän punkkarin näköinen”, hän sanoo ja nauraa. Hänen yllään on musta huppari, jokunen lävistys nauravissa kasvoissa.

”Pelottaa, että en sitten näyttäydy potentiaalisena äitiehdokkaana ja tulen torjutuksi. Se voi olla haavoittavaa.”

Maaliskuussa Meriruusu rohkaistui vähän ja linkkasi henkilökohtaiselle Facebook-seinälleen kumppanuusvanhemmuutta käsittelevän artikkelin ja saatesanat:

”Koska elämä ei aina mee niinku haluais ni oon alkanu haaveilemaan vaihtoehdoista. Maailmassa on niin paljon enemmän mahdollisuuksia mitä ite on koskaan uskaltanu ajatella. Tai ehkä niitä on aina ollu mut ei niistä oo puhuttu niin paljon, onneks nykyään keskustelu eri asioista on avoimempaa.”

Vastaanotto oli niin lämminhenkistä ja kannustavaa, että Meriruusu sai uutta intoa.

Maailmassa kun on kumminkin 7,5 miljardia ihmistä. Luulisi yhden kumppanuusvanhemman löytyvän.

Lapsi tuntemattoman kanssa -sarjan ensimmäisessä jaksossa asianajaja ja perheoikeuden asiantuntija Marja Välilä toteaa, ettei lapsi tarvitse vanhempiensa välistä parisuhdetta. Hän tarvitsee vain vanhempiensa rakkauden. Juuri tätä Meriruusukin toivoo lapselleen. Silti moni kokee kumppanuusvanhemmuusmatkan vaikeimmaksi vaiheeksi sopivan kumppanin löytämisen.

Se on huomattu myös Sateenkaariperheet ry:ssä. Yhdistys aloittaa tänä vuonna Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus stean rahoittaman hankkeen, jonka toivotaan auttavan kumppanuusvanhemmiksi haluavia paitsi löytämään toisensa, myös suunnittelemaan vanhemmuuttaan lapsen oikeuksien kannalta mahdollisimman hyvin. Näin yhä useamman vanhemmuushaaveet toteutuisivat, ja hiljalleen yhteiskuntakin ymmärtäisi kumppanuusvanhemmuuden yhtenä tapana olla vanhempi.

Ilman hankettakin Sateenkaariperheet pyörittää toimintaa, jonka avulla autetaan kumppanuusvanhemmuudesta haaveilevia. Sekä verkossa että livenä 4–6 kertaa vuodessa järjestettävissä kumppanuusvanhemmuusilloissa käsitellään aluksi toiveita, unelmia, vuorovaikutustaitoja ja ristiriitatilanteita. Sitten on vuorossa speed date.

”Siinä osallistujat juttelevat 6–7 minuuttia, ja jos sen jälkeen samat henkilöt mainitsevat toisensa, tulee mätsejä, ja he voivat jatkaa keskenään keskusteluja”, Niittynen selittää.

Kun kumppanuusvanhemmat ovat tapailleet omassa tahdissaan, edenneet neuvotteluissaan ja päätyneet siihen, että heidän toiveensa on mahdollista sovittaa yhteen, he voivat luonnostella niin sanotun aiesopimuksen. Se sisältää lapsen elatukseen, asumiseen sekä hoidon ja vastuun jakamiseen liittyvät käytännön asiat siten, että ne ovat oikeudellisesti päteviä. Mistä kaikesta sovitaan ja tehdäänkö se paperilla vai suullisesti, on kumppanuusvanhempien oma asia.

Kumppanuusvanhempien keskinäistä suhdettaan leimaa järkevyys, vastuullisuus ja lapsen kaipuu. Ja vaikka heidän välillään ei ole romanttista rakkaussuhdetta, siellä on kuitenkin jokin suhde.

Jonni Lehtirannalla piti olla treffit, mutta hän perui ne. Sateenkaariperheet ry:n kumppanuusvanhemmuus­ilta tuntui tärkeämmältä. Samaan iltaan kuuluva pikadeitti vanhemmuuskumppanin löytämiseksi on hyvin muistissa vielä kaksi vuotta myöhemminkin.

”Siellä munasolulla osallistuvat istuivat paikoillaan ja siittiötä tarjoavat kiersivät pöydissä”, Lehtiranta muistelee puhelimessa.

Jotta kumppanuusvanhemmuudesta haaveilevien tulevaisuuden näkymät tuntuisivat itselleni todellisemmilta, haluan haastatella myös heitä, joiden haave on jo toteutunut. Kaisa Niittynen on vinkannut minulle Lehtirannan ja hänen vanhemmuuskumppaninsa Krista Arvilommin, joille syntyi yhteinen lapsi 1,5 vuotta sitten. Arvilommista tuli samalla myös Lehtirannan nyt 6-vuotiaan lapsen bonusäiti.

Speed date -tapahtumassa Lehtiranta oli kuvitellut tapaavansa lähinnä naispareja, mutta hänen neljä deittiään olivatkin kaksi yksin tullutta naista, transhenkilö ilman kumppaniaan sekä heteropari, joka toivoi kolmatta vanhempaa lapsihankkeeseensa.

”Yhden kanssa juteltiin pari minuuttia poliittisista näkemyksistä ja todettiin, että ehkäpä ei kannata jatkaa.”

Kun Arvilommi osallistui pikadeiteille, hän oli jo ilmoittautunut mukaan Lapsi tuntemattoman kanssa -sarjaan. Seuraavaksi ohjelmatiimi toivoi Lehtirannan liittyvän osallistujajoukkoon. Aluksi se epäilytti, mutta koska tiimin suhtautuminen oli lämminhenkistä ja välittävää, hän suostui.

Ohjelma oli ihan hyvä kokemus, mutta Lehtirannan ja Arvilommin tapauksessa asiat etenivät omalla painollaan.

”Parin kuukauden tiheiden tapailujen jälkeen alettiin muotoilemaan sopimusta ja niin sanotusti yrittämään”, Lehtiranta kertoo.

Molemmille oli keskustelujen jälkeen luontevaa, että lapsi saatetaan alulle yhdynnässä. He päättivät asua yhdessä ensimmäisen vuoden. Sen jälkeen kummallakaan ei ole ollut haluja muuttaa erilleen. Vauvavuoden osuminen koronavuoteen oli Lehtirannan mielestä onni.

”Vauva on ollut helppo hoidettava, ja hänen ensimmäinen elinvuotensa tuskin olisi ollut kovin erilainen ilman pandemiaa. Etätyöpäivinäkin oli ihanaa pitää vauvanhalailutaukoja.”

Hän ja Arvilommi hoitavat yhtä lailla molempia lapsia, ja Lehtirannan mukaan hänen esikoisensa tuntee, että perheeseen kuuluu kolme aikuista: isä, äiti ja Krista.

Lehtirannan mielestä Arvilommi on osannut paremmin rauhoittaa vauva-ajan. Arvilommille taas teki hyvää nähdä jo ennen vauvan syntymää, millainen Lehtiranta on isänä.

Sopimuksen mukaan molemmilla on joka toinen viikonloppu omaa vapaata aikaa, mutta menot ja kummankaan kiinnostus niitä kohtaan ovat olleet vähissä.

Lehtirannan, 39, ja Arvilommin, 31, kumppanuusvanhemmuus toimii. Suhteen laatua muun kuin yhteisen vanhemmuuden osalta ei ole kirjattu mihinkään sopimukseen.

”Miellän meidän suhteen ensisijaisesti ystävyydeksi. Olen päätynyt ajattelemaan, että kaikkien aikuisten välisten suhteiden pitäisi olla sellaisia. Ystävyydet ovat lähtökohtaisesti hyviä.”

Soitan Lehtirannan jälkeen Krista Arvilommille. Hän sanoo ehtivänsä hetken jutella, jos Jonni kerran on lasten kanssa.

Kysyn häneltä, että mitä jos kumppanuusvanhemmille tulee ero, mitä jos jompikumpi heistä rakastuu.

Arvilommi on hetken hiljaa.

”Eihän sellaista voi suunnitella. Sitten mennään tilanteen mukaan. Mutta ihan sama, mitä tapahtuu, meillä on silti tämä meidän suhde, ystävyys ja kumppanuusvanhemmuus.

Isäni sanoo vieläkin, että oli rakastunut. Äitini sanoo, että tykkäsi isästäni tosi paljon. Pariisiin, rakkauden kaupunkiin, he matkustivat, koska se oli isälleni tuttu ja tärkeä paikka, eikä äitini ollut koskaan käynyt siellä.

Mutta se ei ollut mikään lemmenloma. He tapasivat paljon Pariisissa asuvia tuttuja, äitini pyöri innoissaan itsekseen kaupungin kaduilla, ja iltaisin he kokoontuivat syömään suurissa seurueissa.

Tuliaisiksi saadun kiiltokuvakirjan rallattelevat värssyt kertovat heidän suhteestaan lapseensa.

Äiti oli äärimmäisen hellä ja huolehtivainen, valvoi tarkasti karkinsyöntiä, puhtautta ja nukkumaanmenoaikoja. Liikuimme paljon ja juhlimmekin, mutta heti, jos halusin lähteä kotiin, lähdimme. Yleensä jo ennen kuin minä sitä kaipasin.

Vaikka asuin äidin luona, isän kanssa elettiin myös arkea. Hän haki minut tarhasta, menimme leikkipuistoon ja kauppaan. Sillä aikaa, kun hän kokkaili runsaasti valkosipulia sisältäviä ruokiaan, sain rakentaa pienen asunnon lat­tialle kirjoista junan. Rakastin myös kauppaleikkiä, jossa isä esiintyi kuubalaisena asiakkaana jättimäinen sombrero päässään.

Muistan lapsuudesta erityisesti sen, että kaikki vanhempani nauroivat paljon. Äitini ja isäni vitsailivat keskenään herkeämättä, ja heihin molempiin upposi myös isäpuoleni omintakeinen huumori. Kaikki kolme saattoivat olla koolla yhteisten ystävien juhlissa, aterioilla isän puoleisen mummoni luona tai kun isä toi tai haki minua.

Puistonpenkillä istuvaa isääni naurattaa edelleen muuan vanha juttu. Olin lomaillut äidin ja isäpuolen kanssa vanhassa ja arvokkaassa täysihoitolassa, jota pyörittäneet tädit olivat ihastelleet, että aivanko tämä on herrasväen oma lapsi. Legendan mukaan isäpuoleni vastasi, että ei, se on neidin.

En tajunnut silloin, että olin anarkisti, äitinikin tekstaa vielä viimeiseksi, ties kuinka monen viestin ja puhelun jälkeen.

Joskus on anarkiaa puolustaa lähtökohtaisesti hyviä asioita.