Yksi susi on arvokkaampi kuin tuhat koiraa
Jos susi kuolee, häviää jotain sellaista, mitä koirissa ei enää ole, kirjoittaa Ilonpilaaja Sammeli Heikkinen.
Suomessa ja rajoillamme elää suurin piirtein 57 susilaumaa, tai oikeastaan -perhettä. Lisäksi pareja elelee omilla reviireillään 19. Susia oli Luonnonvarakeskuksen Luken tuoreen arvion mukaan maaliskuussa 430.
Suomessa on yli 800 000 koiraa. Arvio on vuodelta 2023, mutta tuoreempaa ei ole, sillä susien määrää seurataan äärettömän paljon tarkemmin kuin koirien määrää.
Susien ja koirien törmäykset kiinnostavat vielä enemmän. Niissä koiralta lähtee monesti henki ja tapauksesta raportoivalta toimittajalta holtti.
Susikanta on kasvanut viime vuodesta mukavasti. Koirakanta vasta onkin kasvanut. Vielä viime vuosikymmenen lopulla Suomen koiramäärä oli noin 650 000 eläimessä. Sudetkaan eivät ole estäneet 150 000 yksilön kannankasvua.
Sudet tappavat vuosittain joitakin kymmeniä koiria. Liikenteessä kuolee vähintään kymmenen kertaa enemmän koiria, mutta siitä ei meteliä – tai jatkuvaa tilastoseurantaa – pidetä, koska autoilu vaatii uhrinsa.
”Poronhoitoalue on tappotanner, jonne eksyvät eläimet tapetaan nopeasti ja säälittä.”
Se numeroista, hetkeksi. Vastataan välillä otsikon ulvahdukseen.
Jokainen susi on yksilö, niin on jokainen koirakin. Yleensä koira on omistajalleen tärkeä, rakaskin. Se on ymmärrettävää, sillä koirat ovat aika ihania. Koirayksilön menetys on tragedia koiran ihmisille.
Mutta jätetään tunteet sivuun, sillä niistä ei nyt ole kyse.
Susia on nyt enemmän kuin aikoihin, ehkä enemmän kuin sitten 1800-luvun. Silti niitä on liian vähän. Suomen luontopaneelin lausunnon mukaan perinnöllisen elinvoimaisuuden turvaamiseksi yksittäisessä susikannassa olisi hyvä olla yli tuhat eläintä. Paneeli myöntää heti, ettei Suomessa sellainen legit onnistu, mutta jatkaa:
”...on hyvä ymmärtää, että nykyisen susimäärän pieneneminen johtaa väistämättä sisäsiittoisuuteen liittyvien riskien kasvamiseen.”
Suomen susikanta on käytännössä revennyt kahtia, nopeasti kasvanut ja kasvava osa elelee Lounais-Suomessa, toinen puolikas taas pitkin itärajaa. Poronhoitoalue on tappotanner, jonne eksyvät eläimet tapetaan nopeasti ja säälittä pois kuljeksimasta reippaasti annosteltavilla poikkeusluvilla.
Tällainen sirpaloituminen heikentää kantaa ja lisää sisäsiittoisuuden vaaraa. Varsinkin Lounais-Suomen susien perimä on kapea.
”Pennun vanhemmat ovat todennäköisesti perimältään yhtä lähellä toisiaan kuin sisarukset.”
Mitä enemmän susia menetetään, sitä sisäsiittoisempia jälkeläisiä. Siksi jokainen susi on arvokas. Suomen satojen tuhansien koirien suhteen peli on ehkä sen sijaan jo menetetty. Ainakin, kun puhutaan niin sanotuista rotukoirista.
Yle kertoi toissakesänä, että kun hommaa jonkun suosituimpien rotujen pennuista, pennun vanhemmat ovat todennäköisesti perimältään yhtä lähellä toisiaan kuin sisarukset.
Esimerkiksi kultaisennoutajan, norjan harmaan hirvikoiran, suomenpystykorvan ja pitkäkarvaisen collien jalostustyö on ollut niin rautahanskaista, että pentujen vanhemmat ovat geneettisesti läheisempää sukua kuin sisarukset. Karmivan ihailtavasti ihminen voi siis päästä hyvin lähelle kloonaamista varsinaisesti kloonaamatta eläimiä.
Sadan tuhannen koiran menettäminen olisi sata tuhatta murheellista yksilökohtaloa, mutta se tuskin riittäisi edes hillitsemään koirakannan kasvua.
Sadan suden menettäminen taas voisi olla ratkaiseva isku Suomen susikannan elinvoimaisuudelle.
