Image

Ylös noussut

Ylös noussut

Autofiktion käsite tuo markkinoinnille lisää arvoa mutta teoksen kannalta se on merkityksetön, sanoo omakohtaisen näytelmän masennuksesta tehnyt näytelmäkirjailija ja ohjaaja Hanna Ryti.
Teksti Sonja Saarikoski
Kuvat Jussi Särkilahti
Mainos

Teatteri Takomossa tammikuussa esitettävä näytelmäsi Aina on joku syy käsittelee masennusta. Miten valitset aiheesi?

Mä kirjoitan aina sellaisista aiheista, jotka mä jollain tavalla tunnen. Rupesin kirjoittamaan omien kokemusten ja keskustelujen perusteella. Sitten olin, et ei hitto, masennusta on niin paljon kuin on ihmisiäkin, että en mä voi vain muutaman kokemuksen perusteella kirjoittaa. Haastattelin aika monta ihmistä. Mutta kukaan ei sanonut mitään sellasta, mistä mä olisin ollut täysin yllättynyt. 

Kertoo ehkä jotain masentuneen maailmasuhteesta, kun ajattelin, että en mä nyt voi sanoa tästä mitään, kun mulla on kuitenkin ollut aika lievä masennus.

Eikö tällaisessa aiheessa omakohtaisuuden vaarana ole, että esitys muuttuu terapiataiteeksi?

Ehkä silloin, jos tekee jotain sellaisessa runkkausmielialassa, että mä haluan tätä mun tuskaa tusertaa toisten naamalle. Mun mielestä ihan kaikesta, vaikka kuinka henkilökohtaisesta materiaalista, voi tehdä hienoa taidetta. Kysymys on siitä, että pystyykö taiteilija asettumaan myös etäisyyden päähän.

Vaikka on siellä omassa jutussaan, pitää myös kyetä katsomaan teosta artefaktina. Se ei ole terapiaa.

Taide voi olla ja saa olla tekijälleen terapeuttista, mutta on eri kysymys, että onko terapia se motiivi.

Monet viime aikojen teatteri- ja kirjallisuustapauksista on markkinoitu autofiktiokärjellä. Onko omakohtaisuudesta tullut myyntikikka?

Voi olla, että se tuo markkinoinnille lisää arvoa, mutta ei niinkään siihen teokseen. Joko teos toimii tai se ei toimi. Se olisi hyvä pitää mielessä kaiken taiteen äärellä. Vaikka mä tulisin esityksessä valokuvista kertomaan äitini kuolemasta, se on fiktio, koska se on lavalla ja mä esitän sitä.

Aina on joku syyssä omakohtaisuus ei epäilytä mua yhtään, koska siinä on hyvin vähän autenttista materiaalia.

Kaikki haastattelut, jotka olen tehnyt, on teatterillistettu. Sama koskee mun omia kokemuksia. Ei siellä suoraan ole juuri mitään.

Teatteri Jurkassa saa ensi-iltansa lähes samoihin aikoihin oman ensi-iltasi kanssa monologiesitys Häiriö, joka käsittelee mielenterveyden häiriöitä. Sen materiaalina on käytetty myös masennuksesta kärsivien tekstejä. Kansallisteatterissakin pyörii esitys nimeltä Masennuskomedia. Onko masennus trendiaihe?

Musta tämä kertoo siitä, että aihe on tärkeä ja siihen vihdoinkin tartutaan ja on havahduttu. Masennusta on käsitelty teatterissa aika vähän.

Itse olen nähnyt yhden masennusta käsittelevän esityksen, Tuire Tuomiston Naamion.

Mistä luulet sen johtuvan, että masennusta ei ole käsitelty teatterissa kovin usein?

Ensimmäisenä nousee mieleen, että perinteisessä draamassa tapahtumat ovat keskiössä. Masennuksesta sellaisia ei saa irti, koska siinä keskeistä on, että pitäisi nousta ylös, mutta ei pysty. Sen kuvaaminen teatterillisesti on perinteisessä aristoteelisessä draamassa vaikeaa.

Mietin itse myös sitä, että aika monesta asiasta voi tehdä omakohtaisia esityksiä ilman leimautumisen pelkoa. Kyllä mua jännittää, haluaako kukaan koskaan palkata mua mihinkään, kun nyt sanon ääneen, että olen kärsinyt masennuksesta. Masennus nähdään niin vastakkaiseksi dynaamiselle aikaansaavalle toimijalle.

Tekstissäsi on henkilö nimeltä Naistenlehden kansikuva, joka kertoi parantuneensa masennuksessa kävelemällä merenrannassa. Eivätkö kaikki masentuneet voisi tehdä saman?

Masennus usein varsinkin naistenlehdissä esitetään sellaisena, että joo, se oli tuo aika elämästäni, mutta paranin ja sitten selvisin voittajana. Totuus on, että masennus on usein krooninen sairaus, joka uusii. Hyvää tarkoittavatkin kysymykset ja aiheen pohdinnat ovat tosi usein syyllistäviä. Oikeastaan kaikki neuvominen pitää sisällään sellaisen syyllistävän pointin, koska siinä on ennakko-oletuksena, että masentunut ihminen ei ymmärrä omaa tilannettaan.

Mitä kirjallisuutta luit tekstiä kirjoittaessasi?

Tietokirjallisuutta. Aku Kopakkalaa, Marjo Romakkaniemeä, Jorma Myllärniemeä, Julia Kristevaa… Teen heistä ehkä listauksen käsiohjelmaan. Fiktiota en juuri lukenut.

Moni muukin fiktiokirjoittaja haluaa listata teoksiinsa käyttämiään tietokirjallisuuslähteitä. Esimerkiksi Laura Lindstedtin Oneironissa ja Jari Tervon Matriarkassa on lähdeluettelot.  Miksi fiktio siirtyy tällä tavalla faktan alueelle?

Taiteilijaneromyytti on ainakin suurelta osin murrettu. Tietyt kulttuuripiirit pitävät miesneromyyttiä yllä tehokkaasti, mutta onneksi sellainen eetos on vahvistumassa, että vaikka on taiteilija, ei voi vielä väittää tietävänsä kaikesta kaikkea.

Se saattaa myös liittyä keskusteluun kulttuurisesta omimisesta. Ei ole välttämättä uskallusta väittää. Yksinkertaistuksia vältetään, mikä on hyvä asia. Totta kai minullakin on vahva oma mielipide ja oma kokemus, mutta en voi silti hahmottaa asioita kaikkien ihmisten puolesta.

Mitä haluat esitykselläsi sanoa?

Yksi suuri ja tärkeä teema on, että masennus ei ole yksilön omaa syytä eikä pelkästään yksilön ongelma, vaan se on yhteiskunnallinen ongelma, joka näkyy yksilöissä. Yhteiskunta tuottaa masennusta monella tavalla, ja yhteiskuntahan olemme me kaikki. Julkisessa keskustelussa masennus edelleen näyttäytyy niin, että sinä olet masentunut, siis tee asialle jotain. Ikään kuin maailman tilalla, yhteiskuntajärjestyksellä tai sillä eetoksella, jolla poliitikot puhuvat, ei olisi mitään väliä.

Aina on joku syy saattaa tuoda toivoa masentuneille. Onko teos onnistuneempi, jos se tuo hyvää mieltä?

Taiteen onnistumista ei voi välineellisesti mitata eikä sen mahdollisilla hyvinvointivaikutuksilla ole tekemistä taiteellisen onnistumisen kanssa. Sama pätee vaikkapa palkintojen kohdalla. Ei palkinto tuo teokselle lisäarvoa. Teoksilla on itseisarvonsa.

Mitä mieltä olet hyvinvointitaiteesta?

On mahtavaa, että taiteen hyvinvointiarvo on tajuttu, mutta on vaarallista, jos taiteen arvoa aletaan mitata sillä, mitä hyötyjä se tuottaa. Soveltava taide on eri asia kuin taide. Niitä ei pitäisi sotkea keskenään tekoina eikä varsinkaan rahoituksen kohdalla. Soveltavaan taiteeseen pitäisi ehdottomasti olla paljon resursseja, mutta se ei voi olla pois taiteesta, vaan rahoitusta pitäisi tulla esimerkiksi sote-puolelta.

Siltala julkaisi hiljattain esikoisteoksesi Syli. Se sai sekä Helsingin Sanomissa että varsinkin Aamulehdessä penseän vastaanoton. Aamulehden kriitikko kirjoitti, että teoksesta syntyisi ”keskivertoa kesäteatteria”. Loukkaannuitko?

Se oli niin överi, että ei se onnistunut mua loukkaamaan. Luin sen niin, että kriitikko halusi loukata, mutta en tunnistanut kirjaani arviosta. Kriitikon pitäisi kuitenkin olla alansa tuntija ja kirjoittaa asiantuntemuksestaan käsin, ja jos ei ymmärrä, kirjoittaa auki se, mitä ei ymmärrä. Aika usein tuntuu, että kriitikot kirjoittavat henkilökohtaisesta mielipiteestään käsin. Mielipidekirjoitus ja kritiikki ovat eri asioita.

Viimeisimmässä Grantassa on kirjailija Riku Korhosen essee, jossa hän suomii suomalaista kritiikkiä ja kriitikkoja nimellä, kovin sanoin ja fiktiivisin väkivaltakohtauksin. Onko tällainen keskustelu kriitikoista ja kritiikin tilasta tarpeen?

Ehkä se on hyvä muistutus kriitikoille, että heillä oikeasti on valtaa. Myös yksilöiden elämään siinä mielessä, että yksilöt ovat ihmisiä, jotka tekevät niitä teoksia ja lukevat arvioita niistä.

Edit: Printtilehdessä väärin ollut Kansallisteatterin näytelmän nimi korjattu oikeaan muotoon Masennuskomedia.

Julkaistu: 4.1.2018