Yksittäiset herkulliset anekdootit eivät pelasta Mixu Paatelaisen latteaa elämäkertaa
Huuhkajien ex-luotsi Mixu Paatelaisen tuore elämäkertateos ei nouse lajityypin kärkeen. Vaikka Paatelainen on verraton tarinaniskijä ja väläyttelee valmentajan analyyttisyyttään, moni tärkeä teema teoksessa kuitataan pintaraapaisulla. Vielä suurempi ongelma on, että kirja jättää vastaamatta useisiin tärkeisiin miksi-kysymyksiin.
Miesten maajoukkueen päävalmentajana vuosina 2011–2015 toiminut Mixu Paatelainen on merkittävä jalkapallohahmo paitsi Suomessa myös Britteinsaarilla.
Pelaajana Paatelainen oli ensimmäinen Valioliigassa pelannut suomalainen, valmentajana hän loi merkittävän uran erityisesti Skotlannin kentillä. Valinta Skotlannin Valioliigan vuoden valmentajaksi kaudella 2010–2011 kuuluu kiistatta suomalaisen valmennusperinteen merkittävimpiin saavutuksiin.
Useiden Skotlannin-vuosien ja pitkän Huuhkajat-pestin jälkeen Paatelaisen valmennusura jatkui pienemmissä jalkapallomaissa: Thaimaassa, Latviassa ja Hong Kongissa. Muutos ei ollut mitätön sumusaarten valmennuskulttuurissa marinoituneelle käskyttäjälle.
Lupaavista lähtöasetelmista huolimatta toimittaja-tietokirjailija Jukka Lyytisen elokuussa ilmestynyt teos Mixu Paatelainen – The Fighting Big Finn (Tammi) ei onnistu täyttämään ennakko-odotuksia.
Lyytisen teksti on sinänsä sujuvaa ja helppolukuista. Toistoa on jonkin verran mutta ei häiritsevän paljoa. Kirjoitusvirheitä sen sijaan esiintyy ajoittain jopa tuskastuttavan paljon. Ihmetystä herättää esimerkiksi se, kuinka monella eri tavalla Paatelaisen Hibernian-aikaisen valmentajan Alex McLeishin sukunimi on mahdollista kirjoittaa väärin.
Teoksen minä-muoto on ratkaisuna yksinkertainen muttei täysin ristiriidaton: yhtäältä minä-muoto tuo tarinaan henkilökohtaisuutta ja tarjoaa Paatelaisen kaltaiselle ”futisniilolle” oivan tilaisuuden jakaa herkullisia tarinoita kentiltä ja pukukoppien uumenista. Niitä teoksessa riittääkin. Toisaalta ensimmäisessä persoonassa kerrottu matka sulkee vääjäämättä pois Paatelaisen ”reissukumppaneiden”, kuten muiden pelaajien ja valmentajien, näkemykset.
Tarina etenee kronologisesti, mikä on valintana turvallinen mutta helposti tylsä. Pelaajana Paatelainen tunnettiin paitsi etevänä maalintekijänä myös kaikkensa antavana rämäpäisenä rymistelijänä. Päähenkilön persoona olisi siten tarjonnut mahdollisuuden myös perinteisen kronologisen rytmin rikkomiselle – tai vähintäänkin siitä poikkeamiselle.
”Lyytinen ja Paatelainen kyllä nostavat esiin monia kiinnostavia hetkiä, mutta eivät kuitenkaan malta pysähtyä niihin, pyöritellä niitä eri kanteilta ja antaa tarinan kulkea vielä syvemmälle.”
Paatelaisen elämäkertateoksen suurin ongelma on pinnallisuus. Päähenkilön uran ja elämän vaiheita käsitellään lapsuudesta näihin päiviin saakka, ja kenties juuri sen takia tärkeimmät vaiheet ja aikakaudet selostetaan verrattain tiiviisti ja osin mekaanisesti otteluihin ja niiden kuvauksiin keskittyen.
Kun yhden pelin tapahtumat on selostettu, siirrytään seuraavaan. Ja siitä pikaisesti taas seuraavaan.
Lyytinen ja Paatelainen kyllä nostavat esiin monia kiinnostavia hetkiä, mutta eivät kuitenkaan malta pysähtyä niihin, pyöritellä niitä eri kanteilta ja antaa tarinan kulkea vielä syvemmälle. Paatelaisen omat muistot ja havainnot eivät toisin sanoen nouse esiin. Mainioksi esimerkiksi kelpaa syksyllä 1997 pelattu legendaarinen ja surullisenkuuluisa Suomi–Unkari-karsintaottelu, jonka osalta Paatelainen tyytyy kertomaan lähinnä ne samat ottelutapahtumat, jotka ovat toistettu kymmeniä ja kymmeniä kertoja aikaisemmin eri yhteyksissä.
Pinnallisuus näkyy myös siinä, että persoona nimeltä Mixu Paatelainen jää kirjassa piiloon ja samalla vastaus moniin tärkeisiin miksi-kysymyksiin antamatta. Iso kuva on lukukokemuksen jälkeenkin sumea. Kontemplatiivinen tarkastelu uupuu.
Miksi juuri Skotlanti ja Englanti sopivat jalkapallomaina niin hyvin Paatelaiselle? Miksi Paatelaisen muodonmuutos pelaajasta valmentajaksi onnistui niin hyvin? Miksi suomalaisittain hieno kansainvälinen valmennusura lopulta kääntyi laskuun?
Kun kirja vastaa ainoastaan mitä- ja miten-kysymyksiin, ilmeisenä vaarana on, että Paatelaisen uran tärkeimmät opit eivät välity suomalaiseen jalkapalloon. Se on valtava menetys.
Osaltaan pintaraapaisun tuntu johtuu teoksen minä-muodosta. Äänessä on vain Paatelainen, näkökulma on yksin hänen. Urheiluelämäkerroille usein tyypilliseen tapaan itsekritiikkiä ei juuri tahdo löytyä.
”Paatelaisen kertomat värikkäät anekdootit pelaaja- ja valmennusvuosilta pitävät kirjaa jossain määrin kasassa.”
The Fighting Big Finn -teoksen kenties parasta antia on Paatelaisen valmennusarjen kuvaus Skotlannin neljännen sarjatason Cowdenbeathissa vuosina 2005–2006. Arjen kommellusten realistinen esittäminen perustelee kirjan olemassaoloa.
Kun Paatelainen kertoo pelaajien pyykkien pesemisestä kylpyammeessa, maalien yläparrujen kiinnittämisestä tolppiin, pallojen pumppaamisesta sekä pelipäivien pre-match meal -hetkistä, lukija pystyy näkemään silmiensä edessä Skotlannin alasarjojen rappioromanttisen elämänmenon. Hiki, linimentti ja mutainen nurmi tuoksuvat rahaa voimakkaammin. Cowdenbeath-vaihe näyttäytyy samalla erinomaisena esimerkkinä siitä, kuinka alhaalta Paatelaisen valmennusura lähti liikkeelle.
Paatelaisen kertomat värikkäät anekdootit pelaaja- ja valmennusvuosilta pitävät kirjaa jossain määrin kasassa. Paatelainen ei vaikuta kaunistelevan sattumuksia vaan kertoo niistä siten kuin ne ovat sattuneet. Lyhyet mutta iskevät tarinat tarjoavat kutkuttavan kuvan etenkin 1980- ja 1990-lukujen peribrittiläisestä valmennusideologiasta. Huuto pauhaa, ja ihmislähtöinen valmennus on vieras käsite. Latteahkoa kokonaisuutta anekdootit eivät valitettavasti pelasta.
Varsinkin vertailun vähäisyys eri maiden ja niiden kulttuurierojen välillä on isohko puute. Paatelainen ei juuri kerro arjestaan esimerkiksi Thaimaassa tai Hong Kongissa saati perkaa eri jalkapallokulttuureiden omaleimaisuutta. Näistä teemoista harvalla suomalaisella jalkapallotoimijalla olisi mahdollisuus kertoa. Paatelaisella olisi.
Fokus pysyy yleisellä tasolla pelissä, pelaajissa ja joukkueissa. Osin tämän takia kirja tuskin tyydyttää muiden kuin aivan kovimpien lajientusiastien tiedontarvetta.
”Teoksen osioista Huuhkajiin keskittyvä luku on kaiken kaikkiaan eniten kritiikille altis.”
Teos jakautuu karkeasti kahteen osaan: Paatelaisen pelaaja- ja valmennusaikoihin. Varsinkin valmennustaipaleen analysointia leimaa itsekritiikin puute ja syy-seuraussuhteiden laiskahko analysointi. Puhuessaan valmennuksen trendeistä ja valmentajan sielunmaisemasta yleisemmällä tasolla Paatelainen on selvästi enemmän mukavuusalueellaan kuin arvioidessaan omaa työtään.
Huuhkajat-vuosiensa ongelmat Paatelainen kuittaa lähestulkoon pelkästään maalinteon vaikeudeksi, ja haasteet esimerkiksi erikoistilanteiden puolustamisessa pelkistyvät yksittäisten nimeltä mainitsemattomien pelaajien nukahduksiin tai terävyyden puutteeseen.
Myös muita epämääräisiä kliseitä esiintyy säännönmukaisesti: mitä esimerkiksi positiivinen hyökkääminen tarkoittaa? Lisäksi Paatelainen arvioi kyllä pelin nopeutuneen – vastaavan arvion voi esittää lähestulkoon kuka tahansa valmentaja – mutta ei avaa sen tarkemmin, miten nopeutuminen näkyy käytännössä ja mitä vaatimuksia se asettaa tulevaisuuden pelaajille ja valmentajille.
Kun Paatelainen muistelee valmennusvuosiaan A-maajoukkueessa, teos ei juuri tarjoa uutta näkökulmaa varsinkaan aktiivisimmille jalkapallon seuraajille. Pinnallinen selostus on harmi, sillä monet Paatelaisen ajan luottopelaajat ovat myöhemmin nostaneet korkeaan arvoon nimenomaan käskyttäjänsä taktisen osaamisen.
Pienen maistiaisen Paatelainen toki tarjoaa kertoessaan vuonna 2010 pitämänsä välivuoden aikaisesta pelin opiskelustaan, mutta turhan lyhyeksi tämäkin pysähdys jää. Kiire edetä seuraaviin vaiheisiin on käsin kosketeltavissa.
Vaikka detaljipainotteisempi valmennuspuhe loistaa pääosin poissaolollaan, muutamissa teoksen kohdissa Lyytinen ja Paatelainen onnistuvat kutittelemaan kiinnostavalla tavalla lukijan aivonystyröitä.
Avatessaan esimerkiksi vuoden 2013 Espanja-tasapelin, kuuluisan Gijónin ihmeen, taktisia nyansseja Paatelainen vaikuttaa olevan elementissään. Ikään kuin hän innostuneena liikuttelisi nappuloita taktiikkataululla.
Myös päähenkilön pohdinta valmentajan ja pelaajiston välisestä suhteesta – esimerkkinä Paatelainen käyttää keskustelujaan Huuhkajat-kapteeni Niklas Moisanderin kanssa – on juuri sitä sisältöä, jota kirjassa olisi saanut olla rutkasti enemmän. Erityisen mielenkiintoinen on Paatelaisen väite siitä, että Moisanderin mukaan päävalmentaja oli puolustajille ankarampi kuin hyökkääjille.
Teoksen osioista Huuhkajiin keskittyvä luku on kaiken kaikkiaan eniten kritiikille altis.
Kun Paatelainen väittää Huuhkajien pelaamisen olleen hänen aikanaan tehokasta muutoin kuin maalinteon osalta, mieleen nousee välittömästi kysymys, miten tämä tehokkuus sitten ilmeni.
Verratessaan omaa aikakauttaan Markku Kanervan valmennusvuosiin Paatelainen nostaa yhtenä erona esiin sen, että Kanervan aikana pelaajat ovat pelanneet ”aika paljon” seurajoukkueissaan. Tämäkin väite jää jossain määrin irralliseksi ja sivuuttaa sen faktan, että Paatelaisen itsensä aikana esimerkiksi keskisektorin avainpalaset, Niklas Moisander, Roman Eremenko ja Perparim Hetemaj, esiintyivät isoissa rooleissa merkittävissä seuroissa.
Myös Huuhkajat-luvun juoksutuksesta on ajoittain vaikeahkoa saada kiinni. Kesken maajoukkuemuisteluiden Lyytinen ja Paatelainen poikkeavat esimerkiksi arvioimaan useiden sivujen verran junioreiden pelipaikkakohtaisuutta ja yksilölähtöistä valmennusta. Toisinaan tällaiset tarkastelut voivat tuoda pääasiaan lisäarvoa ja olla onnistuneita valintoja, mutta nyt linkki Huuhkajiin jää hieman epämääräiseksi.
”Kirjan jopa koskettavimmaksi osuudeksi nousee ehkä yllättäen Paatelaisen ja hänen Matti-isänsä suhteen kuvaus.”
Paatelaisen elämäkertateos on puutteistaan huolimatta tärkeä kulttuuriteko; päähenkilö on kirjansa ansainnut. Suomalaisessa kirjallisuudessa ei ole liikaa jalkapallovalmentajiin tai -pelaajiin keskittyviä teoksia. The Fighting Big Finn on arvokas lisä vielä toistaiseksi kapeaan hyllyyn. Samalla se on oiva muistutus varsinkin nuoremman polven lukijoille siitä, minkä tason pelaaja Paatelainen parhaimmillaan oli. Kuinka moni suomalainen on tehnyt maalin nousukarsinnoissa Valioliigaan?
Lyytinen ja Paatelainen tavoittelevat kulttuuriulottuvuutta teoksen viimeisessä luvussa, joka on eräänlainen tilinpäätös Paatelaisen jalkapallopolusta: opeista, muistoista ja tärkeimmistä kokemuksista. Lopetus on otsikkoa – Hyvää elämää – myöten kliseinen, mutta jollain tavalla viimeinen luku toimii tietynlaisena loogisena yhteenvetona, ”vanhentuvan miehen oppeina nuoremmille”.
Teoksen lopussa Paatelainen harrastaa juuri sellaista itsereflektiota, jota jo teoksen aikaisemmat luvut ovat huutaneet. Myös kulttuurisia havaintoja esimerkiksi skotlantilaisen huumorin raakuudesta alkaa yhtäkkiä tipahdella. Miksi vasta nyt?
Kirjan jopa koskettavimmaksi osuudeksi nousee ehkä yllättäen Paatelaisen ja hänen Matti-isänsä suhteen kuvaus, josta Lyytinen kirjoittaa ja Paatelainen puhuu sekä teoksen alussa että lopussa.
Isä laati pojalleen harjoitusohjelmia, antoi palautetta peleistä, auttoi uran alussa seurasiirroissa ja soitteli säännöllisesti senkin jälkeen, kun jälkikasvu lähti pelaamaan Skotlantiin. Kun isä kyseli pojan mietteitä pelaamisesta, tämän oma analyyttisyys vahvistui. Paatelaisen sanoista välittyy syvä kiitollisuus: ”Minun kehittymiselleni se [isän merkitys] oli korvaamaton asia.” Paatelainen toisin sanoen luo kehittymiselleen kontekstia, rakentaa syy-seuraussuhteita.
Aihetta makustellessa ja Paatelaisen sanoja pohtiessa mieleen tulee väistämättä kysymys, olisiko Paatelaisen pitänyt myös muiden keskeisten teemojen kohdalla laskea hetkeksi haarniskansa.
