Salolaisen lammen rannalla lingotaan sinilevää irti vedestä. Toiminta on osa suurta suunnitelmaa.

Tulevaisuudessa levän tehoainetta käytetään aurinkorasvoissa ja samalla Itämeri puhdistuu.

Onnistuuko se?

Lampi on niin pieni, että vastarannalle näkee siristelemättä. Pientareet ovat täynnä järviruokoa, jotka huojuvat pään korkeudella, ja jos kumartuu katsomaan, veden huuhtomissa varsissa voi nähdä häikäisevän sinisiä rantuja. Ne on tehnyt sinilevä.

Vieressä polku ohjaa lintutornille, mutta punakeltainen kyltti varoittaa kalastamasta. Älä syö saatua kalaa, se voi olla vaarallista! siinä lukee.

Halikonjoen ja Uskelanjoen väliin jäävä lampi on oikeastaan Salon jätevedenpuhdistamon allas, eikä sille ole kartoissa nimeä. Nimi voisi kuitenkin hyvinkin olla sinilevälampi. Haitallinen levä on nimittäin täällä takuuvarma kesävieras. Se on myös syy, miksi olemme täällä.

– Tässä hommassa on sitä parempi mitä enemmän sinilevää vedessä on, sanoo Heikki Heiskanen ja mittailee – ehkä tilannetta arvioiden – heiniä vasten liplattavaa veden pintaa.

Vesi on vihertävää, mutta tuulinen sää on hajottanut pintaa usein peittävät sinilevälautat ja sekoittanut levän tehokkaasti vesimassaan. Ruokojen juuressa on kuitenkin paikoin paksua mönjää, puuroa, rokkaa – onhan tällä kesävieraalla monta nimeä.

Heiskanen on suomalaisen kemianteollisuuden start-up-yrityksen Origin by Oceanin operatiivinen johtaja. Yritys on kesän aikana testannut sinilevän keräämistä täällä Salossa ja parissa muussakin paikassa. Projektia on rahoittanut Ilkka Paanasen säätiö.

Kerääminen on vasta ensimmäinen askel. Heiskasella on nimittäin visio – tai oikeastaan tavoite. Tulevaisuudessa sinilevää kerätään teollisesti, ja sitä käytetään aurinkorasvan valmistuksessa. Samalla Itämeri puhdistuu, kun sieltä otetaan ravinteita pois.

Kuulostaa ehkä suuruudenhullulta, mutta on oikeastaan ihan peruskemiaa. Annetaan Heiskasen selittää.

Sinilevä on oikeasti syanobakteeri, joka tarvitsee kasvaakseen valoa, lämpöä ja ravinteita, typpeä ja fosforia. Näitä sinilevällä on monin paikoin yltäkylläisesti saatavilla. Fosforia ja typpeä päätyy vesistöihin etenkin maa- ja metsätaloudesta sekä jätevesistä. Ne rehevöittävät vesistöjä. Kun ilmasto lämpenee ja helleaallot lisääntyvät, sinilevä saa tarvitsemaansa lämpöä.

Suljetussa Itämeressä pöytä on katettu sinilevälle mieluisaksi. Siksi sen määrä on kasvanut voimalla vuosikymmenten aikana. Osa sinilevistä tuottaa hermo- ja maksamyrkkyjä.

Sinilevällä on kuitenkin ominaisuus, josta voi olla yllättävää hyötyä. Vedessä kelluva sinilevä altistuu voimakkaasti auringon ultraviolettisäteilylle. Siksi sinilevälle on kehittynyt oma uv-suoja, mykosporiini. Tätä ainetta kelpaisi ihmisenkin käyttää.

Mykosporiini on biohajoava aine, mikä tekee siitä erityisen, Heikki Heiskanen kertoo. Se on siis vesistöille ja meriluonnolle parempi kuin aurinkovoiteissa yleisesti käytettävät ei-biohajoavat kemikaalit. Aurinkovoiteiden kemikaaleja huuhtoutuu meriin uidessa ja jätevesien kautta, ja ne tuhoavat esimerkiksi koralleja.

Mykosporiinin avulla aurinkovoiteiden muiden uv-suoja-aineiden määrää voidaan vähentää.

– Ei ole tiedossa, että olisi olemassa vastaavia biohajoavia uv-blokkereita, Heiskanen sanoo.

Origin by Ocean on kehittänyt menetelmän, jolla mykosporiini eristetään sinilevästä, käsitellään ja puhdistetaan. Sen jälkeen sitä voidaan käyttää aurinkovoiteiden raaka-aineena. Tulevaisuudessa yritys haluaa myydä mykosporiinia esimerkiksi kosmetiikkavalmistajille.

Ensin on kuitenkin ratkaistava, miten hippusina vedessä kelluva sinilevä saadaan kerättyä talteen tehokkaasti.

Aggregaatti jyrryttää ja salolaisen lammen rantaan perustetussa kontissa koneet linkoavat vettä irti sinilevästä. Kontti on eräänlainen testilaitos, jossa tutkitaan, miten sinilevä saadaan erotettua vedestä niin, että energiankulutus ja kustannukset ovat mahdollisimman pienet.

Ongelmasta ratkaisuksi, mainostaa teksti kontin kyljessä englanniksi.

Jotta talteen saadaan mahdollisimman ”tiukkaa sinileväpirtelöä”, vettä pitää käsitellä valtavasti.

– Siksi sitä kannattaa suodattaa useammassa vaiheessa, Heikki Heiskanen sanoo ja osoittaa lammessa kelluvaa pyöreää laitetta.

Vaatimattoman näköinen härveli on pintaskimmeri, jollaisia käytetään myös öljyntorjunnassa. Se esisuodattaa veden, joka johdetaan sen jälkeen letkulla kontin sisällä olevaan täryseulaan, joka jatkaa suodattamista. Se työntää nyt jo selvästi vahvempaa sinilevävettä välialtaaseen, josta vesi siirtyy sentrifugiin. Se taas on kuin valtavan tehokas kuivausrumpu, joka linkoaa sinilevän irti vedestä keskipakoisvoimalla.

– Se pyörii tuhansia kierroksia minuutissa, ja sinilevä jää kiinni laitteen siipiin, Heiskanen kertoo.

Seuraa monipolvinen keskustelu lingotun levän kuiva-ainepitoisuudesta.

Tässä kontissa osa työstä tehdään vielä käsipelillä, mutta varsinaisessa teollisessa tuotannossa prosessi olisi tietenkin automatisoitu.

Heiskasen mukaan idea on, että sinilevän keräämisestä voisi tulla lisäelinkeino rannikkoseudun asukkaille. Origin by Oceanin päätyö on levän jatkojalostamisessa, ei siis keräämisessä, ja se ostaisi mielellään sinilevän muilta yrittäjiltä. Ja miksei kerääminen tapahtuisi jo merellä, joko yrittäjien omilla aluksilla tai vaikka losseilla.

– Kun lossit ja isommat lautat seilaavat ja pumppaavat vettä joka tapauksessa, kerääminen voisi tapahtua siinä samalla, Heiskanen ehdottaa.

Eikä siinä kaikki. Kun vettä puhdistetaan sinilevästä, samalla hyötyy Itämeri. Heiskasen mielestä valtion kannattaisi luoda tähän kannustin, päästökaupan kaltainen kompensaatiomalli.

– Jos halutaan parantaa Itämeren tilaa, yksi keino on ravinteiden poistaminen. Sitä voi mitata. Vedestä poistetulle typelle ja fosforille voitaisiin määrittää korvaus.

Heiskanen on kaikesta innostunut ja sujuva puheissaan, kuten tällaisessa työssä pitääkin olla. Hän haluaa näyttää, että puheille on myös katetta. Se kate löytyy Espoosta.

Pöydällä on sieviä pulloja ja kauniita pakkauksia – kasvoseerumia, voiteita, nestesaippuaa – sekä Marimekon Unikko-kangasta ja lasipurkki, jossa on sinisiä marmeladikaramelleja. Jos olisimme tietovisassa, kysymys kuuluisi, mikä yhdistää niitä.

Vastaus on sakeuttamisaine alginaatti, jota saadaan ruskolevistä. Sitä on näissä kaikissa.

Levien käyttäminen kosmetiikassa ja ruokateollisuudessa ei ole mitään tulevaisuudessa siintävää hommaa, vaan sitä tehdään jo nyt niin maailmalla kuin Suomessakin. Sinilevän lisäksi Origin by Oceanissa työskennellään ruskolevien kanssa.

Olemme tulleet Heikki Heiskasen kanssa yrityksen laboratorioon Espoon Otaniemeen. Se sijaitsee vaaleassa tiilirakennuksessa, jota ollaan pian sulkemassa. Edessä on muutto toisiin tiloihin muutaman sadan metrin päähän. Lattia on likaisenvihreää muovimattoa, ja laboratorioiden vetokaappien rungot on tehty puusta. Katosta roikkuu diskopallo, johon on solmittu vaaleanpunainen rusetti.

Tällaisessa vähän kuluneessa tilassa tehdään keksintöjä, joilla halutaan muuttaa maailmaa.

Tuotekehityksestä vastaava Marc Desmarais ojentaa marmeladipurkkia.

– You can try one of these, voit maistaa, hän sanoo ja pahoittelee, ettei marmeladeja ole kovin montaa jäljellä.

Maku on tietenkin makea, ja suutuntuma mukavan pehmeä.

Kanadalainen Desmarais tuli Origin by Oceaniin töihin vuosi sitten. Sitä varten hän myös muutti Suomeen. Hänen tehtävänään on ollut kehittää tuotteita, jotka osoittavat, että levistä saatavat tehoaineet todella toimivat. Yksi tuote on tämä marmeladi.

Monissa elintarvikkeissa käytetään hyytelöimisaineena eläinperäistä gelatiinia eli liivatetta, joka tavallisesti valmistetaan siasta. Yhä useampi haluaa kuitenkin kasviperäisen vaihtoehdon. Liivate voidaan korvata sitrushedelmistä saatavalla pektiinillä. Sen saatavuus riippuu kuitenkin sadoista, jotka vaihtelevat vuosittain.

– Pektiinille on paljon enemmän kysyntää, kuin mitä sitä on saatavilla. Kun pektiiniä käytetään alginaatin kanssa, voimme tehdä vegaanisia karkkeja, joissa tarvitaan vähemmän hyytelöimisainetta ja joiden maku ja tekstuuri ovat paremmat, Desmarais selittää.

Hän lisää, että nämä marmeladit sisältävät myös B5-vitamiinia. Karkkien kaltaiset vitamiinit ovat nyt trendikkäitä.

Toinen tuotteissa käytetty leväperäinen aine on fukoidan. Se on tehoaine, joka hoitaa ihoa, Desmarais kertoo ja tiputtaa pisaran seerumia kämmenselälleen.

Näissä aineissa on monenlaisia mahdollisuuksia. Niin kosmetiikkateollisuudessa kuin kankaiden värjäyksessä käytetään nyt aineita, jotka on valmistettu raakaöljystä ja jotka sisältävät mikromuoveja. Niitä voidaan korvata levien sisältämillä aineilla. Esimerkiksi pöydällä olevan Unikko-kankaan värjäyksessä käytettiin sakeuttajana alginaattia, mikä pienensi sen kemiallista kuormaa ja hiilijalanjälkeä.

Pöydällä on myös kaksi pikkupurkkia valkoista jauhetta. Ne ovat valmista alginaattia ja fukoidania. Niissä ei ole enää mitään levämäistä. Nämä aineet on eristetty ruskoleviin kuuluvasta sargassolevästä, joka on iso ongelma Karibialla. Origin by Ocean toimii myös siellä, muun muassa Dominikaanisessa tasavallassa. Heikki Heiskanen kävi maassa viimeksi kesäkuussa.

– Sargassolevä on vähän kuin sinilevä meillä. Sen määrä on räjähtänyt viimeisen 15 vuoden aikana, hän sanoo.

Heiskanen ottaa puhelimen esiin ja näyttää kuvia. Ranta on paratiisimainen: lähes valkoista hiekkaa ja korkeita palmuja. Rantavettä peittää kuitenkin paksu, oranssi levämatto – kilometrien levyinen, Heiskanen kertoo.

Kuten sinilevä, sargassoleväkin saa kasvuvoimansa mereen valuvista ravinteista ja lämpenevistä vesistä. Se valtaa rannat valtavina, haisevina kasvustoina. Kun sitä poistetaan rannoilta ja ajetaan kaatopaikoille, mukaan lähtee paljon hiekkaa ja suolaa. Se lisää rantojen eroosiota.

– Hotellit yrittävät pitää rannat puhtaina turisteille, mutta kukaan ei tee samaa paikallisille, Heiskanen sanoo.

Karibialla yrityksen tavoite on, että paikalliset voisivat tulevaisuudessa kerätä levää kemianteollisuuden käyttöön.

– Sillä olisi isot ympäristövaikutukset, mutta myös sosiaaliset vaikutukset. Se on meille tärkeää.

Vaikka testituotteissa on käytetty sargassolevää, tulevaisuudessa Suomessa on Heiskasen mukaan tarkoitus käyttää sen Itämeren sukulaista rakkohaurua. Vaikka levät ovat samaa ruskolevien sukua, hieman lehtisalaatilta näyttävä rakkohauru on hyväntekijä, tärkeä Itämeren ekosysteemille.

Siksi sitä ei haluta kerätä luonnosta, Heiskanen kertoo ja vie toiseen käytävän varrella olevaan laboratorioon. Siellä tutkitaan rakkohaurun kasvatusta.

Yhtä aikakauslehteä pienemmällä huopakankaan palasella kasvaa satojatuhansia rakkohaurun elämän alkuvaiheita. Isoimmat niistä näkyvät pieninä mustina pisteinä. Parissa vuodessa niistä kasvaa kymmenien senttien pituisia leviä.

Heiskanen kertoo, että yritys on perustamassa rakkohaurun taimitarhaa. Paikka sille on jo löytynyt Paraisilta, vanhasta kalakoulusta.

Heiskanen johdattaa vielä demotuotantotilaan viereiseen rakennukseen. Se on toiminnassa oleva tuotantolinja, jossa sargassolevästä eristetään alginaattia ja fukoidania, mutta pienoiskoossa. Yhdessä tynnyrissä porisee tumma keitos. Haisee kuin kalatorilla.

Vastaava olisi tarkoitus rakentaa myös sinilevälle.

– Merissä on valtava potentiaali, Heiskanen sanoo.

Prosessissa jää jäljelle leväjäänteitä, tummaa mömmöä, jota on nytkin säilössä toimiston jääkaapissa. Mitä sille tapahtuu?

Sekin halutaan hyödyntää, Heiskanen kertoo. Nyt tutkitaan, miten sitä voisi käyttää biohajoavissa muovituotteissa. Mutta se ei ole ainoa mahdollisuus – ja tähän liittyykin hauska tarina.

Leväjäänteissä on paljon ravinteita, mineraaleja ja rasvahappoja, ja siitä on poistettu myrkyt ja raskasmetallit. Heräsi idea: voisiko levää käyttää karjan ruokana? Sitä piti tietenkin testata. Siispä levää annettiin pilottilehmille syötäväksi sellaisenaan ja muuhun ravintoon sekoitettuna.

– Ne rakastivat sitä, Heiskanen sanoo.

Jopa niin paljon, että ne tunnistivat kärryn, jolla leväruokaa tuotiin, ja lähtivät kulkemaan kohti ruokintapaikkaa.

Sinilevää voisi puolestaan mahdollisesti hyödyntää biokaasutuotannossa.

Jotta tulevaisuuden suuret suunnitelmat voivat toteutua, on vakuutettava asiakkaat ja rahoittajat. Start-upissa on pakko sietää epävarmuutta.

– Mielestäni tulevaisuus on täysin selvä. Ei ole epäilyksiä, minne tullaan päätymään. Mutta lähitulevaisuuden askeleet eivät ole aina tiedossa, Heiskanen sanoo.

– Totta kai matikan lisäksi uskonto on kymppi.

Mutta miten kävi sinilevälammella Salossa? Tunnin pumppaamisen, tärinän ja linkoamisen jälkeen sentrifugin kannen alta löytyi kasa tummanvihreää liejua, yhtä myrkyllistä kuin maali. Punnituksen jälkeen 1,5 kiloa. Sen verran sinilevää irtosi noin kymmenestä kuutiosta vettä.

Se ei ehkä kuulosta paljolta, mutta Heikki Heiskanen on lukuun tyytyväinen. Prosessi toimii. Menetelmällä on mahdollista kerätä levää satoja kiloja. Yli 90 prosenttia sinilevästä saadaan talteen.

– En tiedä, onko tämä nättiä vain insinöörin mielestä! Heiskanen lohkaisi Salossa, innoissaan itsekin, vaikka on opiskellut metsäekonomiaa.

Haitallinen, myrkyllinen, inhottu levä on kerätty siististi ämpäriin, jotta siitä voidaan tehdä jotain hyödyllistä. Onhan se kaunista.