Apu

Yli 1100 kilometriä kajakilla Linkolan perässä: Panu ja Sanna-Mari Kunttu uhmasivat vastoinkäymisiä ja dokumentoivat saariston muutokset

Yli 1100 kilometriä kajakilla Linkolan perässä: Panu ja Sanna-Mari Kunttu uhmasivat vastoinkäymisiä ja dokumentoivat saariston muutokset
Panu ja Sanna-Mari Kunttu meloivat Pentti Linkolan vanavedessä yli tuhat kilometriä ja laskivat linnut samoilta luodoilta. 46 vuodessa saaristo oli muuttunut paljon. Tästä muutoksesta kertoo Vänön saari, johon Apu Luonto nousi maihin Kunttujen kanssa.
Julkaistu: 10.7.2022

Kun tuntuu, ettei paremmin voisi olla: aurinko paistaa syvänsiniseltä, pilvettömältä taivaalta ja meri karehtii vihertävänä ja niin kirkkaana, että hiekkarannan pienet pyöreät kivet erottuvat pinnan alla kymmeniä metrejä rannasta.

Saaren tiheät metsiköt lannistavat navakan pohjoistuulen leppeäksi vireeksi. Viidenkymmenen metrin mittainen hiekkaranta Vänön saaren lounaiskärjessä, Saaristomeren kansallispuiston kyljessä, tuntuu tosiaan paikalta, jossa kaikki on hyvin.

Noin kilometrin leveä ja kaksi pitkä Vänö on hyvä esimerkki siitä, miten vaihtelevaa saaristoluonto voi olla.

Päältä ei näe kaikkea. Keskikesän uintikeleillä tässä voi aaltoilla leväpuuro, joka rantaan huuhtouduttuaan mätänee ja haisee tukahduttavasti.

Vänö näytti tämän toisen puolensa, kun Sanna-Mari ja Panu Kunttu nousivat maihin kesäkuussa 23. päivänä 2020. Kuntut olivat meloneet Vänöhön pitkin sen itäpuolista lintuluotoketjua. Niiltä Kuntut laskivat linnut.

Helle painosti jo merellä, jota peitti kilometrien sinilevämatto. Saaressakaan ei helpottanut.

– Oli ihan pläkä, sanoo Panu Kunttu.

– Saaressa piti käydä, kun Penttikin oli käynyt. Oltiin aivan läkähtyneitä, Sanna-Mari Kunttu selittää.

Pentti, eli Pentti Linkola. Kuntut eivät meloneet saaristossa sattumalta. He seurasivat Linkolan vuonna 1974 tekemän tutkimusmatkan reittiä.

Pentti Linkola lähti 11. kesäkuuta 1974 puolisonsa Aliisan kanssa Salon Halikonlahdelta soutuveneellä satojen kilometrien ja reilun seitsemän viikon matkalle. Reitti kulki mutkitellen, välillä takaisinkin palaten, läpi Turun saariston Ahvenanmaan saaristoon, sitten koko Ahvenanmaan ympäri, Kustavin rannikkoa pohjoiseen, ohi Rauman ja Luvian rannikon ja lopulta Poriin.

Se oli rankka reissu. Epäilemättä varsinkin Aliisalle, joka sai soutaa suurimmaksi osaksi, kun Pentti teki lintuhavaintoja. Linkoloiden 10- ja 12-vuotiaat tyttäretkin otettiin matkaan kolmen viikon soutamisen jälkeen.

Tämän retken Kuntut halusivat toistaa ja selvittää, miten yli 600 havaintopaikan linnusto oli muuttunut. Ja miten oli muuttunut koko saaristo.

Joskus melojan pitää odottaa tuulen rauhoittumista päiviä. Silloin on aikaa vaikka huoltaa varusteita, kirjoittaa muistiinpanoja puhtaaksi ja lueskella.

Linkolat saapuivat retkensä päätepisteeseen Poriin elokuun 1974 alussa. Se oli siis myös Kunttujen aikataulutavoite. Linkolan ei retkestään julkaissut selostusta, mutta Panu ja Sanna-Mari Kuntun reissun tapahtumista kertova kirja, Kaikki luodon linnut, ilmestyi toukokuun lopussa.

Lähes jokakesäinen sinileväpuuro kertoo suuresta muutoksesta Linkolan aikoihin. Jo 1974 saariston muutos oli alkanut: mökkiasutus levisi ja vanhat laidunmaat alkoivat kasvaa umpeen. Meri rehevöityi ja osa perinteisistä lajeista väheni.

Muutos on nyt pitkällä, sen Sanna-Mari ja Panu Kunttu saivat todeta. Vänössä näkyvät sekä muutoksen huonot puolet että se, millaista saaristoluonto voi parhaimmillaan olla.

Saarella asui ennen kymmeniä ihmisiä, nyt asukkaita on 15

Suurimman osan Vänön asutuksesta näkee taksiveneen tuulilasin läpi, kun se kaartaa vierasvenesataman laituriin pienen Maraholmenin saaren suojaan.

Laiturin takana kauppa, joka on auki vain kesäisin, rantaan rapistunut kalastusvene, toinen hieman kauempana. Muutama asuintalo, lähimmässä pihassa ilmeisesti halkosavotta kesken. Ihmisiä ei näy, ei kuulu.

Vänö ei ole mikään pikkuluoto. Satakunta vuotta sitten täällä asui kymmeniä ihmisiä, jotka saivat elantonsa enimmäkseen kalastuksesta. Samalla heidän karjansa ja puuntarpeensa piti saaren avoimena. Yksittäisiä puuryhmiä jäi sinne tänne, kuten myös pensaikkoa. Suurin osa saaresta oli niittyä ja laidunta.

Sanna-Mari keitti suodatinkahvit parin tikun avulla.

Edelleenkin saaressa asuu vakituisesti 15 ihmistä. Yhteysalus vie päivittäin Kasnäsiin, Kemiönsaarelle.

Saariston perinteiseen maalaismaisemaan pääsemme kapeaa hiekkatietä yli matalan poikittaisharjun, satamasta kohti saaren sydäntä.

Laidun viheriöi, räystäspääskyt syöksähtelevät matalalla, sepelkyyhkypari nousee siivilleen ja lentää metsään pellon reunaan. Kiurun laululento kuuluu siniseltä taivaalta, vaikkei silmä laulajaa tavoitakaan.

– Hirvi!

Sanna-Mari Kunttu osoittaa metsänlaitaan, mutta kukaan muu meistä ei taida ehtiä näkemään hirveä. Hirviä elää näinkin kaukana mantereesta. Sopivina talvina ne pääsevät liikkumaan jäitä myöten. Ne ovat myös kovia uimareita.

Yhdellä neliöllä tällaista perinnemaisemaa voi elää jopa 40 eri kasvilajia. Oliko tuo valittava äänisarja muuten joku petolintu vai tikka?

– Käenpiika, sanoo Panu.

Käenpiialle maisema sopii täydellisesti. Kuten monet muutkin niin sanotut perinteisen maaseudun linnut, myös se saalistaa mielellään avoimella niityllä, mutta palaa sitten puu- tai pensassaarekkeen suojaan. Sellaiseen se tekee pesänsäkin.

Nykyisin perinnebiotoopiksi kutsuttua Vänön sisäosaa Linkolakin kävi katsomassa matkallaan vuonna 1974. Saari oli jo ennen Linkolan jäljessä kulkemistakin tuttu Taalintehtaalla Kemiönsaaressa asuville Panulle ja Sanna-Marille. Panu Kunttu arvelee käyneensä Vänöllä kymmeniä kertoja, ensi kerran jo 1990-luvulla.

Vänön niittyjä pitävät yllä lampaat. Lammaskarja ei ole suuri, joten se laiduntaa vain pientä osaa saaresta. Muuten edes lampaat eivät saisi syötyä sitä tahtia, että maisema pysyisi avoimena.

Reilun sadan metrin päässä maisema muuttuu. Tässä näkee, mitä tapahtuu, jos eläimet eivät laidunna. Kataja kasvaa hartiaan ulottuvana, kaiken peittävänä mattona. Sieltä täältä katajikon ylle kohoaa yksinäinen puu.

Maallikon silmään tämäkin näyttää ihan komealta, luonnolliselta. Katajikon ongelman näkee, kun laskeutuu lähelle maan pintaa. Havukaton alla risteilee katajan vänkyräisiä varsia. Muttei juuri muuta. Maata peittää yksitoikkoinen sammalmatto.

– Lajeja on hyvin vähän hoidettuun perinnemaisemaan verrattuna, Panu Kunttu selittää.

Kun aikaa kuluu, katajikon koloihin pääsee kiinni puita, ehkä mäntyjä. Vuosikymmenten päästä entisen niityn paikalla on metsä.

Eikö tämä ole aivan luonnollista kehitystä? Miksei Vänön saisi antaa metsittyä?

Saariston maaseutumaisema on niin sanottua perinnebiotooppia. Aikanaan sitä oli Suomessa paljon, kun maatalous oli eläin- ja ihmisvaltaista, pienimuotoisempaa kuin nyt. Nyt siitä on jäljellä murusia. Puolessa vuosisadassa perinnebiotoopeista on Suomessa hävinnyt 90 prosenttia.

Samalla elinympäristönsä menettävät puoliavoimia maisemia suosivat lajit, kasvit, hyönteiset ja linnut, kuten vaikka juuri kuulemamme käenpiika.

Kuljemme itään vievää polkua eteenpäin. Katajikko vaihtuu tiheäksi metsäksi. Pohjakerrosta kirjovat käenkaalin, eli ketunleivän, vaaleat kukat.

Saaren valtapuulaji on poikkeuksellisesti tervaleppä. Panu Kunttu tuli ensi kerran Vänöhön jo vuonna 1995, mutta perehtyi tervaleppiin 2008, kun hän keräsi aineistoa väitöskirjaansa. Tarkemmin sanoen Kunttu tutki tervalepällä eläviä lahottajasieniä. Hän löysi useita aiemmin tieteelle kuvaamattomia lajeja ja vielä useampia, joita ei Suomessa ollut ennen havaittu.

– Hei, te kävelitte melkein kyyn päälle!

Meiltä muilta keskelle polkua jousimaiselle syltylle jännittynyt vaaksanmittainen pikku käärme jäi huomaamatta, mutta Sanna-Mari Kuntulta ei. Oma jalkani painautui ehkä senttien päähän kyystä.

Kyyn hermot pitivät, eikä se iskenyt. Hyvä niin, sillä poikasten purema on vaarallisempi kuin aikuisten kyiden. Aikuinen iskee isompaansa varoitus- tai pelottelumielessä. Myrkkyä se ei päästä purressaan paljoa, sillä sitä se tarvitsee saalistamiseen. Pieni käärme ei vielä tällaisia hienouksia osaa, vaan turskauttaa myrkkyrauhasensa tyhjäksi purressaan.

Kyy on jähmettynyt valmiusasentoon. Selkää kirjoo tuttu sahalaitakuvio, mutta väri on erikoinen, vaaleanruskea, maitokahvimainen. Saaristossa kyitä on paljon. Kivikoissa on hyvä elää, pikkunisäkkäitä riittää saaliiksi. Ihmisiäkin varmasti on vähemmän häiritsemässä niiden elämää.

Kuntut ovat tavanneet kyitä monesti.

– Koskaan kyy ei ole purrut. Läheltä piti -tilanteita tietenkin on ollut, Sanna-Mari kertoo.

Panu sanoo, että silloin tällöin käärmeet luikertelevat rantaan vedettyjen kajakkien ali. Kai se on kyylle mukavan suojainen paikka.

– Yöksi laitetaan kyllä aina istuinaukon suoja paikalleen. Olisi aika ikävä huomata kajakissa selällä, että mukana onkin matkustaja…

Käärmeet tai muut eläimet eivät melojaa juuri uhkaa. Saaristoluonnossa, merellä, kajakissa liikkuva ihminen on kuitenkin pieni.

Meloessa on yhteydessä saaristoluontoon. Säätä ja ympäristöä on tarkkailtava koko ajan, pysyttävä perillä siitä, missä on menossa.

Linkola-retkellään, heinäkuun 2020 alkupuolella, Kuntut meloivat Jurmosta Utöhön. Siis aivan avomeren reunamilla, saariston ulkolaidalla. Juuri silloin taivas alkoi tehdä ukkospilven alkuja.

– Näkyi jopa suppilopilviä, muistelee Panu Kunttu.

Suppilopilvet voivat kehittyä trombeiksi.

– Siinä selällä ei tunnu mukavalta olla korkein kohta, ukkosenjohdatin. Tilanne oli aika huolestuttava.

Matkanteko keskeytyi hätärantautumiseen lähimmälle luodolle. Siellä piti viettää yö, mutta rajuilmalla pienikin maapläntti voitti merenselän.

Myös riittävän suuri vuoto kajakkiin voi pysäyttää matkanteon. Kajakki ui matalalla, mutta joskus sekin nappaa kiinni pohjaan. Heikoimmillaan pohja on melojan takapuolen alla: siihen kohdistuu suurin osa lastin painosta.

Juuri se kohta Panun kajakista otti reissulla pohjakosketuksen Utön ja Kökarin välisillä luodoilla kesällä 2018.

– Äänestä kuuli heti, että nyt otti pahasti, Panu kertoo.

Kajakin nostaminen vedestä sujuu helpommin kahdestaan. Varsinkin liukkaassa kivikossa rantautuminen voi olla melontaretken vaarallisimpia osuuksia.

Kuntut rantautuivat lähimpään sopivaan luotoon. Sanna-Mari tutki kajakin pohjan.

– Siinä oli reikä, mutta reikään oli jäänyt tavallaan tulpaksi ehkä puolen sentin mittainen kivenpala. Se oli estänyt isomman vuodon.

Sanna-Mari Kunttu antoi kajakin kuivua ja laittoi kiven päälle paikaksi epoksia, kovettuvaa muoviliimaa. Kun epoksi oli kuivaa, hän veti päälle vielä teippiä. Kivi jäi osaksi pohjaa reilun vuoden ajaksi.

Sanna-Mari on paitsi ympäristösuunnittelija myös eräopas. Hän huolehtii yleensä varusteista ja niiden huoltamisesta, kuten myös yksityiskohtaisesta reittisuunnittelusta.

– Se on aika luonteva jako, kun Sanna-Maria kiinnostaa juuri melomisen fyysinen ja henkinen puoli. Hän on myös kätevä käsistään, siksi esimerkiksi välineiden korjaus kuuluu hänelle, Panu selittää.

Saaristoekologi Panulle jää retkien tutkimuksellinen puoli. Panu myöntää, että tuskin lähtisikään viikkojen melontaretkille ilman tutkimuksellista motiivia. Oman jaksamisen koetteleminen koettelemisen vuoksi ei kiinnosta.

– Sanna-Mari on karaistuneempi. Hän käy melomassa sellaisillakin keleillä, kun minä jään kotiin.

Retkestä keskusteltiin Linkolan kanssa

Panu Kunttu aloitti merimelonnan vuonna 2001. Samana vuonna hän kuuli ensi kerran Linkolan suuresta saaristoretkestä. Silloin palat eivät vielä yhdistyneet.

Saariin Panu ihastui jo vuosia ennen tuota. Ratkaisevaa oli käynti Jurmossa. Samassa paikassa saaristoluonto muuten vei myös Sanna-Mari Kuntun, tosin eri aikaan Panun kanssa.

Panu ja Sanna-Mari tutustuivat vuonna 2007 ja alkoivat tutkia saaristoa melomalla vuonna 2009. Jo tuolloin Panu kertoi haaveestaan meloa Linkoloiden vanavedessä halki saariston. Panu keskusteli asiasta Pentti Linkolan kanssa vuonna 2013, eikä Pentillä ollut mitään ajatusta vastaan. Linnustonseuranta oli Linkolalle tärkeä asia.

Lopullinen päätös syntyi lokakuussa 2018, kun Kuntut kävivät tapaamassa Linkolaa. Ja toissa kesänä kajakit laskettiin vesillä Salossa.

Kajakkiin mahtuu 150 litraa tavaraa melojan lisäksi. Karkeasti vajaa pari rinkallista. Ruokaa oli lähtiessä noin 18 päivälle, vettä parikymmentä litraa. Majoitusvarusteet, vaihtovaatteet ja ruoanlaittovälineet. Korjausvälineistö. Lopuksi vielä kartta vedenpitävässä taskussa melojan eteen kajakin kannelle. Sanna-Marin kajakissa oli vielä merikäyttöön sopiva kompassi.

Linkoloiden reitin seuraamista vaikeutti se, ettei se ollut erityisen looginen, suoraviivaisesta puhumattakaan. Pentti Linkola ei koskaan kirjoittanut matkasta varsinaista matkakertomusta. Paperilla ovat muistiinpanot linnustosta ja lisäksi joitakin muita huomioita. Kuntut tapasivat Linkolan useasti. Vuoden 1974 retkeen liittyen he ehtivät haastatella häntä pari kertaa, mikä helpotti reitin selvittämistä.

– Pentin reitti oli lopulta aika sattumanvarainen. Hän yritti nähdä erilaisia osia saaristosta ja myös käydä matkalla tuttujen mökeillä. Välillä reitti on melkoista siksakkia. Kasnäsissä matka keskeytyi viikoksi, kun Pentti matkusti seminaariin pohjoiseen. Pentin vaimo Aliisa taas lähti teatteriharjoituksiin.

Pyrkimys seurata Linkolan aikataulua toi painetta Kunttujen matkalle. Vuoden 2020 heinäkuu oli tuulinen ja ulkosaaristossa kylmä.

– Monena päivänä oli lämmintä vain 12 astetta, Panu muistelee.

Alkumatkasta Linkolan venekunta taittoi noin 15 kilometrin päivämatkoja, mutta taipaleen lopulla, Porin lähestyessä, päivämatkat saattoivat olla 40 kilometriä. Siinä oli kajakeillakin tekemistä.

Ja linnut piti laskea aina. Linkola oli tehnyt havainnot yli 600 paikasta. Samat piti käydä Kunttujenkin läpi.

Linkola havaitsi matkallaan 149 lintulajia. Panu ja Sanna-Mari Kunttu 135. Linkolan havaintoihin verrattuna 50 lajia oli vähentynyt ja 25 runsastunut. Linkola havaitsi 27 sellaista lajia, joita Kuntut eivät nähneet. Näitä olivat esimerkiksi punasotka, nokikana, keltavästäräkki ja jopa riekko Kylmäpihlajan saarella.

46 vuodessa saaristoon taas oli saapunut muun muassa harmaasorsa, valkoposkihanhi, kanadanhanhi ja merimetso. Kuntut havaitsivat 12 lajia, joita Linkola ei retkellään havainnut. Myös merikotkia on valtavan paljon enemmän kuin Linkolan aikaan. Tuolloin suuri petolintu oli sukupuuton partaalla Suomessa. Nyt kanta lasketaan sadoissa pesivissä pareissa.

Kovia vastoinkäymisiä

Tervaleppälehdossa, leveällä polulla, voi katsella ympärilleen ja kävellä ajattelematta kävelemistä. Kun saareen nousee maihin kajakilla, askeliin täytyy kiinnittää kaikki huomio. Vähän yllättäen melojan suurimpia vaaranpaikkoja on liukas rantakivikko.

Sellaiseen Panu Kunttukin kaatui jo retken alkupäivinä Hiittisissä ja teloi kätensä. Vaikka pahin kipu tuntuikin menevän ohi parissa päivässä ja melominen sujui, Panun käsi kipeytyi onnettomuuden seurauksena parin viikon päästä niin pahasti, ettei melominen enää onnistunut.

Kuntut nousivat maihin pienelle ja karulle Notvarpharunille. Tuossa vaiheesssa Vänön-käynnistä oli noin viikko. Notvarpharun sijaitsee linnuntietä reilu kymmenen kilometriä Vänöstä luoteeseen. Panu lepäsi ja antoi särkylääkkeiden vaikuttaa, Sanna-Mari kävi laskemassa lähiluotojen linnut.

Matkaa jatkettiin hinaamalla, sillä Panun käsi oli liki käyttökelvoton. Sanna-Mari hinasi kajakillaan Panua viisi kilometriä länteen sivuvastaisessa tuulessa. Taival oli rankka, mutta Kråkskärin saari Notvarpharunia rehevämpi ja viihtyisämpi.

Siellä vastatuuli ja Panun käsivaivat pitivät Kunttuja jumissa kolme vuorokautta. Ongelmaksi tuli juomaveden loppuminen. Kesäaikaan Saaristomeren merivettä ei voi käyttää edes ruoanlaittoon, sillä siinä voi olla sinilevää ja sen sisältämiä hermomyrkkyjä.

Kunttujen oli pakko kerätä vähemmän houkuttelevan näköistä vettä kallionkoloista. Mukana oli vedenpuhdistustabletteja, joiden avulla siitä sai turvallista vaikkei maistuvaa juomista.

Kolmen yön jälkeen tuuli tyyntyi. Sanna-Mari hinasi edelleen Panua, mutta tämä pystyi jo auttamaan hieman. Seuraava etappipaikka saavutettiin ja juomavesivarastot saatiin täydennettyä. Kunttujen retki jatkui.

Lampaat palauttavat mammuttien maisemat

Metsän varjosta polku tulee taas niityn kupeeseen. Sanna-Mari Kunttu huomaa lampaatkin ensimmäisenä.

Eläinten uteliaisuus voittaa varovaisuuden. Ne tunkevat aidan viereen ihmettelemään ihmisiä. Luultavasti odottavat ruokaakin. Näiden yhdentoista lampaan hampaat ja ruoansulatuselimet pitävät yllä perinnebiotooppia Vänöllä.

Jurmon saaren Panu Kunttu mainitsee vielä parempana esimerkkinä perinnebiotoopin ylläpidosta: siellä maisemaa on pidetty avoinna muun muassa hallitulla polttamisella.

– Tällä hallituskaudella ennallistamiseen on vihdoin budjetoitu ihan oikeasti varoja.

Valtion budjetin miljardimittakaavassa ennallistamiskulut ovat edelleen norosia. Koko maassa ennallistamiseen käytetään noin 40 miljoonaa euroa.

Mikään Suomen luonnossa elävä eläin ei pidä laajoja aloja paljaana syömällä.

Panu Kunttu kertoo, että itse asiassa vaikkapa metsä- tai valkohäntäkauris voi vähentää monimuotoisuutta, jos kanta on tiheä. Kauris valikoi suupalansa paljon tarkemmin kuin lammas. Se napsii mielellään esimerkiksi kukintoja. Kun kukat syödään, kasvi alkaa vähentyä ja voi hävitä tietyltä alueelta.

Kuinka luonnollista luontoa perinnebiotooppi on, jos se on olemassa vain ihmisen paikalle tuomien eläinten ansiosta?

– Jos mennään taaksepäin satatuhatta vuotta tai vähemmänkin, Euroopassakin laidunsi suurien kasvinsyöjien valtavia laumoja: visenttejä, mammutteja, alkuhärkiä ja niin edelleen. Silloin maisema oli samankaltaista kuin suomalaisella maaseudulla perinteisesti, avointa ruohikkomaata, jossa on siellä täällä puuryhmiä ja pensaita, Panu Kunttu selittää.

Kun viimeinen jääkausi kääntyi kohti loppuaan, suuret kasvinsyöjät alkoivat vähentyä ja kuolivat sitten sukupuuttoon. Tässä auttoi huomattavasti ihminen, joka metsästi niitä tehokkaasti.

Tämän muinaisen eurooppalaisen luonnonmaiseman ihminen kotieläimineen palautti, myös tänne Vänön saarelle. Näin tavallaan ennallistimme luontoa muinaiseen tilaansa, josta olimme sen suistaneet. Toki tietämättämme.

"Kohta entinen Itänummi, jos mitään ei tehdä"

Nousemme metsän varjoista avoimempaan maastoon. Puolenpäivän aurinko paahtaa niin, että takin voi riisua.

Täälläkin kataja peittää maaastoa. Ja kuten Panu Kunttu metsän kiinni iskeytymisen alkua kuvaili, jokunen mäntykin on jo paikkansa pieneltä ylängöltä löytänyt. Kivitasku napsauttelee varoituksiaan, kirjosieppo lehahtaa koivun suojasta nappaamaan jonkin ötökän lennosta.

– Itänummi. Tai kohta entinen Itänummi, jos mitään ei tehdä.

Nummen reunassa kohoaa Vänön pieni kappeli. Harmaantunut, ulkoa vaatimaton hirsirakennus. Sisällä on hämärää ja kotoisaa. Alttarilla seisovaan vaasiin on aseteltu luonnonkukkia. Täällä on aina tuoreita kukkia, kertoo Sanna-Mari.

Katosta roikkuu laivan pienoismalli, kuten rannikkopitäjien kirkoissa monesti. On näitä niin sanottuja votiivilaivoja joissain sisämaan herran huoneissakin.

Itänummelta laskeudumme rantaan, sille paratiisimaiselle hiekkarannalle, jossa jutun alussa jo piipahdimme.

Kesäaikaan saaristossa liikkuu paljon ihmisiä. Silloin myös tällä rannalla voi olla useampi kävijä kerrallaan. Vänössä ei juuri ole niin sanottua retkeilyinfraa, mutta rannan toisessa päässä on huussi. Toinen huussi onkin sitten satamassa.

Haarapääskyt syöksyvät pään ohi parin metrin päästä ja tirskauttelevat toisilleen. Lapintiirat lentävät holtittoman näköistä lentoaan, niin hoikkina ja valkoisina, että näyttävät taivasta vasten liki läpinäkyviltä.

Kunttujen toissakesän käynti tällä rannalla oli tukahduttava. Uimaan ei hiekkarannalta sinilevän vuoksi päässyt.

– Jos sitä ei itse koe, ei ymmärrä, miten tärkeää tuollaisella helteellä melojalle on päästä uimaan. Se on ainoa tapa viilentyä, Panu kertoo.

Nytkin voi saada käsityksen siitä, miten paahtavasti aurinko saaristossa voi porottaa, vaikka virallisesti lämpöä on vain kymmenisen astetta.

Kuntuilla kävi lopulta tuuri. He olivat jättäneet kajakkinsa Vänön pohjoisrannalle. Jokin pohjasta kummunnut virtaus oli sekoittanut veden vain muutaman metrin levyiseltä kaistalta kajakkien vierestä. Melojat pääsivät virkistäytymään kapeaan selkeän meriveden kaistaleeseen.

Vänön asutus keskittyy sataman lähistölle. Aikanaan saaressa asui selvästi enemmän ihmisiä.

Kuntuilla on lounaaksi keittoa termoksessa. Molemmat ovat kasvissyöjiä. Osin siksikin retkiruoat pitkille vaelluksille on pitänyt valmistella itse. Linkola-retken ruokahuollon suunnittelu jäi Sanna-Marille.

Hän keitti säkkikaupalla kuivattuja papuja. Sitten hän kuivasi keitetyt pavut. Kuivurissa kävi myös linssejä ja jopa nyhtökauraa, joka on valmiiksi jo melko kuivakkaa tavaraa.

– Kun keitetyt ja kuivatut pavut laittaa kiehuvaan veteen, ne valmistuvat ehkä kahdeksassa minuutissa. Samassa ajassa kuin pasta kypsyy. Linssit tulevat sitten kolmessa minuutissa.

Kun meloi päivä päivän perään, välillä reippaaseen vastatuuleen, kroppa vaati reippaasti energiaa. Matkalla piti syödä säännöllisesti ja riittävän paljon.

– Päivittäinen energiantarve oli kaksinkertainen normaaliin verrattuna, Sanna-Mari Kunttu arvioi.

Kyhmyjoutsenten määrä räjähti

Kuljemme kivikkoista itärantaa myöten. Tylli huutelee nimeään suurella rantakivellä. Haarapääskyn tirskutus kuuluu jostain, sehän istuu puussa. Harvoin sellaista näkee.

Vähän edellä kulkevat Kuntut huikkaavat, reissun toinen kyy luikertelee syvemmälle kivien väliin. Kapea häntä näkyy ja sahanlaitakuvio. Tämä näyttää aikuiselta käärmeeltä.

Kaakkoisranta taittuu itäiseksi. Matalassa salmessa Vänön ja pienen Hemörenin välissä viettää aikaa parikymmentä kyhmyjoutsenta. Matkallaan Kuntut näkivät parhaillaan jopa 70 kyhmyjoutsenen porukoita. Nämä ovat nuorisoa, joka ei ole vielä sukukypsää. Niillä ei siis ole pesimisen ja poikasten hoidon taakkaa pitkässä niskassaan.

– Pentti havaitsi koko matkallaan noin 150 kyhmyjoutsenta. Me laskimme yli tuhat yksilöä, Panu Kunttu kertoo.

Kyhmyjoutsenten kannan valtava kasvu on yksi saaristoluonnon muutoksista. Se myös kertoo osaltaan suuremmasta murroksesta.

Kyhmyjoutsen on niin sanottu generalisti. Se pärjää monenlaisessa ympäristössä ja voi syödä monenlaista sapuskaa. Olennaista on, että pohjassa on jotain kasveja syötäväksi sillä syvyydellä, että puolisukeltava joutsen niihin yltää kaulallaan.

Itämeren rehevöityminen ei ole sitä haitannut, enemmänkin päinvastoin. Eikä se vaikuta olevan yhtä herkkä ihmisen aiheuttamalle häirinnälle kuin moni muu laji.

Hemörenin rannassa on pieni harmaa mökki, joka sulautuu rantakallioihin. Jo Linkola kauhisteli matkallaan rannat valtaavia mökkejä ja huviloita. Nykyisin vapaa-ajan asutusta on vielä paljon enemmän, sen Kuntut huomasivat matkallaan.

Nykyään loma-asunto on usein paljon silmiinpistävämpi kuin Hemörenin mökki: piha muokataan muistuttamaan lähiön omakotitaloa. On nurmea, porrasta ja laajoja istutuksia. Mökki vaikuttaa paljon pinta-alaansa laajemmin.

Kuntut muistelevat, että erään vapaa-ajan asunnon edustalla sijaitsevalle lintuluodolle ilmestyi variksenpelätin.

– Ensin halutaan pois kaupungista ja luontoon, mutta sitten luontoa ei siedetä, Panu Kunttu ihmettelee.

Kun ihmisiä on yhä useammassa paikassa, luonnonvaraisten kasvien ja eläinten elinympäristö kutistuu.

– Esimerkiksi linnuilta yksinkertaisesti loppuu tila saaristossa ja siksi monet kannat heikkenevät.

Jatkamme pitkin rantaa, joka kaartuu pohjoiseksi. Selältä puhaltaa ravakka tuuli, joka nostaa vaahtopäitä. Lapintiira joutuu tasapainoilemaan istumakivellään ja pärskeet kastelevat sen toistuvasti. Merihanhipari nousee siivilleen rannalta.

– Tässä on sitten toisenlainen hiekkaranta, Panu sanoo.

Vedenrajassa löyhkää. Ei sietämättömästi, mutta selvästi. Imakka pierunhaju tulee rannassa vellovasta ruskeasta massasta. Se on pohjasta irronnutta rihmalevää.

Rihmaleväkin on sopeutuva yleismenestyjä: nopeakasvuinen eikä turhan nirso kasvupaikkansa suhteen. Valitettavasti se myös muodostaa esimerkiksi rakkolevän pintaan limaisia ja tukahduttavia kasvustoja. Ja huuhtoutuu massoina rantoja ryönittämään, kuten tässä.

– On ihan sattumasta kiinni, että virtaukset ovat sellaiset, että tähän levää kertyy ja toiselle hiekkarannalle ei.

Erikoistuneet lajit joutuvat helpommin vaikeuksiin kuin monissa oloissa pärjäävät. Tälläkin hiekkarannan pätkällä elää monia kasveja ja eläimiä, joiden tärkein elinympäristö on ehkä vain metrejä leveä. Jos se mitataan korkeutena, puhutaan kymmenistä senteistä.

Korkeudella on merkitystä, sillä ilmastokriisi nostaa merenpintaa täälläkin, maan kohoamisesta huolimatta. Vaikkapa kolmekymmentä senttiä lisää vedenkorkeutta voi merkitä eläinten ja kasvien laajojen elin­ympäristöjen hukkumista meren alle.

"Täällä ovat Etelä-Suomen viimeiset erämaat"

Lauttarannassa voi taas riisua takin, joka pohjoisrannan puhurissa piti vetää kiinni leukaan saakka. Saari suojaa tuulelta, laiturilta näkee pohjaan vielä metrien syvyydessä. Ihmisiä ei näy. Ihminen on jättänyt jälkensä Vänöhön, mutta nyt ihmisasutus kyhjöttää yhteysaluslaiturin kupeessa. Saaria ja luotoja on lukemattomia, suuri osa on asumattomia, moni melkein koskemattomia.

Se vetää Panu Kunttua saaristoon.

– Täällä ovat Etelä-Suomen viimeiset erämaat. Niitä ihminen ei ole vielä alistanut.

Sanna-Maria viehättää saariston suuri taivas.

– Sen avaruus.

Lapintiira istuu kaapelista kertovan keltaisen kyltin päällä. Jalat näyttävät koomisen lyhyiltä, mutta lapintiira onkin ilman asukas. Se tekee linnuista pisimmän muuttomatkan, aina Antarktikselle.

Lapintiira on Lapin ja ulkosaariston lyhytjalkainen huippulentäjä.

Tämäkin tiira voi lentää tänä vuonna kymmeniä tuhansia kilometrejä.

Kuntutkin suunnittelevat uutta pitkää matkaa. Suunnitelmana olisi meloa Virolahdelta Tornioon, siis koko Suomen rannikko, luultavasti ulkosaariston lintuluotojen ohi.

Rannikon melominen on pitkä ja rankka reissu, mutta moni sen on tehnyt. Panu haluaa tutkia matkalla linnustoa, jotta reissulle tulee muukin päämäärä kuin melominen sinänsä.

Suomen linnuston tila selvitetään perinpohjaisesti, kun lintuatlaksen tiedot kerätään neljännen kerran 2022–2025. Tähän Kuntut aikovat osallistua. Lintuatlaksessa havainnoidaan lintuja kymmenen kertaa kymmenen kilometrin ruuduista.

Saaristossa nämä niin kutsutut peninkulmaruudut tunnetaan huonommin kuin mantereella. Kymmenen viikon reissulla ruutuja saa tutkittua saaristosta satoja.

Kymmenen viikkoa lintujen laskentaa seuduilla. Ulkosaariston erämaisia luotoja ja saaria, kaukana ihmismassoista.

Sellaista tutkimusmatkaa Pentti Linkolakin olisi arvostanut.

Näissä saarissa kannattaa käydä

Kolmanneksi suurin saari

Hailuoto makaa Perämeressä Oulun edustalla. Luonnoltaan monipuolisen saaren sisäosissa on kuivaa mäntykangasta, joka on tunnettu jäkäläpeitteestään. Hailuodosta poronjäkälää kerätään myyntiin asti. Rannat ovat monimuotoisia ja linnusto runsas.

Saaristomeren helmi

Örön entinen linnakesaari sijaitsee Saaristomeren kansallispuistossa. Saari oli sata vuotta suljettua sotilasaluetta, minkä vuoksi luonto säilyi monin paikoin koskemattomana. Saarella kasvaa harvinaisia kasveja. Se on myös mainio paikka lintujen muuton tarkkailemiseen.

Suomenlinnan sisar

Suomenlinnaa vähemmän tunnettu Svartholman merilinnoitus rakennettiin samaan aikaan Loviisan edustalla kuin Suomenlinna Helsingin saarille. Historiallisten linnoitteiden lisäksi saaren luontoon voi tutustua luontopolulla. Sinne pääsee reittilaivalla tai omalla veneellä.

Saariston levät ylläpitävät elämää

Sinilevä on tunnettu, mutta se ei ole levä, vaan bakteeri.

Rakkohauru eli rakkolevä

Fucus vesiculosus

Rakkohauru tunnetaan varmasti paremmin vanhalla rakkolevä-nimellään. Se voi kasvaa suotuisissa oloissa melkoisiksi levämetsiksi. Nämä rakkohaurumetsät ovat Itämeren tärkeimpiä elinympäristöjä: ne tarjoavat ravintoa ja suojaa monille selkärangattomille ja kaloille.

Viherahdinparta

Cladophora glomerata

Viherahdinparta on monille tuttu ulkonäöltä, vaikkei välttämättä nimeltä. Se on yleisin viherlevä. Viherlevät viihtyvät valossa ja kasvavat matalassa vedessä. Viherahdinparta voi muodostaa suotuisalle kasvupaikalle mattomaisen vihreän kasvuston.

Haarukkalevä

Furcellaria lumbricalis

Punalevät elävät syvemmällä meressä kuin rusko- ja viherlevät, sillä ne saavat hyödynnettyä paremmin syvemmälle mereen ulottuvat valon sävyt. Haarukkalevä kasvaa 3–7 metrin syvyydessä. Se tarjoaa suojaa ja ravintoa syvyydessä, jossa muuta kasvustoa on varsin vähän.

Sinilevät eli syanobakteerit

Cyanobacteria

Pahamaineinen sinilevä ei ole levää ollenkaan, vaan yhteyttäviä syanobakteereita. Itämeren rehevöityminen on auttanut sinileviä, sillä ne kukoistavat ravinteikkaissa oloissa. Myrkylliset sinilevät myös kiihdyttävät meren rehevöitymistä, kun ne kuolleessaan vajoavat ravinteiksi pohjaan.

Kommentoi »