Kun Isa Isotalon ystävä Siri kuoli, hän jäi surussaan yksin – Muut saattavat suhtautua suruun jopa nuivasti, sanoo kriisityöntekijä
Isa Isotalolla on perhe ja ystäviä, mutta suru läheisimmän ystävän kuolemasta on silti ollut moninkertaisesti yksinäinen kokemus. Miten pitkään ja millä tavalla ystävää saa surra?
Matkalla töihin Isa Isotalolla on tapana kuunnella ääniviestejä, joita hän ja hänen ystävänsä Siri Pulma ovat toisillensa lähettäneet. Viestejä on kertynyt vuosien varrella pitkä ketju. Aiheena ovat ennen muuta arkiset sattumukset: Isa tuskailee ystävälleen vaikkapa rakkaan puolisonsa ärsyttävyyksistä tai kertoo, miten töissä meni aivan kaikki penkin alle. Siri kertoilee omia kuulumisiaan.
Kovin tuoreita viestejä keskustelussa ei ole.
Siri Pulma kuoli puolitoista vuotta sitten, syyskuussa 2023, vain 33-vuotiaana. Hän menehtyi hyvin äkillisesti, 11 päivän kuluttua siitä, kun kuuli sairastavansa huonoennusteista syöpää. Isan elämään jäi valtava aukko.
– Siri oli minulle arkipäivän se kaikkein läheisin ystävä. Minulla on paljon hyviä ystäviä, mutta Siri oli ainutlaatuinen, Isa pohtii.
Juuri Siriin Isa piti eniten yhteyttä ja vaihtoi kuulumisia lähes reaaliajassa. Isan kokemusten mukaan läheistenkään kaverien kanssa pääsee vain harvoin tälle tasolle.
Siri oli opiskellut hierojaksi. Noin kerran kuussa Isa kävi ystävänsä luona hierottavana. Samalla he vaihtoivat kasvotusten kuulumiset. Tapaamisten välillä yhteydenpito oli niin tiivistä, että viestiensä aluksi kumpikin pahoitteli, jos ei ollut ehtinyt päivään tai kahteen vastata toiselle.
Isa kuuntelee viestejä järjestyksessä uusimmista vanhimpiin. Viestejä on niin paljon, että puolessatoista vuodessa hän on edennyt vasta vuoteen 2018.
Isa Isotalon, 35, elämään ystävän kuolema toi yksinäisyyden, jollaista hän ei ollut aiemmin kokenut. Niin kävi huolimatta siitä, ettei Isa jäänyt yksin. Hänellä on puoliso, kaksi lasta, ystäviä ja myös lapsuudenperheensä.
Kyse oli siitä, että ystävyys Sirin kanssa oli niin syvää ja iso osa elämää.
Yksinäisyyden tutkijat puhuvat sosiaalisesta ja emotionaalisesta yksinäisyydestä: sosiaalinen yksinäisyys on ystävien puutetta ja emotionaalinen puutetta tarpeeksi syvistä ihmissuhteista.
Isa on ymmärtänyt tuntevansa jälkimmäistä, emotionaalista yksinäisyyttä. Aiemmin siitä ei ollut kokemusta – hänellä oli Siri.
Siri oli Isan mielestä ennen kaikkea äärimmäisen kiinnostunut maailmasta ja muista ihmisistä. Vapaalla Siri ei katsonut sarjoja, hän laitteli ystävilleen ääniviestejä, Isa kertoo.
– Meitä yhdisti tietynlainen positiivisuus elämää kohtaan. Ehkä meillä oli molemminpuolinen tarve ihmiselle, jolle kertoa kaikki.
Heitä yhdistivät vuodetkin: Isa ja Siri olivat lapsuudenystäviä. He tutustuivat toisiinsa 11-vuotiaina, kun Siri liittyi Isan kipparoimaan käsipallojengiin. Isan tehtävä joukkueen kapteenina oli ottaa uudet pelaajat vastaan. Hän ja Siri ystävystyivät heti ensimmäisen kauden aikana.
”Ulkopuoliset voivat suhtautua asiaan ymmärtämättömästi ja jopa nuivasti.”
Myöhemmin Siri päätyi pelaamaan käsipalloa SM-sarjaan asti. Aktiiviuransa jälkeen Siri reissasi maailmalla. Silloin, parikymppisinä, ystävysten yhteydenpito laimeni hetkeksi.
– Siri oli pari pätkää ulkomailla useamman kuukauden. Mutta heti, kun hän palasi Suomeen, lähennyimme uudelleen.
Kun Siri sai elokuussa vuonna 2023 diagnoosin vakavasta ja harvinaisesta ruskuaispussisyövästä, hän kertoi asiasta Isalle saman tien. Siri myös toivoi, että ystävät voisivat olla hänen luonaan sairaalassa niin paljon kuin mahdollista.
Isa näki Sirin viimeisen kerran sairaalassa kahta päivää ennen tämän kuolemaa.
– Tapasin Sirin lauantaina, kun hän kuoli maanantaina. Siri kiitti kaikesta. Muuta ei tarvinnut sanoa. Ymmärsimme toisiamme.
Ystävän kuolema voi olla surevalle samanlainen kokemus kuin kenen tahansa läheisen kuolema, sanoo kriisityöntekijä ja psykoterapeutti Hannele Lehtonen. Hän työskentelee MIELI Suomen Mielenterveys ry:n Helsingin-kriisikeskuksessa. Työhön kuuluu surevien vertaistukiryhmien ohjaamista.
Monille ystävät ovat arjen merkityksellisimpiä ihmisiä. Kulttuurimme kuitenkin korostaa parisuhdetta ja perhettä. Tämä näkyy myös suhtautumisessa kuolemaan.
– Ulkopuoliset eivät ota ystävän suremista aina niin tosissaan tai vakavissaan kuin surua muun läheisen kuollessa, Lehtonen vahvistaa.
Hänen kokemustensa mukaan yksin jääminen surun kanssa on hyvin yleinen tunne ystävänsä menettäneille. Myös läheisten vertaisryhmiin hakeutuu selvästi vähemmän ystävää surevia kuin sisaruksen tai vanhemman menettäneitä.
Ystävän suremisen vähättely voi saada surevan itsensäkin miettimään tunteidensa oikeutusta.
– Myös surevat pohtivat, onko suru ystävän kuolemasta sallittua tai miten pitkään tai millä tavalla ystävää saa surra. Ulkopuoliset kun herkästi kannustavat eteenpäin menemiseen asenteella, että uusia ystäviä kyllä tulee.
”Vaikka ystävän kuolema oli elämäni mullistanut tapahtuma, se ei ikään kuin saanut näyttää siltä.”
Lehtosen kuulemien kokemusten mukaan myös terveydenhuollon ammattilaisilla voi olla vaikeuksia suhtautua ystävän suremiseen. Siksi sairauslomaa tai keskusteluapua ei aina saa, vaikka suru ystävän kuolemasta olisi vienyt toimintakyvyn.
– Ulkopuoliset voivat suhtautua asiaan ymmärtämättömästi ja jopa nuivasti.
Harva tahtoo tieten tahtoen vähätellä tai kyseenalaistaa kenenkään surua. Perhekeskeisessä kulttuurissa moni vain ajattelee tiedostamattaankin, että ystävyydellä on perhesuhteita vähäisempi merkitys, Lehtonen pohtii.
– Suruun ei kuitenkaan vaikuta sukulaisuus vaan suhteen laatu. Ulkopuolinen ei voi tietää, millainen suhde yksittäiseen ystävään oli – eli millaisia vaikutuksia ystävän kuolemalla voi olla.
Ystävän kuolema oli Isalle pitkään ennemmin sokki kuin puhtaan surullinen tapahtuma. Sirin äkillistä sairastumista ja kuolemaa oli yksinkertaisesti vaikea uskoa todeksi. Nykyisin suru on kuin hyökyaalto, joka joskus kaappaa Isan mukaansa. Niin käy esimerkiksi silloin, jos mieleen tulee asia, jonka hän tahtoisi jakaa ystävälleen. Kunnes hän muistaa, ettei enää voi tehdä niin.
– Välillä taas menee monta viikkoa, ettei Siri käy mielessäni. Siitä taas tulee huono omatunto: kuinka kehtaan olla ajattelematta Siriä?
Sirin kuolema jätti Isan emotionaalisen yksinäisyyden keskelle, ja myös suru itsessään on ollut hänelle yksinäinen kokemus.
– Vaikka ystävän kuolema oli elämäni mullistanut tapahtuma, se ei ikään kuin saanut näyttää siltä, hän sanoo.
Sirin kuollessa Isa oli hoitovapaalla kuopuksensa kanssa. Puoliso kävi töissä. Päivisin Isa hoivasi lapsia, teki ruokaa, järjesti parisuhdeaikaa. Arkea piti vain jatkaa, sillä valtavasta menetyksestä huolimatta mikään ei ollut päältä katsottuna muka muuttunut.
– Koen, että ystävän menettäminen on hyvin erilaista kuin perheenjäsenen tai sukulaisen. Tuntuu, että suru tulee enemmän aalloissa ja asiaa työstää osissa. Olin lähiperheestäni ainoa, joka joutui käsittelemään surua, mikä teki siitä hyvinkin yksinäistä. Menetys ei näkynyt puolisolleni tai lapsilleni missään.
”Minusta tuntuu kuin Siri olisi vain pitkällä matkalla.”
Isan oli vaikea sopeutua elämänmuutokseen. Noin vuosi Sirin kuoleman jälkeen hän otti yhteyttä työterveyteen. Mielen päälle oli kertynyt asioita, joista hän halusi päästä juttelemaan ammattilaisen kanssa. Ystävän kuolema ei ollut ainut huoli – mutta kylläkin siinä vaiheessa akuutein.
Isa sai nopeasti ajan psykiatriselle sairaanhoitajalle ja saapui vastaanotolle suurin toivein. Aiemmin hän oli käynyt kertaalleen juttelemassa neuvolan perhetyöntekijälle. Juuri tämä totesi, että Isa voisi hyötyä mielenterveyden ammattilaisen avusta ja kannusti Isaa soittamaan työterveyteen.
– Vastaanotolla ammattilaisen asenne oli kuitenkin sellainen, että ei täällä voi kaikkeen antaa apua. Että ehkä minun vain pitäisi jutella tällaisista asioista enemmän kavereideni kanssa.
Kokemus oli niin huono, ettei hän mennyt vastaanotolle enää toistamiseen. Mutta ei hän oikein ole osannut käsitellä tunteitaan yksinkään, ei edes pahimman sokin laannuttua.
Isa Isotalo työskentelee luokanopettajana helsinkiläisessä alakoulussa. Hänen lapsensa ovat nyt 2- ja 4-vuotiaita.
– Puolessatoista vuodessa alkujärkytys Sirin kuolemasta on haihtunut, mutta elämäni on niin hektistä, ettei surun tunteita ehkä ole ollut aikaa käsitellä, hän pohtii.
Hän pelaa edelleen lapsuutensa lajia, käsipalloa. Treenit ja pelit ovat tavallaan terapiaa suruun. Toisaalta pelihallit muistuttavat Isaa vahvasti Siristä, joka pelasi hänen kanssaan samassa kakkosdivarin joukkueessa lähes kuolemaansa asti.
Yleensä Isa on mielestään hyvä puhumaan tunteistaan. Ystävän kuolemasta hänen on ollut vaikeaa puhua omalle puolisollekin. Sopivia rauhallisia hetkiä ei oikein tunnu löytyvän kiireisen työ- ja perhearjen keskellä.
Siksi hän on kuunnellut ystävän lähettämiä viestejä. Sirin ääni korvissa tuo lohtua, mutta viestit myös vaikeuttavat menetyksen lopullisuuden hahmottamista. Niiden kuuntelu saa tilanteen tuntumaan siltä, ettei ystävä olekaan kuollut.
– Minusta tuntuu kuin Siri olisi vain pitkällä matkalla.
Kriisityöntekijä Hannele Lehtosen mukaan suru ystävästä voi joskus ajaa kokonaista kaveripiiriä kauemmas toisistaan. Yhteisen menetyksen kokeneet ystävät herkästi kokevat, etteivät he halua kuormittaa toisiaan omalla surullaan. Jokainen kun on kokenut ystävän kuollessa henkilökohtaisen menetyksen.
Toisaalta joskus yhteinen suremaan jäänyt ystäväjoukko voi toki tarjota menetykseen parhainta mahdollista ymmärrystä ja tukea. Jos niin ei käy, vertaistukea voi saada erilaisista sururyhmistä.
Teoria surun kaikille yhteisistä vaiheista on nykytiedon valossa aikansa elänyt, Lehtonen sanoo.
– Jokainen suru on yksilöllinen, ainutkertainen ja ainutlaatuinen, koska juuri sitä on ollut myös suhde kuolleeseen ihmiseen. Suru usein seuraa ihmistä hänen loppuelämänsä ajan.
Ystävän kuoleman suremiseen vaikuttaa moni asia, kuten ystävyyden merkityksellisyys, kuolintapa, surevan mahdollisuudet menetyksen kohtaamiseen ja tämän oma elämänhistoria ja -tilanne.
Nämä vaikuttavat myös surussa selviytymiseen. Se, mikä surussa auttaa, on siis yksilöllistä.
– Toisaalta monet saavat apua tunteiden ja kehollisten olojen säätelystä, puhumisesta, touhuamisesta, levosta, liikunnasta, yksinolosta ja muiden seuraan hakeutumisesta aina kulloisenkin tarpeen mukaan, Lehtonen sanoo.
”Ehkä olisin odottanut, että suru yhdistää meidät.”
Välillä Isa Isotalo on miettinyt, onko hän oikeutettu suremaan ystäväänsä – Siri kun ei ollut perheenjäsen. Isa muistaa Sirin sairaala-ajalta hetken, jolloin Sirin sisko lohdutti häntä. Se tuntui nurinkuriselta, jopa ristiriitaiselta: eikö hänen olisi pitänyt lohduttaa siskoa? Myöhemmin perhe pyysi ystäviltä apua hautajaisten tarjoiluihin. Isasta se tuntui hyvältä. Suru oli hetken yhteinen.
Isa ja Siri kuuluivat seitsemän ystävyksen kaveriporukkaan.
– Sirin kuoleman jälkeen näimme porukalla pari kertaa ja puimme asiaa. Tuntuu, että sen jälkeen me kaikki kuitenkin vetäydyimme omiin poteroihimme. Jokaisella on oma surunsa.
Isalle siitä seurasi pettymys. Jälleen yksi raskas tunne ystävän menetyksen päälle.
– Ehkä olisin odottanut, että suru yhdistää meidät, Isa sanoo.
Loppujen lopuksi oma suru on tuntunut Isasta oikeutetulta koko ajan. Isa on pitänyt yhteyttä Sirin perheeseen, ja perhe on antanut luvan tämän jutun tekemiselle.
– Olen tuntenut Sirin perheen lapsesta asti, ja koen, että suru on yhdistänyt meitä. Syksyllä olin ystäväni polttareissa, jotka olivat ensimmäiset juhlat, joista Siri selkeästi puuttui. Siellä itkettiin ja muisteltiin häntä. Lähetin asiasta heti viestin Sirin isälle: Siriä ei ole unohdettu.
