Yksilövalmennus on suomalaisen jalkapalloilun tuorein hupsutus – ”Kuin maalaisi vuotavaa kattoa”
Pääkaupunkiseudun jalkapallokentille on saapunut yksilövalmentajia kuin sieniä sateella. He lupaavat paljon, mutta näytöt puuttuvat. Toimintaan on puututtava ennen kuin homma lähtee täysin käsistä.
Etelä-Lontoossa kehittyy tiuhaan tahtiin maailmanluokan jalkapalloilijoita. Alue on nostettu Pariisin lähiöiden rinnalle, kun puhutaan Euroopan rosoisimmista, kykyjä kasvattavista jalkapallokeskuksista.
Valioliiga tulvii etelälontoolaisia kykyjä. Declan Rice, Joe Gomez, Callum Hudson-Odoi, Eberechi Eze, Jadon Sancho ja moni muukin kasvoi Thamesin alapuolella.
Kävin kuutisen vuotta sitten tutustumassa Etelä-Lontoossa Brixtonissa paikalliseen jalkapallokouluun, Afewee-akatemiaan, jonka perusti Steadman Scott vuosituhannen vaihteessa.
Scott kiertää etelälontoolaisissa pikkuseuroissa ja poimii akatemiaan parhaat alle 12-vuotiaat pelaajat. Afewee tarjoaa lisäharjoittelua lupaavimmille jalkapalloilijoille.
Scott pyörittää viikossa muutamaa ryhmää. Niissä harjoitellaan perustaitoja ja pelataan paljon. Jopa harjoituksissa pääsevät kentälle vain parhaat. Osa odotteli pelivuoroaan pitkään, kun kävin Brixtonissa. Peliaika piti ansaita.
Afewee laskuttaa pelaajilta punnan per tapahtuma. Monelle etelälontoolaiselle jalkapalloilu voi tarjota väylän parempaan elämään. Scott haluaa, että kaikki pääsevät mukaan toimintaan, vaikkakin Afewee elää kädestä suuhun. Tarinoiden mukaan Arsenal on jo ainakin kerran pelastanut Scottin jalkapallokoulun.
Afewee on jäänyt ajatuksiini. Toiminnassa on jotain puhtaan luomumaista. Kerätään kykyjä pulppuavalta alueelta innokkaimmat ja pannaan heidät karuun, vettä vuotavaan jalkapallohalliin taistelemaan kaukalomaiselle kentälle.
Sunnuntain harjoituspeleihin Scott poimi viikon peleissä parhaiten pärjänneet pelaajat. Muut saivat tehtäväkseen harjoitella lisää omalla ajallaan.
”Jos englantilainen kyky miettii tosissaan koulun lopettamista ja jalkapalloon panostamista, niin Suomessa asia menee usein toisinpäin.”
Englantilainen jalkapallojärjestelmä on monella tapaa armoton. Vain prosentin murto-osa pääsee ammattilaiseksi, mutta kaikki on laitettava yhden kortin varaan. Afeweessa pelaaminen päättyy seinään, jos esimerkiksi Valioliigan jätti poimii kyvyn Scottin koulusta. Jatkossa kaikki tekeminen keskittyy seuran suljettuun harjoituskeskukseen.
Suomessa jalkapalloilu on harvemmille ainoa tie kohti parempaa elämää. Meillä on tarjolla halvempaa koulutusta, vaihtoehtoja.
Suomessa myös jalkapalloilu on vapaampaa. Seurojen harjoituskeskuksiin voi kävellä sisään kuka vain. Pelaajat saavat tehdä vapaa-ajallaan mitä vain.
Jos englantilainen kyky miettii tosissaan koulun lopettamista ja jalkapalloon panostamista, niin Suomessa asia menee usein toisinpäin.
Moni haaveilee Suomessakin elämästä jalkapalloammattilaisena. Jalkapalloilu on yhä suositumpi harrastus, ja lisenssipelaajien määrä kasvaa. Seurat kehittyvät, mutta samalla kehittyvät erilaiset ilmiöt lajin ympärillä.
Tällä hetkellä pääkaupunkiseudulla puhuttaa suosiotaan kasvattavat yksilövalmennukset ja pienryhmätapahtumat. Joissakin juniorijoukkueissa pelaajat ja vanhemmat kokevat painetta osallistua lisämaksulliseen toimintaan, koska kaikki muutkin tekevät niin.
Yksilövalmennuksissa valmentaja vetää yksittäiselle pelaajalle esimerkiksi tunnin tapahtuman, jossa kaikki huomio kiinnittyy yhteen pelaajaan. Pienryhmävalmennuksessa ryhmään voi kuulua viidestä kymmeneen pelaajaa, jopa enemmän.
Tämä on vanhemmille kallista puuhaa. Joukkueessa pelaaminen maksaa herkästi korkeimmalla tasolla junioreissakin 150 euroa kuukaudessa. Tähän tulee päälle vielä matkat ja muut lisäkustannukset. Puhumme usean tuhannen euron vuosikustannuksista.
”Seurat jäävät neuvottomiksi, kun personal trainer tulee kentän kulmaan vetämään harjoituksia.”
Yksilövalmennukset (tai pienryhmät) maksavat noin 40–80 euroa per kerta. Osa toimijoista tarjoaa paketteja, joihin sisältyy useampi kerta ja erilaista konsultointia, esimerkiksi seurajoukkueen pelin katsominen ja palautteen antaminen. Innokkaimmat yksilövalmentajat, esimerkiksi erityisesti Espoon seudulla toimiva Proxima FC, järjestävät jo pelejäkin, jopa matkoja ulkomaan turnauksiin.
Tämä kaikki tapahtuu, kun Suomessa puhutaan harrastamisen kohonneista hinnoista, joita seurat jopa yrittävät hillitä erilaisilla kulukatoilla.
Ei siis ihme, että yhä laajemmalle levinneet yksilö- ja pienryhmävalmennukset herättävät kasvavaa närää. Seurat jäävät neuvottomiksi, kun personal trainer tulee kentän kulmaan vetämään harjoituksia.
Osa varaa kenttävuoron, mutta osa tulee omalla luvalla. Samalla on lisääntynyt ilmiö, jossa tiettyyn pienryhmävalmennukseen osallistuva porukka pelaakin yhtäkkiä samassa seurajoukkueessa.
Tilanteen tekee kiusalliseksi, jos yksilö- tai pienryhmävalmentaja toimii myös seurajoukkuevalmentajana. Ilmiöllä on useita ulottuvuuksia.
Yksilö- tai pienryhmävalmentajalla saattaa pelata oma lapsi joukkueessa, ja toinen perheenjäsen toimia esimerkiksi joukkueenjohtajana tai vastata sosiaalisesta mediasta. Pikkuhiljaa koko touhu johtaa enemmän tai vähemmän yksilö- tai pienryhmävalmennuksen pariin.
Joku jää tässä leikissä aina ulkopuolelle.
Suomessa rakastetaan sääntöjä ja rajoituksia, mutta jalkapalloilu on monella tapaa vapaa vyöhyke. Täällä kuka tahansa saa perustaa yksilö- tai pienryhmävalmennuksen, aloittaa markkinoinnin sosiaalisessa mediassa ja tulla vielä seuran harjoituskeskukseen vetämään toimintaa. Täällä ei todellakaan tarvita Football Personal Trainer -lisenssiä.
Seurat noudattavat työhaastatteluissaan yhä tarkempaa protokollaa ja tarkastavat lähes poikkeuksetta rikosrekisteriotteet. Yksilö- ja pienryhmävalmennus on villi länsi. Kukaan ei valvo, kuka lapsia valmentaa yksilö- tai pienryhmävalmennuksessa.
Pahimmissa tapauksissa nämä lapset (puhumme alle 12-vuotiaista) valjastetaan vielä sosiaalisessa mediassa markkinointikasvoiksi yksilö- tai pienryhmätoimintaa tarjoaville tahoille. Liikutaan hyvin harmaalla alueella.
Kukaan ei valvo, pitävätkö nämä personal trainerit lupauksistaan kiinni. Pelkkä nopea vilkaisu esimerkiksi Instagramiin antaa kirjavan listauksen erilaisia markkinointipuheita.
”Jokainen yksilövalmentaja voikin kysyä itseltään, mitä annan jalkapallolle?”
Entinen huippujalkapalloilija, Rondo Coachingia pyörittävä Mika Väyrynen kertoo, että haluaa auttaa pelaajia kehittämään wow-efektin pelaamiseensa.
Ajatella, jos joku seura uskaltaisi lähteä liikkeelle yhtä räväkällä markkinoinnilla. Toivottavasti Väyrynen onnistuu, sillä nykyisin Suomessa on vaikeuksia kasvattaa kansainväliselle tasolle kelpaavia, peruspelaamisen taitavia jalkapalloilijoita.
Suomessa yksilö- ja pienryhmävalmennuksen pioneeri on Palloliiton Captain’s Ball -gaalassakin palkittu Pertti Kemppinen.
Kemppisen Tanoke on liikuttanut jalkapalloilijoita jo usealla vuosikymmenellä. Kävin joskus vuosituhannen alkupuolella Kemppisen Tanoke-alkeiskurssilla. Tuohon aikaan Tanoke-valmentajia jopa pilkattiin. Nähtiin, että Tanoke-pelaajat harhauttelevat kartioita vastustajia paremmin.
Kemppinenkään ei tuolloin paistatellut julkisuudessa. Eräs koulutukseen saapunut valmentaja luuli, että hän on oven avaava talonmies.
Kemppisen maine kasvoi, kun hänen harjoituksissaan vuosikausia hikoillut Oliver Antman ponnahti pinnalle. Samalla puhe yksilö- ja pienryhmävalmentajien ympärillä on muuttunut. Niiden suosio on kasvanut valtavasti.
Kemppinen on antanut lajille paljon. Moni muu on taas ottanut paljon. Jokainen yksilövalmentaja voikin kysyä itseltään, mitä annan jalkapallolle?
Ilmiö on totta kai maailmanlaajuinen. Lontoossakin tarjottiin yksilövalmennusta puistoissa. Erona on, että niihin on lähes mahdoton saada esimerkiksi Valioliigan jättien akatemiapelaajia.
Valioliigan seurat pyrkivät pitämään kaiken mahdollisen hässäkän kaukana toiminnastaan. Harjoituskeskukseen tarvitaan kulkulupa. Jos pelaajan vanhemmat tai agentti aiheuttavat ongelmia, voidaan lupa ottaa pois.
Seurat yrittävät pitää kaikki langat käsissään. Tämä on syy, miksi esimerkiksi Afewee-akatemiaan osallistumista ei katsota hyvällä.
Ei, vaikka Lontoossakin katupelaaminen on vähentynyt. Brixtonissa lähipihoille lähteminen on vaarallista, sillä rikollisryhmät merkkaavat reviirinsä tarkasti.
Suomessa eletään eri kulttuurissa, mutta katupelaaminen puuttuu meiltäkin. Juniorijalkapalloilijan kaikki toiminta on herkästi hyvin järjestettyä. Pelaajat istuvat autossa tai julkisissa liikennevälineissä, käyvät pelaamassa tai harjoittelemassa ja istuvat jälleen pitkät tai vähän lyhyemmät matkat.
Joku vanhemman koulukunnan valmentaja sanoi aikoinaan, että autossa istumalla oppii hyväksi autossa istujaksi. Yksilö- tai pienryhmävalmennukselle (esimerkiksi Tanokelle) on varmasti aikansa ja paikkansa, mutta tällä hetkellä yleinen keskustelu on kentän laidoilla pahasti sivuraiteella.
Mihin on kadonnut kulttuuri, että pelaaja ottaa mukaan kassillisen palloja ja menee harjoittelemaan potkuaan tuntikausiksi? Ei tähän yksilövalmentajaa tarvita, vaan rakkautta lajiin ja ympärille kulttuuri, joka korostaa vastuuta omasta oppimisesta.
Tai mihin on kadonnut tapa mennä yhdessä kentälle tuntikausiksi pelaamaan? Soitetaan kavereille ja pelataan vanhempia ja nuorempia kavereita vastaan. Juuri pihapelit johtavat tehokkaaseen oppimiseen. Ne siirtyvät takuuvarmasti oikeaan peliin.
”Myöhemmin Kemppinen heräsi psykokinestiikkaan eli siihen, miten kentällä havainnoidaan.”
Lajiin rakastuminen ja kiintyminen johdattelee eri aloilla hyvin samanlaisia kaavoja. John Lennonin äiti Julia yritti tarinoiden mukaan ohjata poikaansa kitaratunneille. Paul McCartney kävi muutamalla pianotunnilla, mutta The Beatles ei näillä eväillä syntynyt.
Sen sijaan Lennon ja McCartney usein lintsasivat koulusta ja kirjoittelivat lauluja kilpaa liverpoolilaisessa pubissa. George Harrison taas opetteli soittamaan kitaraa sormet verillä.
Aivan samaan tapaan maailman parhaat jalkapalloilijat kasvavat usein kaduilla vapaasti pelaten, intohimolla taidot oppien.
Yksilö- ja pienryhmävalmennukset keskittyvät usein tekniikan opettamiseen. Tämä on yksi mielenkiintoisimmista ja haastavimmista asioista juniorijalkapalloilussa. Kemppisen alkuaikoina pelaajat kiersivät kahdeksikkoa kartioiden ympärillä.
Myöhemmin Kemppinen heräsi psykokinestiikkaan eli siihen, miten kentällä havainnoidaan. Pää saatiin irti maasta: Antmankin ottaa tanokemaisia nopeita kosketuksia ja säätelee askeltiheyttään ilman, että katsoo palloa.
Kemppinen on siis vuosikymmenten saatossa näyttönsä antanut ja kunniamainintansa ansainnut. Hän on oppinut ja kehittynyt, luonut suoranaisen instituution.
Samalla konkari on asettanut riman hyvin korkealle yksilö- ja pienryhmävalmennuksen suhteen. Toinen ääripää on pelaaja, joka käy yksilö- tai pienryhmävalmennuksessa, mutta taito ei siirry kentälle. Ei tapahdu wow-efektiä, eikä paljon muutakaan.
Suomessa huudetaan herkästi Palloliittoa apuun. Yksilö- ja pienryhmävalmennuksen suhteen liittoa voisi pyytää tekemään yhden asian: luokaa lasten ja nuorten parissa toimiville personal trainereille jonkinlainen, esimerkiksi vapaaehtoinen lisenssijärjestelmä, jota he voivat käyttää toimintansa markkinoinnissa.
”Juuri tätä suomalainen jalkapalloilu kaipaisi enemmän. Vapaata pelaamista, joka ottaa kaikki mukaan – ei sulje ketään pois.”
Jos kuntosalilla toimivan personal trainerin pitää osoittaa pätevyytensä, pitäisi vastaavaa järjestelmää harkita jalkapalloiluun. Muuten koko homma uhkaa lähteä käsistä.
Yksilö- ja pienryhmävalmennus on rahakasta puuhaa. Jos valmentaja saa (ehkä jopa ilmaiselle vuorolle) viidestä kymmeneen 40–80 euroa tunnista maksavaa pelaajaa, niin MobilePay kiittää.
Seurojen on siis lähes mahdotonta kilpailla tässä toiminnassa. Yksikään seura ei pysty maksamaan valmentajalle satoja euroja tunnista.
On siis katsottava laatikon ulkopuolelle. Afeweemäinen toiminta Suomessa puuttuu. Mitä, jos seurat järjestäisivät avoimia pelitapahtumia, joihin voisi osallistua yhdellä eurolla? Paikalle tarvittaisiin yksi valmentaja valvomaan toimintaa, lapset ja nuoret hoitaisivat loput.
Vuoro voisi kestää hyvinkin jopa kolme tuntia. Talvella pelattaisiin futsalia, kesällä vaikka nurmikentällä. Pelkkää peliä, joka aivan varmasti siirtyy käytäntöön (oikeaan peliin) hyvällä prosentilla.
Esimerkiksi Helsingin kaupunki on tarjonnut kolikkovuoroja Talin halliin. Näillä vuoroilla kuka tahansa voi mennä hyviin olosuhteisiin harjoittelemaan muutamalla kolikolla. Tämä toiminta on hyvää, mutta siitä puuttuu afeweemäinen järjestelmällisyys. Eri seuroissa pelaavat pelaajat jäävät herkästi omiin kuppikuntiinsa, potkimaan ylärimakilpailuja.
Viikko sitten havahduin Töölön Pallokentällä, kun Roman Eremenko pelasi harrasteporukan kanssa huvikseen jalkapalloa. Kentällä viiletti (tai seisoi) pelaajia Bolliksen vanhoista kentänhoitajista ukrainalaislegenda Aleksandr Baranoviin. Eremenko näytti nauttivan joka sekunnista, ja mukaan mahtui muutama rabona-potkukin.
Juuri tätä suomalainen jalkapalloilu kaipaisi enemmän. Vapaata pelaamista, joka ottaa kaikki mukaan – ei sulje ketään pois.
Lontoossa ensimmäisen asuntoni vuokraisäntä Mr. Rich (nimi on totta ja todellakin totta) vietti talvet jossain lämpimässä veroparatiisissa ja lähetti poikansa Rich Juniorin tarkkailemaan vuotavaa kattoani.
He päätyivät maalaamaan pahasti kostuneen kohdan valkoisella maalilla. Läikkä jäi piiloon hetkeksi, mutta ongelma ei kadonnut mihinkään. Lattia kastui taas pian uudelleen.
Jostain ihmeen syystä tämä tarina tuli mieleen, kun kirjoitan suomalaisesta yksilövalmennuksesta. Ehkä ajatukseni vain virtasivat Lontooseen.
Emme pysty Suomessa kasvattamaan maailmanluokan pelaajia. Ikävä kyllä yksilövalmennus nykymuodossaan ei palvele suomalaisen jalkapalloilun tulevaisuutta, vaan enemmänkin piilottaa alleen oikeat ongelmat.
