Kesän leppeissä tuulissa vaahteran lehti havisi elinvoimaa vehreän vihreänä, ja vielä lokakuun alussa se sai tovin säihkyä iloisen oranssina.

Mutta sitten vääjäämättä tuli armoton hallayö, joka pakotti sen irtaantumaan oksastaan. Lehden kohtalo oli pudota maahan, puiden reunustamalle Honkanummen hautausmaan hiekkatielle.

Seuraavan aamun valjettua eläkeläinen, Aalto-yliopiston koulutuskeskuksen entinen projektipäällikkö, Ilari Rantala, 73, astuu tuon lehden – sekä tuhansien muiden pudonneiden lehtien – keltaamaa kävelyväylää. 

Hänen tahtinsa on rauhallinen, ryhtinsä suora ja kätensä levollisesti selän takana.

Reitti kappelille on tuttu, kulku jokaviikkoinen. Kun Rantalan edessä avautuvat ulkorappuset, eivät korkeat eivätkä turhan prameat, miehen mieli on sees.

Pääkaupunkiseudun pauhulla ei ole tulemista muistolehdon aitojen sisään. 

Etuoven oikealta puolelta, lasivitriinistä, Rantala lukee nimen. Tänä torstaina vainaja on Ari (nimi muutettu). Syntymävuosi kertoo, että menehtyessään Ari oli kuusissakymmenissä.

Muuta tietoa ei kerrota, eikä Rantala tarvitsekaan. Hän tietää, että torstaisin kello 10 siunattavilla vainajilla ei yleensä ole hautajaisissa paikalla ketään.

Odd Fellow -veljeskunnan jäsenet uskovat, että vainajan on helpompi suunnata taivastielleen, kun hautajaisissa on saattoväkeä. Yhtenä syksyisenä päivänä tutun porukan vahvuus oli yksitoista. – Toivon, että vainajalle välittyy tieto meidän läsnäolostamme, Ilari Rantala (kolmas vas.) sanoo.

Honkanummen ison kappelin alttarilta paistaa risti. Sen edessä lepää karu arkku, koristeenaan muovikukat, eikä missään hengi yhtään elävää ihmistä.

Täysi vaiteliaisuus vallitsee tilassa, mutta tunnelma ei ole pelottava tai lohduton. Arkussa ruumiina makaava Ari on muutamaa metriä vaille maallisen tiensä päässä, nyt jo ikilevossa.

Ilari Rantalan mustat juhlakengät kopsahtelevat kappelin kuhmuraisella kivilattialla.

– Monasti mietin täällä, miten ihmisen elämä voi päättyä niin, ettei hänellä ole ketään. Tai on omaisia, jotka eivät voi tai halua tulla saattamaan läheistään.

Rantala on pari vuotta, kesiä lukuun ottamatta, käynyt niin sanotuissa sosiaalisissa hautajaisissa saattoväkenä. Honkanummella vainajia on vuosittain kuutisenkymmentä, ja heitä saatetaan siunata yhdellä kerralla yksi, kaksi tai enintään kolme.

– Satuin jokunen vuosi sitten valokuvanäyttelyyn Unohdetut vainajat, ja sen herättämin ajatuksin olen nytkin täällä.

– Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat. Jeesus Kristus herättää sinut viimeisenä päivänä, pastori Karoliina Vidgrén lausuu. Hän toivottaa vainajalle ”hyvää taivaankotimatkaa” ja lainaa Antoine de Saint-Exupéryn kirjasta Pikku prinssi, kuinka tärkeimmät asiat näemme sydämellämme. 

Hengellistä harrastustaan Rantala perustelee sanomalla, että yksinäisen edesmenneen siunaustilaisuudessa oppii aina jotakin itsestään.

– Ensimmäinen ja ehkä tärkein oppi on se, miten tärkeätä on, että ihmisellä olisi ystäviä loppuun asti.

Toinen syy Rantalan tekemisiin löytyy keskiajalta periytyvästä Odd Fellow -veljeskunnasta, johon hän kuuluu.

Saattajat ovat eläkeläisiä, yrittäjiä ja työntekijöitä, jotka onnistuvat järjestämään torstaiaamuksi vapaata.

– Olemme täällä veljinä ja siskoina ilman titteleitä, ja tilaisuudet ovat osoittautuneet meille, erilaisista taustoista tuleville ihmisille, henkisesti hyvin arvokkaiksi tapahtumiksi. Tunnemme syventävämme ihmisyyden arvostusta ja lähimmäisen rakkautta itsessämme, Tapio Tolppanen miettii. 

Odd Fellow -veljeskunnassa ystävystytään usein eliniäksi.

 – Tapaamisissamme saatamme kaikenlaisten kiireiden keskellä pysähtyä rauhoittumaan.

– Toimintamme perustuu satoja vuosia voimassa olleisiin käskyihin käydä tervehtimässä sairaita, auttaa hädänalaisia, kasvattaa orvot ja haudata kuolleet.

Rantala kuvaa, kuinka kuolema on nyky-yhteiskunnassa lähes täysin piilotettu laitoksiin.

– Kuolema tulee nopeasti, ryöstää meidät julmasti, eikä ketään säästetä. Kun ruumisarkku kuskataan rattailla alttarilta kellariin ja sieltä jo ulkopuolisilta näkymättömissä krematorion polttouuniin, kuoleman kovuus tulee säälimättömimmin näkyvillemme.

– On lohdullista ajatella ja uskoa, että meidän läsnäolostamme välittyy tieto vainajalle.

Ilari Rantala, 73, on saapunut kappelille ajoissa ehtiäkseen hartaaseen mielentilaan. Hänen takkinsa ja hattunsa odottavat kantajaansa  siunaustilaisuuden ajan eteisessä.

Kappelin aulasta kuuluu vaimeaa puhetta. Kello 9.50 siunaustilaisuuteen saapuu yksitoista Ilari Rantalan Odd Fellow -kumppania. Porukan koko vaihtelee torstaisin alle kymmenestä jopa kymmeniin.

Rantala kertoo arkkua katsellessaan toisinaan ajattelevansa myös omaa viimeistä matkaansa. Suvulleen hän on jo viestinyt toiveensa pienehköistä peijaisista.

– Varmaa tietysti on, että veljeskunnan jäsenet tulevat minua saattamaan, Rantala hymyilee.

Mustiin pukeutunut yhdentoista hengen joukko istuu vieri viereen. Urut soittavat alkutahdit ihan niin kuin kaikissa kristillisissä hautajaisissa.

Sosiaalisten hautajaisten yksinkertaiset arkut tehdään Pakilan työkeskuksessa, ja siunauksesta toiseen kierrätettävät kukka-asetelmat ovat muovia. Niin vähiin ehtii kuihtua maallinen koreus ja aineellinen anti.

Helsingin Vartiokylän seurakunnan seurakuntapastori Karoliina Vidgrén aloittaa ”Isän, pojan ja pyhän hengen nimeen”.

– Olemme toivottamassa Arille hyvää taivaankotimatkaa, hän sanoo.

Virreksi on valittu 548, jota vakava saattoväki laulaa moniäänisesti ja hyvin.

”Tule kanssani Herra Jeesus, tule siunaa päivän työ. Tule illoin ja aamuin varhain, tule vielä kun joutuu yö, tule vielä kun joutuu yö.”

Pastori Vidgrén siteeraa kirjailija Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssistä, ”kuinka me näemme tärkeimmät asiat sydämellämme”.

– Ja Arinkin voimme nähdä enää sydämellämme.

Vidgrén lohduttaa vakuuttamalla, että Jumala kantaa meitä jokaista. Niin myös Aria, joka nyt on matkalla taivaan kotiin.  

– Katsokaa kukin omia käsiänne. Niistä välittyvät iloiset lapsuuden leikit, aikuisuuden tekemiset, parhaat päivät. Surut puolestaan voitte huoletta jättää Jumalan käsiin.

Viimeisen maanpäällisen matkansa vainaja kulkee kivilattialla kolisevissa kärryissä. Alttarin edestä samassa rakennuksessa olevaan krematorioon on vain muutama metri. Monesti ruumisarkun kukka-asetelma on muovia. Se korjataan talteen ja käytetään somisteena seuraavassa siunauksessa.

Kyynel pakkaa silmäkulmaan, kun saattoväki nousee seisomaan varsinaisen siunauksen ajaksi. 

– Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat. Jeesus Kristus herättää sinut viimeisenä päivänä.

Rukouksen jälkeen jatketaan virrestä 548.

”Tule askele askeleelta minun kanssani kulkemaan, sua ilman en saata olla, pysy luonani ainiaan, pysy luonani ainiaan.”

Hetken äänettömyys, ja mustapukuiset nousevat arkun ääreen yhtäaikaisesti kumartamaan. Sen jälkeen Juha Saunamäki, Tapio Tolppanen, Paul Ahlroos, Jari Nieminen, Jaakko Lehto, Hans Parvikoski, Pentti Salokangas, Anja Torala, Henry Torala, Kari Turunen ja Ilari Rantala poistuvat aulaan pukemaan mustat päällysvaatteensa. 

Kullakin on vielä hetkinen aikaa tutkailla omaa sydäntään.

– Iloitsemme, ettei Arinkaan tarvinnut lähteä yksin. 

Teksti Hannu Koskela, kuvat Timo Pyykkö