Image

Yksi perjantai-ilta, kymmenen tarinaa Itä-Helsingistä, osa II


Kymmenen toimittajaa ja valokuvaajaa seurasi toukokuussa samanaikaisesti yhden perjantai-illan viettoa kodeissa eri puolilla Itä-Helsinkiä. Viisi ensimmäistä tarinaa julkaistiin viikko sitten, tässä artikkelin toinen osa.
Kuvat Rasmus Härkönen, Veera Nivalainen, Mathias Foster, Julia Sivén, Onni Aaltonen

Vuosaari: Hepuli kannen alla

Sakset ovat jossakin. Kukaan ei ole ehtinyt siivota.

”Oispa siivooja”, Mari Korhonen sanoo.

Hän on äiti, joka on perustanut kodin Vuosaaressa sijaitsevaan asuntolaivaan, M/S Suukkoon.

Kallahti on tuulinen ja aaltoinen satama tänäänkin. Sisällä Elsa-koira syö luuta pöydän alla. Tytär Julia ei tarvitse ruokaa, koska on syönyt hot dogin Ikeassa. Julia alkaa koota amerikkalaisen jalkapallon treenikamojaan. Isä Vellu on valmiina heittämään tyttärensä harjoituksiin Pasilan pyöräilystadionille.

Elsa pitäisi pian ulkoiluttaa.

”Toisinaan tää on täyttä paskaa. Jos voisi kääntää selän tälle”, Vellu sanoo.

Manaus on osittain kuivaa huumoria. Hän ei vaihtaisi laivaa mihinkään muuhun majapaikkaan. M/S Suukon kokoonpano vaihtelee: kolme, neljä tai kuusi uusperheenjäsentä. Jos Marin poika Kasper ja Vellun tyttäret Julia ja Emma eivät ole laivavuorossaan, Vellu ja Mari nukkuvat Elsa-koiran kanssa kolmistaan veden päällä.

Pariskunta on omistanut M/S Suukon kohta kolme vuotta. Se on lyhyt aika. Jotkut rakentavat asuntolaivaansa vuosikymmeniä. Vuonna 1975 valmistettua kalastustroolaria on käytetty ensivuodet neuvostovakoiluun. Nykyasujat ostivat laivan turkulaiselta perheeltä. Nyt he ovat remontoimassa alakerran kolmesta hytistä olohuonetta. Liitutaulussa lukee lohduttavasti Done is better than perfect. Se on lainaus Mark Zuckerbergiltä.

Vellu lähtee ajamaan Juliaa Pasilaan. Nappikset kolisevat metallisilla portailla, jotka vievät ylös ohjaamoon. Se on myös rauhoittumis­paikka ja työhuone.

Lapset Emma ja Kasper ovat kyllästyneet kortinpeluuseen. Kasper sekoittaa kaakaota ja tekee voileivän.

”Kasper, voitais kattoo, mitä valitaan sun koulukuvista”, äiti Mari sanoo.

”Kaikki.”

”Parhaat.”

Koira Elsa haluaisi syödä voileivästä jääneitä tomaattia ja kurkkua, vaikka tietää, ettei saisi.

”Elsa, alas!” perheenjäsenet huutavat vuorotellen.

Tassunjäljet ovat jääneet betonivalusta puurappusiin, joista Elsa on astellut alas kesken remontin.

Kasper pompottaa superpalloa, ja se lentää tulevan olohuoneen remontin keskelle.

Seinille on ruiskutettu kerros uretaania, joka pitää kylmää ilmaa ja tiivistyvää vettä loitolla. Keulassa on aikuisten makuuhuone, käytävillä lasten hytit. Kuivavessa on kuin karavaanareilla, ettei yöllä tarvitse aina nousta yläkerran vesivessaan.

”Kasper, pitäisikö teidän viedä Elsa ulos?”

Lapset huutavat ei.

”Voisitte sen viedä.”

”Eikä voida. Se vie meidän superpallon.”

Kasper vetää Jokerit-lippiksen päähän ja lähtee pompottelemaan superpalloa Emman kanssa ulos.

Home is where your heart is, lukee sisällä sisustustaulussa. Pienessä hyllyssä on kirjoja: Onnellinen perhe, Suuri solmukirja ja vieraskirja. Ilmanvaihto hurisee. Jos ei hurisisi, laivassa hengittäisi kuin pullossa.

Monen asuntolaivurin tausta on merillä. Vellu on merivartija. Mari on purjehtinut pienestä asti. Juuri kukaan laivaeläjistä ei uskalla sanoa julkisuudessa asuvansa satamassa, vaikka kaikki ovat ylpeitä asuntolaivureita. Muistissa on, että viralliselta linjaltaan asuntolaiva­myönteiseltä Helsingin kaupungilta on voinut saada uhkauksia, jos on julkisesti kertonut asuvansa laivassa.

Lapset jatkavat superpallon pompotusta sisällä, ja pallo pomppii kahvikuppiin. Kasperin mukaan toinen pallo ei halunnut tulla takaisin vaan upposi mereen kuin Jack Titanicissa.

Emmaa hihityttää. On perjantaiväsymys, josta seuraa ”hepuli”.

Kannella kolisee, kun Vellu palaa. Vanhemmat alkavat kokata paistettua kanaa ja perunamuusia. He pohtivat, pitäisikö saunaa jo lämmittää. Siitä piti uusia kiuas, kun edellinen ruostui puhki sille heitetystä suolavedestä.

Emma ja Kasper pelaavat sanaselityspeli Aliasta.

”Jos sä pöllit jonkun taskusta. Mikä sä oot?”

”Paskasakkia.”

Keittiön aikuisia arvailut naurattavat.

”Mikä on kyttyrä?”

”Se on Notre Damen kellonsoittajan selkä.”

Emma nauraa kyyneleet silmissä.

”Ne on hysteerisiä”, Vellu huokaa keittiössä.

”Iskä, Kassun pitää mennä nukkumaan”, Emma sanoo ja nauraa.

Ruoan tuoksu leviää tilaan. Sähkökynttilä lepattaa pöydällä. Tulipaloa varten on kolme sammutinta ja yksi palopeite.

Seinällä on viiri, jossa lukee Persauki Yacht Club.

Kun ruoka on valmista, lapset käyvät tivaamaan, voiko samalla katsella televisiota. Lupaa ei heru, koska ruokapöydän vieressä katselu häiritsisi muita. Kun olohuone valmistuu, lapsille on luvassa Netflixiä ja Minecraftia. Syksyllä.

Ruoan jälkeen perhe nousee kannelle. Elsa-koira juoksee edellä. Tuuli on viileää. Keulassa on odottamassa viisi polkupyörää ja jumppapallon kokoinen fendari eli pehmuste joka estää veneen kyljen hankautumisen laituriin tai muihin veneisiin. Maalta kuuluu jäätelöauton tunnuskappale. Kasper skeittaa kohti.

”Lähetkö mun kaa kävelylle?” Mari kysyy.

”Lähden”, Vellu vastaa ja hakee kävelysauvat.

He vievät Elsan mukanaan.

Tero Kartastenpää

Kuva: Onni Aaltonen

Roihuvuori: Ihmisen viisi kiusausta

Kirsikkapuut ovat kukassa. Roihuvuori on keväällä kaunis.

Tatiana Solovievalla on yllään vihreä fleece ja sen alla vaaleanharmaa pusakka. Hän istuu keittiön­pöydän ääressä ja hörppää kahvia kupista, jossa lukee cappuccino erikokoisilla fonteilla. Pöydälle on aseteltu suukkoja muistuttavia täytesuklaita ja pikkuleipiä, joita täytyy puraista niin kovaa, että melkein sattuu.

Alkuillan aurinko on lämmittänyt suklaat ja niistä jää ruskeat läntit sormenpäihin. Miesystävä Victor tulee parin tunnin päästä ja silloin korkataan madeiraviini.

Tatiana asuu Roihuvuoressa 13-vuotiaan poikansa Alexandron eli Saskan ja kahden gerbiilin, Tikun ja Takun, kanssa. Hän tuottaa työkseen matkailupalveluita ja puuhaa kaikkea kulttuuriin liittyvää. Parhaillaan Tatiana valmistelee Helsinki-päivään puugraffiti­performanssia, jossa vanha nainen juttelee kissalleen suomeksi, venäjäksi ja inkeriksi. Projekti on osa isompaa inkeriläishanketta, jonka Tatiana toivoo kasvavan dokumenttielokuvaksi.

Ruokapöydällä on venäjänkielinen Psychologies-lehti ja pinoissa cd-levyjä. Klassista musiikkia, Bostonia, Suzanne Vegaa. Tatiana rakastaa musiikkia. Yleensä täällä kuunnellaan Radio Helsinkiä, mutta perjantai-iltojen rentoutumismusiikki on klassista.

Stereoissa soi xylofoniversio Franz Schubertin kirkkosävellyksestä Ave Maria. Seinällä riippuu ortodoksinen ikoni. Tatiana uskoo jumalaan ja paastoaa. Viime pääsiäisen Via Crucis -vaelluksessa hän näytteli Apostoli Filippuksen roolin.

”Mulla on tosin parhaillaan vaikeaa Jeesus Kristuksen käskyjen kanssa. Ja koko sen patriarkaatin.”

Jäinen köntti pakastuspussissa muistuttaa rikossarjojen kuvia uhreista, jotka on kiedottu muoviin ja nakattu mereen. Saska on pyytänyt merestä kaksi kalaa, jotka ovat nyt jäätyneet yhdeksi.

Hän käy kalassa läheisellä Tammisalon sillalla ja Strömsinlahden venesatamassa, kesäisin mökillä Sarvisalossa, lähellä Porvoota.Sillalta tulee kolmipiikkiä, salakkaa, ahventa, särkeä ja sorvaa. Lempikala on mökillä saatu hauki.

Kalastaminen tuli isältä, joka viihtyi virveli kädessä. Äidin tehtävä oli kokata eväkkäät. Saska osaa jo perata pyytämänsä kalat, kohta hän varmaan osallistuu ruoanlaittoonkin.

Tatiana varttui Pietarissa ja tuli Suomeen ensimmäisen kerran vuonna 1991. Ensin Raaheen, jossa hän meni naimisiin, ja erottuaan Helsinkiin. Pääkaupungissa hän työskenteli ruusutyttönä ja kävi aina kukkakimppunsa kanssa Kafe Moskovassa lepäämässä, juomassa kupin teetä tai Vana Tallinnia. Pian hän sai töitä tiskin takaa ja tutustui paikan omistaneisiin Kaurismäen veljeksiin Akiin ja Mikaan.

Aki antoi Tatianalle tanssiroolin geishana elokuvassa Juha (1999).

”Tein taustatyöni huolella. Kävin etsimässä arkistoista videoita siitä, miten geishat käyttävät viuhkaa.”

Vuonna 2003 Tatiana muutti Espanjaan. Hän tanssi flamencoa, ryhtyi tanssinopettajaksi, tapasi miehen, rakastui ja tuli raskaaksi. Saska syntyi Cadiziin vuonna 2005, ja pian sen jälkeen Tatiana tuli lapsensa kanssa Helsinkiin.

Heti syntymän jälkeen Saskalta löydettiin vakava sydänvika, ja hän on käynyt läpi kolme avosydänleikkausta.

”Flamencossa kulkevat rinnakkain ilo ja tragedia. Nyt hän on mun flamenconi”, Tatiana sanoo.

Saska on fyysisesti ikäisiään jäljessä, mutta sydän toimii. Hän on kohtelias, hyvätapainen ja aurinkoinen nuori, joka tykkää huomiosta, ihmisten viihdyttämisestä ja japanilaisista animaatioista.

Kun äiti juo kahvia, Saska katsoo televisiosta Studio Ghiblin elokuvaa Laputa – linna taivaalla ja nostaa jalat sohvalle.

”Hän rakastaa pehmeitä asioita, kuten My Little Ponya”, Tatiana sanoo. ”Mutta Saska osaa olla myös kova. Päiväkodissa hän puri kiusaajaansa.”

Kohta he kinastelevat siitä, kauanko Saska saa pelata puhelimellaan. Tatianan mielestä Saskalla on peliaddiktio. Hän ajattelee, että kaikilla ihmisillä on viisi pahetta: seksi, alkoholi, huumeet, pelit ja nopeus. Nämä kiusaukset myös jokainen nuori mies joutuu kohtaamaan.

Madeirapullo on tyhjä ja aurinko laskenut.

Tatianan miesystävä Victor työskentelee it-alalla, mutta taide on hänen intohimonsa. Häntä on pyydetty puhumaan tuttavansa pitämään ”VIP-kerhoon” (”very interesting people”) kuvataiteen ja musiikin välisestä yhteydestä.

”Aihe, jota kukaan ei tunnu muistavan.”

”Paitsi sinä ja Kandinsky”, Tatiana sanoo ja nauraa.

Venäläinen ekspressionisti Wassily Kandinsky vaikeili sen kanssa, ettei hän kyennyt maalaamalla ilmaisemaan sydämensä värähtelyjä yhtä tehokkaasti kuin selloa soittamalla, Victor selittää.

”Kandinsky tajusi, että muotokuvien ja maisemien sijaan hänen täytyy maalata muotoja ja värejä. Näin hän löysi abstraktin taiteen.”

1980-luvulla Victor suunnitteli julisteita leningradilaiselle jazz­klubille ja teki samanlaisen oivalluksen.

”Kollegani ajatteli, että jos soitetaan Duke Ellingtonia, julisteessa pitäisi olla hänen kuvansa. Ongelma oli, että kukaan ei tunnista Ellingtonin kasvoja, joten muotokuvan ja musiikin välillä ei ole yhteyttä. Tajusin, että voin välittää musiikin värähtelyt muotojen ja toistuvien kuvioiden kautta.”

Victorilla oli puoliso, jonka kanssa hän maalasi pienen asuntonsa ovet ja seinät täyteen abstraktia taidetta. Sitten he maalasivat niiden päälle, ja sitten niiden päälle.

”Abstrakti taide ei ollut sen ajan Neuvostoliitossa hyväksyttyä. Meitä pidetiin epäilyttävinä, friikkeinä.”

Victor tekee myös musiikkia ja soittaa Youtubesta pätkän kappaletta, jonka hän on säveltänyt oman maalauksensa pohjalta.

Kun Victor esiintyi Caisa-kulttuurikeskuksessa, äänimies kuvaili hänen tyyliään deep houseksi. Hän itse ajattelee sen olevan enemmänkin deep crazy housea tai deep twisted housea, ”mutta okei”.

Tatiana ja Victor ovat lähdössä iltakävelylle. Victorilla riittäisi selvästi tarinoita aamuun saakka. Hän katsoo tyhjää viinipulloa ja kysyy Tatianalta: ”Onko meillä vielä jotain jäljellä?”

Anton Vanha-Majamaa

Kuva: Julia Sivén

Laajasalo: Paluu saarelle

Nyt saa mennä leikkimään!”

Kahdeksanvuotias Ebba ja viisivuotias Emmy ponkaisevat pystyyn ja juoksevat huoneisiinsa järjestelemään kivikokoelmaa ja harjoittelemaan cheer­leading-esitystä. Serkut Milo ja Malla seuraavat perässä.

Hanna Pajunen-Walsh ja Fergal Walsh alkavat korjata pitkästä pöydästä tortillabuffetin jämiä: guacamolea, hummusta, vihanneskippoja ja salsan raidoittamia Marimekon Unikko-lautasia.

”Viini on loppu!” Fergal parkaisee.

Yleensä perjantaina iltayhdeksältä korkataan hilloisa punaviinipullo, kun tytöt on silitelty nukkumaan. Sitten kumpikin etsii paikan sohvan nurkasta ja selailee puhelintaan. Huonekalujen rakentamista harrastava Fergal katsoo YouTubesta nikkarointivideoita. Hanna juo vain yhden lasillisen, koska lauantaiaamuisin on jumppa.

Walshit ovat muuttaneet Itä-Helsinkiin Lontoosta ja asuneet Hannan synnyinseudulla Laajasalossa alle vuoden. Remontti on vielä kesken, mutta keittiö on sentään valmis: siinä missä perhe on syönyt ensimmäiset Suomen-kuukautensa noutopizzaa, nyt voidaan jo kokata.

Fergal Walsh hivelee sukallaan kalanruotoparkettia, joka on juuri saatu paikalleen. Virolaiset rakennusmiehet ovat latoneet tammilankut tarkalleen arkkitehtina työskentelevän Walshin ohjeiden mukaan. Nyt luonnonvalo osuu niihin ikkunarivistöstä juuri oikealla tavalla. Fergalista ihmeellisintä olohuoneesta aukeavassa maisemassa ei ole etäällä pilkottava merimaisema, vaan vuodenaikojen dramaattinen vaihtelu. Hänestä Itä-Helsinki näyttää viiden kilometrin aamulenkillä joka päivä erilaiselta. Syksy on erityisen kaunis.

”What is it, rossska? Russska!”

Walshien kaksisataaneliöinen rivitaloasunto Laajasalon Tulli­saaressa ei maksanut ”edes puolta miljoonaa”. Lontoon pöyristyttäviin hintoihin tottuneille se on melkein ilmaista. Yhtä mullistavaa on ollut totutella siihen, että lapset voivat käydä lähipuistossa ja juosta serkkujen luo kylään kahdestaan ylittämättä matkalla yhtäkään autotietä.

Kun Walshien brittitutut tulevat kylään, heiltä vie pari päivää uskoa, että lapset saavat ulkoilla Suomessa keskenään. Lontoossa tauoton näköyhteys lapseen oli Hannalle ja Fergalillekin itsestäänselvyys.

Melkein kaikki muukin oli toisin. Lontoossa Walshien lapset kävivät yksityiskoulua, jonka portille heidät kuljetettiin aamuisin ja haettiin iltapäivällä. Arjesta ei tullut mitään ilman au pairia tai yksityistä lastenhoitajaa.

Perheiden varakkuus näkyi kaikessa: lasten­kutsuille kutsuttiin automaattisesti koko 60 lapsen luokka, eikä tilaisuudesta selvitty koskaan ilman catering-firmaa tai valkeaa vuokraponia. Kun lapset tanssivat hifi-kuulokkeet päässään silent discossa, vanhemmat skoolasivat kuohuviinillä. Luksuselämän hinta oli kova.

”Tiesimme, että oli aika muuttaa Suomeen, kun Ebba itki jo kuusi­vuotiaana iltaisin sängyssä olevansa stressaantunut koulutöistä”, Hanna muistelee.

Stressaantuneita olivat vanhemmatkin: esikoisen syntymään saakka kumpikin painoi vähintään 11-tuntista työpäivää, ja lasten myötäkin illat kuluivat keskiyöhön saakka läppärillä. Lontoossa läkähdyksiin saakka paiskittava työ on normi, ei poikkeus.

”Muuttohaluun vaikutti myös Brexit”, Hanna kertoo. ”Kuulostaa kummalliselta, mutta se vaikutti välittömästi asenneilmapiiriin myös Lontoossa. Suomen kieltä pidettiin ennen sympaattisena ja eksoottisena, mutta nykyään ulkomaalaisia vilkuillaan vihamielisesti.”

Suomeen paluun painavin syy oli kuitenkin ikävä. Valtaosa Hannan suvusta on asunut samoilla kulmilla vuosikymmenestä toiseen muutaman neliökilometrin säteellä, ja Päivi-sisko saapuu nytkin ovikelloa soittamatta kylään Moa-vauva kainalossaan. Tässä suvussa kyläillään tiiviisti ristiin ja ollaan yhteydessä päivittäin. Siskokset muistelevat saman tien teinivuosiaan.

”Laajasalolla oli huono maine – osittain ihan syystäkin. Koti­bileissä piti pelätä, että joku tulee heittämään telkkarin ikkunasta tai pissaa uima-altaaseen.”

Uima-altaita oli aika monilla. Niin on Hannan ja Fergalin nykykodissakin, mutta alakerran allas on peitetty aikapäiviä sitten. Allashuoneesta kunnostetaan vähitellen rento kotiteatteri.

Naapuruston teinirettelöitsijöistäkin on kasvanut tavallisia perheen­äitejä ja -isiä. Kylämentaliteetti elää vahvana. Kulmat ovat hiljaiset, mutta eivät ihan kuolleet. Fergal käy sporttibaarissa katsomassa Liverpoolin futispelit.

”Ja Hotelli Jollaksessa voi kuulemma laulaa karaokea silloin, kun hotellin wi-fi ei pätki”, Päivi nauraa. ”On täällä ihan kiva ostoskeskus Saarikin. Joka kerta, kun käyn siellä ruokakaupassa, olen vieläkin ihan että vau, täällä on ostari, jossa voi ajaa alas parkkihalliin.”

Juuri ostarilla Hannakin törmää miltei joka kerta johonkin tuttuun, yleensä vanhaan luokkakaveriin. Ai, sinäkin kävit muualla mutta tahdoit tänne takaisin.

Laura Friman

Kuva: Mathias Foster

Vuosaari: Kapselikahvit ennen Hexitiä

Chewbacca kuoli.

Hans Duncker toistaa sen, mitä ruotsinkielisten uutisten lukija on juuri kertonut: Star Wars -elo­kuvissa Chewbaccan hahmoa näytellyt Peter Mayhew on kuollut 74-vuotiaana kotonaan Texasissa Yhdysvalloissa.

Duncker viettää perjantai-iltaa television ääressä kaksiossaan Vuosaaressa. Star Wars -elokuvat kuuluvat hänen suosikkeihinsa.

Dunckerin asuinympäristöä kuvaillaan ”tyypilliseksi vuokra­ghetoksi”. Tosin hänen mielestään Helsingin kaupungin asunnot ovat mainettaan paljon parempia. Paljasjalkainen helsinkiläinen on asunut samassa kaupunginosassa kohta jo 30 vuotta, tässä asunnossa siitä puolet. Ylimmän eli kuudennen kerroksen kodin etuihin kuuluu se, ettei naapureita näy. Ruudun takana heiluvat ainoastaan koivut ja männyt.

Duncker sammuttaa taulutelevision ja valmistaa kapselikahvit. Sitten alkaa paasaaminen.

Hän puhuu asiantuntevasti mutta taukoamatta asumisen eri puolista: vuokralaisdemokratiasta, kaavoituksesta, tonteista, suhdanteista, osuuskuntaomistusmallista, Lex Kalliosta… Siitä, kuinka luontoa hoidetaan sillä, ettei rakennetta vuosaaria joka paikkaan. Siitä, kuinka eduskunnan Ultra Bra -osasto haluaa pystyttää kaupunki­bulevardeja joka paikkaan. Päättäjien hampaattomuudesta ja kädettömyydestä. Intervention tarpeellisuudesta. Pankkien, valtio­varainministeriön ja vuokrayhtiöiden epäpyhästä liitosta, jonka takia vuokrat ovat karanneet tähtiin – etenkin pääkaupunkiseudulla.

Ja niin edelleen.

Miksi?

”Koska asuminen on kaiken kattava asia. Se koskettaa jokaista. Että tämmöistä tämä on. Anteeksi, että saarnaan koko ajan.”

Hän kummeksuu, miksi vuokralla asuvia pidetään Suomessa ”hyyryläisinä”, kun taas muualla Euroopassa se on ihan normaalia.

Kritiikin lisäksi Dunckerilla olisi esittää myös ratkaisuja. Esimerkiksi siihen, kuinka vuokrataso pysyisi maltillisena muissakin kuin kaupungin tukemissa asunnoissa: ”Emme tarvitse jatkuvasti säädeltyjä vuokria. Pidetään vuokrat lukittuina ja annetaan inflaation juosta vaikka viiden vuoden ajan.”

Duncker vetää henkeä, istuutuu takaisin nojatuolilleen ja laittaa television uudestaan päälle. Puoli yhdeksän uutisten jälkeen Ylen ajankohtaisohjelmassa käsitellään ympäristöyliherkkien ihmisten oireita.

Duncker jäi eläkkeelle vuonna 2010 mutta ei lopettanut työn­tekoa. Uransa hän teki myynnin ja markkinoinnin parissa sekä huoneisto­korjausalalla. Hän on toiminut vuodesta 2013 Asukasliitto ry:n puheenjohtajana ja osallistuu lisäksi Helsingin kaupungin asunnot Oy:n vuokralaisdemokratiatoimintaan sekä istuu hallituksen jäsenenä Heka Itä Oy:ssa ja koko kaupungin vuokralaisneuvottelu­kunnan varapuheenjohtajana. Myös muita asumiseen liittyviä tehtäviä riittää ”tuntuman säilyttämiseksi”.

Yleensä aamu alkaa kello viideltä Huvudstadsbladetin lukemisella ja sähköposteihin vastaamalla, loppupäivä menee erilaisissa kokouksissa. Parhaillaan eletäänkin yhtiökokousten ruuhka-aikaa.

”Minulla on paha tapa tehdä töitä vähän liikaa, aina on jotakin väkerrettävää. Iltaisin haluaisin vain rentoutua ja katsella televi­siota.”

Siihen ei kuitenkaan tahdo löytyä aikaa, kun ei sitä aina riitä edes Suomen Kiinteistölehden lukemiseen. Duncker itse kirjoittaa johtamansa Asukasliiton julkaisemaan Asuminen & yhteiskunta -lehteen, ja nytkin pitäisi naputtaa pakinaa.

”Suomessa on noin 5 000 isännöitsijää, joista 2 000 on sellaisia, että tekstiä syntyy helposti.”

Noin 60-neliöisen asunnon seinät on lähes tapetoitu kuvataiteella. Joukossa on avantgardistisia unkarilaisia töitä, joita tuotiin ”suuren hiljaisuuden aikana” sosialistisesta itäblokin maasta.

Duncker on asunut vuodesta 2003 yksin oltuaan 38 vuotta naimisissa. Poikia on kaksi ja lapsenlapsia kolme. Lasten äiti asuu myös Vuosaaressa ja suhteet ovat kiinteät.

Dunckerin äidinkieli on ruotsi, mikä ei muuten vaikuta mihinkään – paitsi siihen, ettei hän äänestä halla-aholaisia, joihin toki on hyvät suhteet. ”Paremman asumisen puolesta työskentelevät puolueet ovat kaikki ystäviä.”

Laulaja Hectorin tavoin Duncker on jo suunnitellut tekevänsä ”Hexitin” eli Hansin poistumisen työtehtävistä, mutta siihen mennee vielä Brexitin tavoin vuosia: hän on lupautunut jo seuraavalle, vuonna 2020 alkavalle kaksivuotiskaudelle Asukasliiton puheenjohtajaksi, mikäli terveys sen sallii.

”On niin pirun hauskaa, ettei viitsisi kuollakaan.”

Marko Ylitalo

Kuva: Veera Nivalainen

Roihuvuori: Juhlat, alkakaa

Jääkaappimagneetissa lukee Keep Calm and Pray On, ja roihuvuorelaisessa kaksiossa asuvan 21-vuotiaan nimi on Christian Still.

Christian viettää tänään tupareitaan, syntymäpäiviään ja läksiäisiään. Kaksioon hän on muuttanut marras­kuussa. Maanantaina hän muuttaa Jyväskylään tekemään tradenomi­opintojensa harjoittelua. Syksyllä alkaa vaihtovuosi Saksassa.

Kuten tyypillistä on, myös näihin juhliin on saapunut ajoissa tasan yksi ihminen. Kaisan Christian tuntee alkujaan järjestö­toiminnasta, tarkemmin sanoen Axl Smithin ja muutaman muun henkilön perustamasta The Jook Joint Movementista. Sittemmin Kaisa ja Christian ovat käyneet yhdessä Weekend-festivaaleilla. Ensimmäistä selfietä kelpaa muistella.

Baaripöydällä on käynnissä mokkapalatehdas. Kahvista pitää saada tarpeeksi vahvaa.

”Teemana on se, että tehdään ruokaa yhdessä”, illan isäntä kertoo.

”Opintotuki tuli, ja opintotuki meni.”

Fiesta on sen mukainen. Coleslawia, salaattia, tuorejuustoa. Tomaattia ja basilikaa. Myöhemmin Christian – tai CH, kuten Kaisa häntä kutsuu – aikoo paistaa vieraille kanaa.

Parvekkeella on sähkögrillikin. ”Tää grilli ei grillaa, se lämmittää.”

Baaripöydän alle on laitettu valmiiksi laatikot kierrätystä varten, Christian esittelee. Makuuhuoneesta kajastaa pelitietokoneen boksin vihreä kajo. Olohuone on olohuoneen kokoinen tyhjä tila. Seinälle on kehystetty Levi’sin paperipussi. Sohva ei aivan ehtinyt Christianille hänen omana asuinaikanaan. Christianin äiti tilasi sohvan ja kaupan kotiinkuljetus tuo sen asuntoon seuraavana aamuna kello 9.15, tulevan alivuokralaisen, Christianin inttikaverin iloksi.

”Jos tää menee villiks, on hyvä ettei olla sotkemassa.”

Toinen vieras on Inka, Christianin työkaveri läheisestä Burger Kingistä.

Vappu on mennyt sen verran pitkäksi, ettei Christianin inttikaverin tekemä päärynäviini, Inkan mukanaan tuoma valkovenäläinen luumu­siideri saati tequila herätä suurempia intohimoja. Vissy maistuu. Paljon tärkeämpää on käsitellä Itäkeskuksen Burger Kingin ihmissuhdekiemuroita. Kaisalla on näet erään Christianin ja Inkan työkaverin kanssa juttua, ja muutenkin BK-työläisillä vaikuttaa olevan kunnon Kauniit ja rohkeat. Kiikarissa oleva työkaveri on harmillisesti iltavuorossa.

”Tehdään ekskursio sinne!” Kaisa yrittää lietsoa muita.

”Tilataan Woltista kymmenen Oreo Shakea! Kyllä se näkee siitä, ketkä on tilanneet. Vittu se suuttuis!”

On toinenkin hankaluus. Christianin lähettämässä WhatsApp-­kutsussa ei ole kerrottu, milloin juhlat ovat. Osa luuli, että kyse oli edellisen viikon perjantaista, osa että oikean viikon lauantaista.

”Christianin tapaista”, Kaisa sanoo.

Christian ottaa puhelimensa.

”Soitan Jonnalle. Se on tulossa Helsinkiin. En tajunnut.”

”Onks sulla suunnitelmia jo? Ooksä koko illan?”

Seuraava puhelu.

”Moi, oottekste tulossa. Ne on tänään. Perjantai.”

”Anteeeeeeks”, kuuluu luurin läpi.

Autoporukallinen jätkiä on kuitenkin tulossa kahdeksalta, Christian lupaa. He ovat tulleet kaupunkiin Jyväskylästä asti.

”Onks ne sinkkuja? Onks ne tarpeeks heteroita?” Kaisa tiedustelee.

Christian vastaa: ”Se, joka on tehnyt nää viinit, on jokaisen naisen Tinder-mätchi.”

Kello 20.16 ovikello soi. Christian on vetänyt päähänsä Jägermeister-hatun. Hän avaa oven, vanha koulukaveri Sinikka saapuu. Autoporukallista ei vieläkään näy. Jimi on kuulemma aina myöhässä.

Ilta on edennyt lautapelivaiheeseen, kun ovikellon sointi sähköistää asunnon. Autoporukka. Viimein. Kello on 20.49.

”Mä luulin, että vieraat tulee viideltä ja seitsemältä ja yhdeksältä, eikä kaikki ysiltä”, Christian selittää.

Jyväskyläläiskolmikko marssii suoraan keittiöön. Kasinelonen, medium dry, Kortepohja, lukee etiketissä Suomileijonan päällä. Päärynäviini poksahtaa auki. Keittiössä kolme ronskia kaatoa isoihin muovilaseihin.

”Juhlat ei oo mitään ilman mokkapaloja”, Jami sanoo.

”Se, jolla on pienin kortti, saa aloittaa”, Christian sanoo lattialla.

Pian kaikki päätyvät kuitenkin samaan rinkiin lattialle.

Kaisa on muistuttanut useaan kertaan opiskelevansa kolmessa korkeakoulussa samaan aikaan. Yksi ala on kirkon nuorisotyötä diakonia­oppilaitoksessa, joten hän on tutustumisleikkien erityisosaaja.

”Yhden kaverin kanssa tehtiin tää niin, että miten tappaisit vauvan. Mutta nyt voi vaikka kertoa, mitä opiskelee”, hän ohjaa.

Christian saa aloittaa.

”Mä nyt oon aika perus. Still alive!”

Oskari Onninen

Kuva: Rasmus Härkönen

Lue myös: Ensimmäiset viisi tarinaa perjantai-illasta Itä-Helsingissä.

Julkaistu: 27.8.2019