Puheenaiheet
Apu

Yläneen pelätyn tyttökodin entinen oppilas Eila kertoo tarinansa

Yläneen pelätyn tyttökodin entinen oppilas Eila kertoo tarinansa

"Kaatopaikalla vaeltavat rotatkin ovat teitä arvokkaampia", sanottiin koulukodin tytöille. Kymmenien vuosien jälkeen Yläneellä sijainneen pelätyn Huvituksen tyttökodin oppilas uskaltaa kertoa, mitä hän kylmien seinien sisällä koki.
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Elettiin kesää 1964. Helsingin Kaisaniemen puistossa riitti kulkijaa päivästä toiseen. Mielenvirkistystä hakevien kävijöiden lisäksi puistossa majaili laitapuolen kulkijoita, päihteiden käyttäjiä ja syystä tai toisesta kadulle joutuneita nuoria. Joukkoon oli eksynyt myös 16-vuotias Eila Kotkamaa. Oikeastaan puistosta oli tullut hänen kotinsa. Elettiin irtolaislain aikaa, eli virallisesti Eila oli irtolainen.

Eila elätti itsensä tekemällä pieniä rötöksiä. Hän oppi ”kääntämään taskut” uhreiltaan, joiksi valikoituivat niljakkaat, ahdistelevat humalaiset miehet. Kadulla vallitsivat viidakon lait.

Talveksi Eila meni kotiin Pohjois-Suomeen. 

– Helmikuisena päivänä lähdimme äidin kanssa kirkolle. Menin kahvilaan, äiti omille asioilleen. Yhtäkkiä vieressäni seisoivat huoltopoliisit ja komensivat mukaansa. Ei siinä muukaan auttanut. Niin alkoi matkani kohti tuntematonta. Vasta jälkeenpäin tajusin, että vanhempani olivat hakeneet sosiaalitoimen välityksellä minulle paikkaa laitoksesta.

Eila on syntyisin Haapavedeltä. Viisilapsisessa perheessä elettiin taloudellisessa ahdingossa – ”kunnan elätteinä”, kuten Eila sanoo. 

Perhe muutti jatkuvasti paikasta toiseen. Kun Eila oli kolmetoista, äiti sairastui skitsofreniaan. 

Koulunkäynnistä ei tullut mitään, sillä tytön piti katsoa nuorempien sisarustensa perään. Äiti viipyi psykiatrisessa sairaalassa vuoden. Isä oli menettänyt voimavaransa.

Äidin palattua Eila lähti 14-vuotiaana maailmalle, ensin kotiapulaiseksi Raaheen, sitten hienoon kartanoon Etelä-Suomeen ja lopulta Helsinkiin. Vain asunto puuttui. Kaisaniemen puistossa hän ajautui huonoon seuraan. 

Nykyään Uppsalassa asuva Eila, 69, katselee ympärilleen. Ollaan Turun seudulla Pöytyällä, entisen Yläneen tyttökodin, Huvituksen, pihamaalla. Tänne poliisit hänet toivat. Silloin oli yö ja kova pakkanen.

– Jouduin patjoineni nukkumaan johonkin kellarihuoneeseen. Aamulla kuulin, kuinka avaimet kilisivät lukossa. Hoitaja tuli hakemaan aamupalalle. Vaihdoin ylleni tyttökodin vaatteet. Niissä oli leimat, joissa luki ”Yläne, Huvitus”. Minusta tuli numero 73.

Säkylän Pyhäjärven rannalla sijaitseva Huvituksen tila on jumalaisen kaunis. Tuhannet omenat ovat pudonneet pihamaalle ja omenapuutarhaan, sillä niitä ei kerää enää kukaan.

Rakennukset ovat tyhjillään, tyttöjen äänet vaimenneet vuosikymmeniä sitten. 

Enimmillään heitä oli täällä vuosina 1962–65, huippuvuonna 1965 kirjoilla peräti 217 tyttöä. Samaan aikaan tyttöjä oli läsnä kuitenkin vähemmän, esimerkiksi vuoden 1964 lopussa 68 henkilöä. Suuri kirjoilla olijoiden määrä johtuu siitä, että osa heistä oli koevapaudessa, karkuteillä tai muuten ei kuulunut Huvituksen jatkuvaan päälukuun. 

Vuosittain laitokseen joutui 20–25 tyttöä. Keskimäärin laitoksessa viivyttiin kaksi vuotta.

Pääsy Mesopotamiaan, jossa asuminen oli rennompaa, oli jokaisen tytön tavoitteena. Ennen tyttökotia Huvitus oli alkoholistien parantolana. Katkaisu­hoidossa olleet taiteilijat keksivät rakennuksille persoonallisia nimiä, kuten juuri Mesopotamian.

Yläneen tyttökoti oli suunnattu 14–19-vuotiaille, ”siveellisesti hairahtuneille” tytöille, vaikka osalla ei ollut seksikokemuksista tietoakaan.

Irtolaiselämä ja epäilyskin ”seksuaalisesti sopimattomasta käytöksestä” saattoi johtaa laitossijoitukseen, pelättyyn Yläneen tyttökotiin. Oli joukossa kokeneempiakin, kuten laiva- ja autotyttöjä. Kaikki silti lapsia, sielultaan särkyneitä. 

Huvituksen johtajana toimi vuosina 1955–1971 Martti Kuusikoski, joka tunnettiin kovista otteistaan. Kuusikoski tuli Huvitukseen Ilmajoen irtolaisnaisille tarkoitetusta kovan kurin työlaitoksesta, jossa hän oli toiminut maataloustyönjohtajana. Valtaosa Ilmajoelle työlaitokseen tuomituista oli ollut prostituoituja, ja he työskentelivät laitoksessa maataloustyön parissa.

Aiemmin Huvituksessa ongelmia oli tuottanut esimerkiksi tyttöjen jatkuva karkailu. Johtajatar Salli Hukkinen kirjoitti sosiaaliministeriöön hätäännyksestään. Kuusikoski toi mukanaan tiukan kurin laitokseen. Sittemmin kiellettiinkin liikkuminen tyttökodin alueella sakon uhalla, ja jopa autojen pysähtyminen 1–2 kilometrin säteellä tyttökodin ohitse kulkevalla tiellä.

Kuriin kuuluivat jossain määrin fyysiset rangaistukset ja tiukka kirjesensuuri. Puheluita ei saanut soittaa eikä ottaa vastaan lainkaan.

Kuusikosken aikana kova työ, ankara kuri, vankilamaiset puitteet, ”kristillissiveellinen kasvatus” ja nöyryyttäminen olivat lääkkeet ”pahantapaisuuteen ja seksuaaliseen holtittomuuteen”. 

”Te ette ole mitään. Teistä ei tule mitään. Kaatopaikalla vaeltavat rotatkin ovat teitä arvokkaampia”, Eila muistaa johtajan toistaneen.

Huvitus oli suuri maatila, jossa pidettiin lehmiä, sikoja ja kanoja. Huvitus oli merkittävä työllistäjä, ja tila tuotti hyvin. Työltä vaadittiin tuloksellisuutta. Tytöistä koostettiin työryhmiä: navettaryhmä, keittiöryhmä, puutarharyhmä ja niin edelleen. Työtä tehtiin ajan tavan mukaan kahdeksan tuntia päivässä, lauantaisin työpäivän pituus oli kuusi tuntia. Raadantaa kutsuttiin ”työterapiaksi”. Muuta terapiaa ei ollutkaan.

Tytöillä oli myös mahdollisuus suorittaa ammatillinen talous-, kutoma- tai ompelukurssi.

 ”Työterapia” ja kuri kuuluivat tyttöjen ojentamiseen. – Tulokkaan oli jynssättävä Kivitalon portaat, Eila Kotkamaa kertoo. 

Tyttökodissa elettiin omassa eristäytyneessä maailmassa. Arki oli säntillistä. Päivät seurasivat toisiaan samankaltaisina. 

Aamuherätys, pesu ja aamupala. Hartaus. Sen jälkeen jaettiin työtehtävät. Työn katkaisivat ruokailutauot. Työpäivän päätteeksi mentiin omalle talolle, jossa hiljaisuus tuli klo 22, jolloin henkilökunta sammutti valot. 

– Vapaa-ajalla pelattiin toisinaan lentopalloa, talvella hiihdettiin ja lauantaisin kuunneltiin radiosta Lauantain toivotut levyt -ohjelmaa, jolloin saimme tanssia keskenämme voimistelusalissa, Eila sanoo.

Eila muistaa myös erikoisia työtehtäviä. 

– Virkkasimme itse valkoisesta puuvillalangasta kuukautissiteemme. Niitä sitten pestiin ja kuivattiin pyykkinarulla. Inhottavinta oli, että siteitä sai vain yhden kerrallaan. Se piti hakea valvojalta. Yhtä likaista vastaan sai yhden puhtaan. 

Myös aamupesuun liittyi epämiellyttäviä asioita. Jokaisella oli omat numeroidut pesuvadit. Ne oli tarkoitettu alapään pesuun, mikä oli tehtävä aamuisin yhteisessä pesutilassa toisten nähden.

Puhtautta ja puhtaita vaatteita korostettiin ”kasvatuksessa”.

Henkilökuntaa ja valvojia oli paljon. Asuinsijat oli jaettu kolmeen tasoon. Tulokas joutui kerrostalomaiseen kivitaloon, jossa liikkuminen oli hyvin rajoitettua. Mukavuuksia ei ollut.

Kun uusi tyttö saapui, hän joutui ensi töikseen kuuraamaan kiviportaat kellarikerroksesta kolmanteen kerrokseen saakka. Portaiden kuuraaminen oli päivittäistä, aivan kuin se olisi vienyt kaiken ”pahan ja saastaisen” pois.

– Jotkut eivät päässeet koskaan kivitaloa edemmäs. Jos käyttäytyi hyvin, pääsi puutaloon, jossa eläminen oli väljempää. Siellä oli jopa radio ja televisio. Tavoitelluin paikka oli Mesopotamia, jossa rajoituksia oli vähiten. Siellä oli jopa seurustelutila ja kahvila, Eila kertoo. 

Huonetta kohden oli yleensä neljä tyttöä. Tarpeet tehtiin yöllä huoneissa olleisiin ämpäreihin, sillä ovet lukittiin yöksi, etteivät tytöt pääsisi karkaamaan. 

Huvituksessa tyttöjen käytöstä ja edistymistä seurattiin pistelaskennalla. 

Pisteet julistettiin ”julkisuusperiaatteen” mukaan kaikkien kuullen kerran kuukaudessa. Kun pisteitä oli kertynyt 7 500, saattoi päästä pois. 

Puhtain paperein tämä merkitsi 16–18 kuukauden ajanjaksoa tyttökodissa. Pois pääsi myös täysi-ikäisyyden nojalla tai jos oli avioitumisaikeissa. Lähtiessään tyttö sai uudet vaatteet ja hieman rahaa.

Pisteitä menetti helposti, muun muassa päiväpeiton päällä istumisesta, kiroilusta, kortinpeluusta, tappelemisesta, vastustamisesta ja niin edelleen. Jokaista putkapäivää kohti menetti noin 25 pistettä, eli koko päivän saldon. 

Eristysrangaistukset olivat yleisiä. Esimerkiksi huhtikuussa 1958 kirjattiin 110 eristyspäivää. Myös Eila muistaa, kuinka hän joutui ensimmäistä kertaa putkaan.

– Pari tyttöä aikoi karata. Tiesimme ystäväni kanssa heidän suunnitelmistaan. Tyttökodissa ei ollut tapana vasikoida. Siitä olisi tullut vaikeuksia. Tytöt jäivät pian karkaamisensa jälkeen kiinni ja paljastivat, että tiesimme asiasta. Jouduimme koko joukko eristyshuoneisiin.

Putkat sijaitsivat kivitalon kellarikerroksessa, mutta niitä oli toimistorakennuksessakin, jossa sijaitsi johtajan ylellinen asunto. 

Eila istahtaa penkille. Eristyshuoneita on remontoitu sitten vanhojen aikojen. Pois ovat kalterit ikkunoista. Huoneisiin on tehty wc-tilat. Ehkä ne ovat koulukodin ajoilta. 

– Katsokaa, seinässä on hälytysnappikin, Eila huomaa. 

Sellaisia ei ennen ollut. 

– Ajatelkaa paloturvallisuutta, tai entä jos joku olisi saanut sairauskohtauksen. Kukaan ei olisi kuullut, mutta mitäpä he olisivat siitä välittäneet. Mehän olimme rottiakin vähäisempiä.

Putkaan mentiin putkahaalareissa. Tarpeet tehtiin täälläkin nurkassa olevaan ämpäriin. Ruoka tuotiin peltikupissa kolmesti päivässä, muun ajan nuori vietti oman onnensa nojassa. Rikkeestä riippuen putkassa olo saattoi kestää jopa yli viikon.

Pitkien tuomioiden ilmeistä laittomuutta kierrettiin siten, että putkassa oltiin neljä päivää, sitten yksi päivä vapaalla, ja taas neljä päivää putkassa.

Patja ja viltti vietiin päiväksi pois, istuimeksi ja makuusijaksi jäivät kylmä laveri ja lattia. Lukemisen virkaa ajoi Raamattu.

Koulukotien ohjesäännöt velvoittivat tarjoamaan oppilaalle eristysrangaistuksen aikana mahdollisuuden ”lukemiseen, kirjoittamiseen tai muuhun virikkeelliseen toimintaan”, mutta Yläneen tyttökodissa sääntöä ei noudatettu.

– Kun tyttökotiin tuli sosiaalihallituksen tarkastaja, vieressä seisoi aina joku työntekijä. Ei siinä kohtelusta mitään uskaltanut puhua, Eila sanoo.

Huvitukseen kurvaa autolla entinen työntekijä Hemmo Hartman, 77. Eila ja Hemmo halaavat toisiaan. Hemmo oli suosittu työntekijä. Hänestä pitivät kaikki. 

– Toimin maatilatyöntekijänä, sitten tilanhoitajana ja lopuksi ohjaajana, yhteensä kymmeniä vuosia. Työpaikkana Huvitus oli mukava, Hemmo kertoo. 

Hemmo tuli Kuusikosken kanssa erittäin hyvin toimeen. 

– Kuusikoski oli suorapuheinen mies. Jos tuli sanomista, sanottiin ja sillä sipuli. Se on selvä, kuri oli kova, etenkin jos tyttö vastusti määräyksiä. Hankaluuksia siitä tuli. Ehkä se saattoi joskus olla asiatonta. Ei hän kuitenkaan sydämensä pohjasta aina tarkoittanut sitä, mitä tytöille puhui. Se oli enemmän retoriikkaa. 

Eila on terapiakirjoittanut tyttökodin ajoistaan paljon. 

– Niin hartaasti odotimme vapautta, mutta vapautta mihin? Useimpia meistä odotti kylmä asfalttikatu ja elämä siellä. Oliko se vapautta? Vapaus tuntui pelottavalta. Ei ollut työtä, ei asuntoa.

Eila sanoo, että tyttökodissa heillä oli sentään jonkinlainen perusturva, ruokaa ja säännöllinen elämä. 

– Se, mikä meiltä puuttui, oli aikuisen ihmisen ymmärtävä ja auttava käsi. Tyttökoti ei ollut koti, vaan enemmänkin rangaistuslaitos, Eila pohtii.

Kun ”vapaus” viimein koitti, Eila muutti muutaman vuoden kuluttua miehensä ja lapsensa kanssa Haapavedeltä Ruotsiin. 

– En halunnut, että kukaan tulee sanomaan lapselleni, että äitisi on ollut Huvituksessa. Toin lapseni vieraaseen maahan, vieraaseen kieleen. Ei se ollut helppoa, Eila liikuttuu.

– Olin päässyt oppikouluun, mutta koti-olojen takia opiskelusta ei tullut mitään, Eila sanoo.

Eniten Eilaa kismittää, että hän menetti nuoruuden, kaikki ne vuodet, jotka olisivat olleet parasta opiskeluaikaa. 

Eila valitsi työn päihdeongelmaisten parissa. Sitä hän on tehnyt jo kymmenien vuosien ajan. Myös tytär työskentelee sosiaalialalla. 

– Tunnen vetoa siipirikkoja kohtaan. Heidän parissaan olen hyväksytty. Työkavereille en ole ikinä kertonut taustastani, yhä osa-aikaisesti työskentelevä Eila sanoo.

Eila asuu puolisoineen omistusasunnoissa, viihtyisällä alueella.

Elämä on rakentunut mallikkaasti, mutta menneisyys kahlitsee. Vapaus ei ole itsestään selvä asia.

– Tyttökodissa kokemaamme alas painamista ja nöyryyttämistä on vaikea unohtaa. Kuin olisi elänyt leima otsassa. Olen levoton. Matkalla on mukavaa, perillä ei koskaan. Ehkä se johtuu siitä, että minulta puuttui turvallinen lapsuuskoti, Eila miettii.

Haastattelujen lisäksi on jutun pohjana käytetty Anna Lembergin pro gradua Riistetty vapaus – Yläneen tyttökoti ja tyttöyden tulkinnat 1955–1971, (Turun yliopisto, 2013), ja teosta Kartanoita ja korven kansaa – Yläneen historia nälkävuosilta 2000-luvulle, Pia Mattila-Lonka, 2001. Kirjoittaja Jaana Skyttä on vapaa toimittaja, joka kirjoittaa Yläneen tyttökodista kirjaa. jskytta5@gmail.com. 

Teksti Jaana Skyttä, kuvat Vesa Ranta

Lue myös Anjan tarina

Julkaistu: 3.1.2018