Image

Yksi perjantai-ilta, kymmenen tarinaa Itä-Helsingistä, osa I


Kymmenen toimittajaa ja valokuvaajaa seurasi toukokuussa samanaikaisesti yhden perjantai-illan viettoa kodeissa eri puolilla Itä-Helsinkiä. Tässä ensimmäiset viisi tarinaa.
Kuvat Jonne Heinonen, Christian Pirskainen, Valtteri Nevalainen, Mikael Niemi, Päivi Elina Mattila

Myllypuro: Tempparit ja toive juhannusmökistä

Pinkeissä jumppabodyissa on kiiltävä pinta ja kimaltavia strasseja. Kun seisoo Liikuntamyllyn aulassa, näkee yhdellä silmäyksellä voimistelutreenit, joiden takana pelataan pingistä, jonka takana pelataan sählyä, jonka takana pelataan korista. Tiistaisin ja torstaisin Liikuntamyllyn ulkopuolella järjestetään elintarvikejakelu – Suomen pisin leipäjono. Nyt pienet karatekat jäävät jumiin metalliseen pyöröporttiin. Ilmassa tuoksuu iho, kumi ja kloori. Eveliina Heinäluoma on juuri ollut salilla ensimmäistä kertaa vaalien jälkeen. Kaksi viikkoa sitten hänet valittiin kansanedustajaksi ja tänään täysistunto loppui odotettua aiemmin.

Myllypuron ostari on uusi ja hiljainen. Liikuntamyllyn jälkeen rauhallinen tavalla, jossa on melkein jotain häiritsevää. Kirpputorin ikkunassa hohtaa rivi morsiuspukuja. Vanha ostoskeskus purettiin uuden tieltä vuonna 2009, samana vuonna rakennettiin Eveliina Heinäluoman kotitalo. Mellunmäestä kotoisin oleva Eveliina Heinäluoma on nyt eduskunnan Helsingin vaalipiirin itäisin kansanedustaja. Paavo Arhinmäki asuu Herttoniemessä, Veronika Honkasalo Laajasalossa.

Oliivipurkki ei meinaa aueta. Oliivien lisäksi Eveliina lisää suureen lasikulhoon salaatinlehtiä, kurkkua, paprikaa, avokadoa, fetaa ja aurinkokuivattuja tomaatteja. Vielä pitäisi vaihtaa vaatteet ja käydä suihkussa ennen kuin opiskelukaverit Elina ja Mari tulevat.

Asunto on avara ja valoisa, isolta parvekkeelta näkyy sisäpihalle. Asuintilaan noustaan eteisestä portaita pitkin, vähän niin kuin Englannissa – miinus kaikki tämä valo.

Kirjahylly on suuri ja pyökkiä. Lasiovisissa vitriinikaapeissa on Kastehelmeä, Aalto-maljakkoa, Kivi-tuikkua ja Mariskoolia. Kaiken keskellä musta televisio ja DVD-soitin. Kirjahyllyssä ovat vierekkäin Adam Smithin Kansojen varallisuus ja Lena Dunhamin Not That Kind of Girl. Stereoiden päällä on iPod. Sitä ei voi enää päivittää, joten nyt kuunnellaan sitä mitä kuunneltiin kymmenen vuotta sitten – kaiuttimista soi The Black Keys. Kaiuttimiin nojaavat kirjat Kätevä kokki Jamie ja Helsinki punaiseksi – Helsingin edistyksellinen sosialidemokratia osat 1 ja 2.

Eveliina käy suihkussa ja viimeistelee salaatin. Ruokapöydällä on lasipurkki täynnä kuivattuja ruusunnuppuja. Uusimmat on kuivattu onnittelukimpuista. When life gives you lemons grab tequila and salt, lukee keltaisessa lasinalusessa. Tulitikkuaskissa isä Eero Heinäluoman kuva. ”Tavattavissa vaalien välilläkin.”

Ovikello soi. Vaihdetaan vappukuulumiset. Joku on heittänyt taksia hampurilaisella. Eveliina on ollut Lohjalla ja pitänyt ensimmäisen vappupuheensa.

”Miten meni, saitko seisovat aplodit?”

”Meni hyvin, mutta vähän jännitti. Siinä kyllä huomasi mikä toimii. Kun huutaa ’aktiivimalli kumoon’ niin ihmiset innostuu.”

Ulkona Mars-patukan käärepaperi pyörii tuulessa. Ipodissa The Black Keys vaihtuu Kings of Leoniin. Pöytään on katettu feta­salaattia, leipää, Creme Bonjour -levitettä, mehua, Coca-Colaa ja Geisha-konvehteja. Elina ja Maria istuvat ruokapöytään, Eveliina laittaa television päälle ja napsauttaa äänet pois.

Kirjahyllyssä television yläpuolella, Elena Ferranten ja Tommi Liimatan vieressä onnittelukortteja: Kimpullinen onnea! Onneksi olkoon Eve ja menestystä eduskuntaan, toivottaa Vartiokylän ylä-­asteen luokanvalvoja. Punaisessa kartonkikortissa lapsen tärisevillä tikkukirjaimilla kirjoitettu Eve The Queen. Joka puolella on tarroja – sydämiä, tähtiä, eläimiä. Eveliinan kuvan päälle liimatussa tarrassa lukee ”The Leader”. Kortin sisäpuolella on piirrustuksia: SDP pastellinvärisillä puukynillä. Jokainen kirjain eri värillä. Vaalean­punasininen bussi, jonka yläpuolella tikkukirjaimilla televisiosta tuttu ”meillä taitaa olla sama suunta”.

Roope Salminen räppää televisiossa farkkutakki päällä mutella, iPodissa soi Sex on Fire ja ruokapöydässä puhutaan Temptation Islandista ja juhannuksesta. Rovaniemen yliopistossa yhteiskuntatieteitä opiskellut kymmenen hengen porukka on tuntenut 11 vuotta ja viettänyt kuusi yhteistä juhannusta. Eve, Elina ja Maria ovat pääjärjestäjät, yksityiskohdista sovitaan WhatsApp-ryhmässä Darroi EU-vaalit. Aiemmin keväällä ryhmän nimi oli Darroi TIS-seuranta, vaalien jälkeen Darroi Eve 9456. Nyt pitäisi siis löytää mökki. Mielellään sellainen, jonka lähistöllä on jotain ohjelmaa. Lavatanssit esimerkiksi.

Ruokailun jälkeen siirrytään sohvalle. Televisiossa pyörii Posse, Eveliina napsauttaa äänet päälle. Possessa on vieraana Sanni, joka on värjännyt hiukset ja kulmakarvat punaisiksi.

”Aika rajut.”

Etsitään mökkiä. Marialla on läppäri, Eveliinalla pädi, Elinalla kännykkä.

”Summerhouse on the lake. Peaceful.” Naurua.

Sisäpihalle lentää koiran kokoinen lokki. Eveliina laittaa astiat pesukoneeseen ja siirtää loput salaatista jääkaappiin. Jääkaapin ovessa on tekstimagneetti life is short, smile while you still have teeth.

Haukotuttaa. Huomenna Eveliina lähtee aamuseitsemän junalla Jyväskylään kaverin kolmekymppisille ja tulee Onnibussilla yöksi kotiin. Sunnuntaina pitää olla yhdeltätoista SDP:n teltalla Hakaniemen torilla.

”Hei nyt alkaa Sohvaperunat!”

Teksti: Noora Nuotio

Kuva: Jonne Heinonen

Laajasalo: Jalkapalloperheen treenitetris

”Nää on ihan törkeen kivoja kundeja”, kehuu Tarja Nurminen poikansa Aleksin, 15, joukkuekavereita. Laajasalon palloseuran 04–05-joukkueen perjantai-­illan treenit ovat käynnissä, ja Hertta Areenan kentän laidalla päivystävät valmentaja Samu Pakarinen ja joukkueenjohtajana eli jojona toimiva Tarja. Molemmilla on mustat LPS-pipot päässä. Ilma on kylmä, ja tuulee.

”Ostin reilun kokoiset lenkkarit, jotta tänne mahtuu kahdet villasukat alle”, Tarja kertoo.

Aleksin jengi on yhdistelmä lahjakkuuksia ja huvikseen pelailevia. Se on harvinaista tämän ikäisten keskuudessa. Tarjalla oli iso osuus joukkueen kasaamisessa.

”Tällä tavalla pystyn pitämään saaren poikia pois pahanteosta.”

Vartin vaille kuusi treenit alkavat olla lopuillaan.

”Troppaa troppaa! Ja pistä tulosta”, Tarja huikkaa Samulle. Flunssaisen valmentajan pitäisi pysyä jotenkuten terveenä, jotta pystyy vetämään tulevan viikonlopun matsit.

Tarja lähtee seuraavaksi hakemaan Tuomaksen, 13, Käpylästä, jossa hänellä on matsi. Nurmisen perheessä joka ilta jollakin on jotain.

”Mä suhaan eestaas kenttien välillä. Jos meillä olisi vielä lemmikki, oltaisiin kusessa.”

Tarja toimii jojona myös Tuomaksen joukkueessa, jo kahdeksatta vuotta. Perheet ovat tulleet tutuiksi.

”Tässä saa tehdä paljon myös sosiaalityötä, mutta se on kivaa. Ihmisten on helppo tulla puhumaan mulle. Autan vanhempia, jos tulee kriisejä”, Tarja sanoo.

”Välillä mietin, miten se meidän lapsiin vaikuttaa, että äiti on kaikessa mukana, mutta vielä ei ole tullut sanomista. Ajattelen, että tämä aika on kuitenkin aina kotiin päin.”

Tarja ja Tuomas palaavat Laajasaloon. Seitsemältä alkaa Jaakon, 10, matsi. Perheen isä Ahti on yksi valmentajista.

”Tässä joukkueessa mulla ei ole mitään roolia”, Tarja sanoo ja nauraa.

Aleksikin on kentän laidalla, mutta katse on kännykässä.

”Hei sunhan piti tulla katsomaan Jaakon matsia”, Tarja sanoo ja huomaa maassa lojuvat yksinäiset nappikset. Hän ottaa kuvan ja laittaa sen johonkin lukuisista LPS-aiheisista WhatsApp-ryhmistä, jos omistaja löytyisi.

”Mä tykkään puuhata miesten kanssa. Mun töissäkin lähes kaikki on miehiä.”

Tarja pyytää Aleksia kertomaan purjehduksesta, jota Aleksi harrastaa. Kuten Jaakko ja Ahtikin. Aleksi kilpailee 29er-veneluokassa, Jaakko ajaa optimistijollaa ja Ahti valmentaa sekä vetää East Side Sailing Teamin (ESST) purjehdustoimintaa Laajasalon Pyysaaressa.

”Jos on kylmä, juokset joka palloon, mikä siellä on vapaana!” huutaa Ahti Jaakon joukkueen pojille. Tekonurmen laidalla Tuomaksen alahuuli väpättää kylmyydestä. Isoveli saa vapautuksen ja luvan juosta kotiin.

Aleksi lojuu sohvalla ja pelaa pleikalla Crew 2 -peliä, Tuomas huilaa nojatuolissa ja katsoo vierestä. Molemmilla on pelikamat päällä.

Nurmiset asuvat väliaikaisesti vuokra-asunnossa, sillä rakenteilla on oma kivitalo. Vuokra-asunto sekä uusi talo sijaitsevat Laaja­salossa, parin kilometrin päässä Hertta Areenalta.

Olohuoneessa on pinoissa pahvilaatikoita, joista ryöpsyää joulukoristeita. Korkealla mäellä olevan kerrostalon parvekkeelta avautuu maisema merelle ja Vartiosaareen.

Tarja alkaa laittaa iltapalaa. Se syödään useimmiten yhdessä. Muuten kukin syö, milloin ehtii.

Pöydälle ilmestyy neljä pakettia teetä ja keltainen vedenkeitin. Tarja ottaa leipää Fazerin Hävikkitalkoot-pussista. Kananmunia kuluu paljon, pöydällä on 30 kappaleen kennoja. Tarja paistaa osan ja laittaa osan keittimeen, jonka hän osti paikallisesta Facebook-­kirppisryhmästä. Tänään yksi muna räjähtää, ja keitin on yhtä sotkua.

”Se reikä oli varmaan liian suuri”, Tuomas ja Aleksi pohtivat pöydässä.

Puoli yhdeksän jälkeen illalla Ahti ja Jaakko tulevat matsista ja liittyvät seuraan.

”Teitkö Jaakko maalin?” veljet huutavat.

”Jaakko teki ihan jäätävän syötön Erkille”, Tarja kehuu.

Ahti tarkistaa huomisen säätiedotteen Aleksin purjehdustreenejä varten.

”Ihan hyvät kelit. 4–5 metriä etelästä, tai jostain.”

Puoli kymmenen aikaan Tarja ja pojat kerääntyvät sohvalle ja aikovat katsoa leffan, Ahti ajaa vielä raksalle. Vesimittari oli asennettu väärin, ja nyt täytyy käydä tarkistamassa, että se on oikeassa paikassa.

Nurmisten uusi talo on jo pitkällä. Viimeisen viikon Ahti ja Tarjan isä ovat asentaneet keittiötä. Erityistä on aamiaiskaappi, joka oli Tarjan toive.

”Mietin juuri yksi päivä, että miltä tuntuisi olla täällä, niin ettei olisi mitään tekemistä. Korkkaisin vain oluen ja menisin terassille”, Ahti sanoo.

Mustarastas laulaa, toukokuinen ilta tuoksuu keväältä. Ahti vastaa omaan pohdintaansa:

”Ehkä mä keksisin jonkun uuden projektin.”

Teksti: Heidi Kalmari

Kuva: Päivi Mattila

Ovi aina auki

”Maista hummusta ja sipulia yhdessä, todella hyvää!” Hamaza Zakaria, 29, sanoo.

Hän on kylässä sukulaistensa Saadien perheen luona Puotilassa. Vieressä istuvat isä Raed ja parikymppiset pojat Mohammad ja Yazan.

Äiti Amal nostelee ruokapöytään lisää ohutta, pitamaista leipää ja asettuu keittiön ompelukoneen ääreen kahville. Ikkunan takana seisoo mäntyjä ja leppä.

Hamaza asuu Ruoho­lahdessa mutta kertoo viettävänsä kaikki viikonloput Saadeilla. Hänen oma perheensä on siellä täällä.

”Minulla on kaksi siskoa Turkissa, yksi Belgiassa, yksi Hollannissa, veli Ruotsissa, kolme siskoa Syyriassa, kolme veljeä Syyriassa, äiti Syyriassa ja isä kuoli vuosi sitten Syyriassa”, Hamaza luettelee.

Hän kertoo tulleensa Suomeen kolme vuotta sitten yksin. Samoihin aikoihin tulivat myös Syyrian Latakiasta kotoisin olevat Saadit. Reitti vei Turkin, Välimeren ja Kreikan kautta.

”Me olemme hänen perheensä Suomessa”, Mohammad sanoo.

”Kaikki arabit täällä ovat ystäviä”, isä Raed lisää.

”Meillä on aina ovi auki. Paljon tulee vieraita iltaisin ja viikonloppuisin kaikkialta maailmasta, Syyriasta, Irakista…”

Annoslautasilla on hummuksen lisäksi bulguria tomaatilla, suola­­­­­­kurkkuja, chilipaprikoita, sipulilohkoja ja pala makaronilaatikkoa.

Perheen 13-vuotias kehitysvammainen tytär Raeda on vanhempiensa makuuhuoneessa. Hän on ujo, Mohammad on kertonut. Ovi on aiemmin raottunut muutaman sentin. Nyt se on kiinni.

Raed Saad kertoo, että jos hänellä on iltavuoro vanhainkodissa perjantaisin, kuten tänään, hän käy kello 13 moskeijassa Itäkeskuksessa. Töistä kotiin hän tulee yleensä kahdeksalta, sitten syödään.

Amal hoitaa Raedaa kotona. Hän ja Mohammad käyvät suomen kielen kurssia. Yazan opiskelee maalariksi.

Amal tuo kaikille lasilliset itse tehtyä sitruunalimonadia. ”Hän on hyvä kokki!” Raed sanoo.

Seinällä kipuavat kattoon asti ylettyvät lehtipuiden siluetit pikku­­lintuineen. Yazan on liimannut tarrakoristeet, Mohammad sanoo toiselta sohvalta. Olohuoneesta on ovi parvekkeelle, josta näkyy Puotilan ostoskeskus. Amal tuo mansikkaviinerit ja syyrialaisia pikkuleipiä muovirasiassa. Itse tehtyjä. Sitten hän istahtaa limonadille keinutuoliin, tipauttaa sandaalin jalastaan ja nojaa taaksepäin.

Tytär Raeda on siirtynyt veljesten huoneeseen ja jättänyt oven auki. Hän makaa sängyllä, hymyilee ja vilkuttaa. Kello tulee kahdeksan. Tavallisena perjantaina vieraat saapuisivat tunnin päästä.

”Joka perjantai tulee kavereita yhdeksän aikaan ja he lähtevät yhdentoista aikaan”, Raed sanoo. ”Keskustelemme Syyrian ja Sudanin uutisista ja siitä, mitä olemme lukeneet.”

Hamaza nousee sohvalta ja suuntaa keittiöön. Amal alkaa hytkyä naurun kourissa ja osoittaa Hamazaa. ”Hamaza!”

Siniseen kauluspaitaan ja sinapinvärisiin farkkuihin pukeutunut Hamaza pysähtyy ja taputtelee vatsaansa. Se erottuu hoikasta vartalosta. ”Olen raskaana!” Kumpaakin naurattaa.

”Jos haluan mennä kotiin, minulle sanotaan täällä, ei älä mene, miksi sinä menet yksin kotiin”, Hamaza sanoo.

”Koska syyrialainen sosiaalinen elämä on, että ihmiset ovat aina yhdessä. Syyriassa kodin ovi on aina auki”, Raed sanoo.

”Tule tänne huomenna, hyvää ruokaa”, Hamaza sanoo.

”Jos sinulla on mies ja lapsi, tervetuloa!” Mohammad lisää.

Tietokoneen näytöllä on auki Facebook, ja koneen yläpuolella on Euroopan unionin kartta jäsenmaiden lippuineen. Mohammadin ja Yazanin huoneessa on myös maailmankartta, Euroopan kartta ja Helsingin aluekartta. Mohammad näyttää mustavalkotulostetta seinällä: rahalähetysten hinnat Syyriaan. Päätyseinälle on liimattu printattuja ja käsinkirjoitettuja sanalistoja. Oransseissa, vihreissä ja keltaisissa post-it-lapuissa lukee käsin arabiaksi ja suomeksi teltta, makea, suolainen, hapan, poro, hiekka, majoitus, yöpyä, nivel, revontuli, viesti, täi, tyyli, pakkanen, huurre, voi ei!, ihan totta…

Selän takaa kuuluu helinää. Raeda on ilmestynyt huoneeseen. Hän istuu tietokonetuolilla, kilistelee avainnippua ja hymyilee. Amal katselee olohuoneessa puhelimesta Facebook-videota, jossa yli metrin pituista taikinapitkoa leikataan sukkelasti saksilla.

Kello 20.47 Hamaza paistaa jauhelihaa. Huomenna on tulossa vieraita, ruoka on valmisteltava. Tarjolla on kubbea, lampaanlihapullia.

Amal hyrskyttää maustepurkeista runsaskätisesti sekaan suolaa, basilikaa, paprikaa, minttua, inkivääriä… Sitten paketti bulguria veteen likoamaan ja lihamylly esille.

Ovikello soi. Ystävä Yasser Siilitieltä tulee käymään. Yasser kertoo tutustuneensa Raediin Itäkeskuksen uimahallissa.

”Tämä on oikein mukava perhe.”

Amal avaa jääkaapin ja ottaa kaapista lisää lampaanlihaa. Isä Raed nostaa ompelukoneen syrjään ja syöttää bulguria lihamyllyn läpi.

Raeda tulee keittiöön, istuu keittiötasolle ja hymyilee. Amal paloittelee lammasta ja antaa tyttärelleen lautasellisen tomaattibulguria. Raed survoo lammaspaloja lihamyllyyn bulgurin jatkoksi.

”Yksi kilo bulguria, yksi kilo lihaa”, hän sanoo.

”Meillä Syyriassa ei koskaan tiedä, kuka tulee, koska kukaan ei soita etukäteen”, Hamaza sanoo.

”Moni syyrialainen on täällä yksin. Minä soitan ja kutsun syömään”, Raed sanoo.

Kun bulgur ja lihat on jauhettu, Raed laittaa käsiin ohuet muovi­hanskat. Hamaza lauleskelee olohuoneessa, missä myös Yasser istuu. Mohammad häviää tietokoneelle, Yazan vetäytyy nukkumaan.

Kello 21.40 Raed ja Amal alkavat kaulita liha-bulgurtaikinasta pieniä lettuja. Päälle nökäre jauhelihaa, toinen lettu kanneksi päälle ja lopuksi pulla muotoillaan kämmenten välissä.

Raeda tulee selän taa, pujottaa käden kainalosta ja alkaa silittää vieraan tukkaa.

Raed nostelee kubbe-pullia uuninpellille. Hän ojentaa niistä yhtä. ”Maista! Syyriassa laitan päälle vain öljyä ja syön.”

Teksti: Kati Kelola

Kuva: Christian Pirskainen

Kontula: Puolen vuosisadan koti

”Siis että miehensä antoi toiselle! On tämä nyt kyllä.”

Maailma on muuttunut: Ridge ei enää esiinny Kauniissa ja rohkeissa. Sen sijaan ohjelmassa seurataan Ridgen ja Brooken lapsien kiemuraisia suhdekuvioita. Ei se ihan samalta tunnu, ainakaan Aira Virtasen, 73, mielestä. Hänellä koko sarjan katsominen nimittäin alkoi siitä, kun hän tapasi Ridgen, siis ihan oikeasti.

”Se taisi olla 1980- ja 90-luvun vaihdetta, kun Ridge kävi Itä­keskuksessa. Minä kävin sitä siellä kattomassa. Näin siitä vain kaukaa vilauksen, siinä oli hirveä ihmismuuri edessä. Mutta ei siitä leuasta voi erehtyä. Mutta joisittekos te vaikka kahvia nyt?” Virtanen kysyy.

On hyvä hetki keittää kahvit. Kauniit ja rohkeat on loppunut ja Emmerdalen alkuun on vielä tovi. Tämä on Virtaselle tavallinen perjantai-­ilta: Televisio on auki ja ruskealle nahkasohvalle on kasattu sen verran tyynyjä, että niiden avulla voi tukea itsensä mukavaan asentoon. Sen lisäksi Virtanen täyttelee ohjelmien tauoilla Seura-­lehden ristikoita. Soinin etunimi on Timo, se on selvää, mutta epäselvät piirustukset aiheuttavat välillä harmia.

Välillä puhelin helähtää soimaan. No ehtoota, Virtanen vastaa. Useimmin asiaa on Oulussa asuvalla siskolla. Tämä jäi noin vuosi sitten leskeksi ja kaipaa siksi juttukaveria enemmän kuin ennen.

Aira Virtanenkin asuu tilavassa kaksiossaan yksin, on asunut jo pitkään. Tämä asunto on ollut hänen kotinsa 49 vuotta. Aiemmin täällä asuivat myös Virtasen kaksi lasta ja talvisin usein myös hänen äitinsä, joka hoiti lapsia.

”Minä olin jo eronnut silloin kun muutin tähän. En montaa vuotta ollut naimisissa, huomasin, että oli parempi lasten kanssa keskenään. Nythän ne on jo yli viiskymppisiä molemmat”, Aira kertoo.

Samalla hän lämmittää mikrossa kahvin seuraksi pakastimesta itse leipomaansa pullaa. Voisilmäpuusteissa on rusinoita ja kahvi­serveteissä ruusuja. Ruusuja on myös sohvatyynyjen kuosissa, seinällä olevissa keraamisissa lautasissa ja ikkunalasien välissä olevissa koriste-esineissä.

Yritän kehottaa Virtasta välillä seuraamaan taas televisiota, sillä Emmerdale on alkanut jo hyvän aikaa sitten. Näkee sen uusintanakin, hän tuiskahtaa mutta tulee sitten kuitenkin vähän vilkaisseeksi.

”Ai se tapasi sen kätilön kuitenkin!”

Mutta niistä ristikkolehdistä Virtanen haluaa vielä sanoa. Että ei hänen niitä oikeastaan koskaan pitänyt alkaa tehdä, ne olivat ennemminkin hänen siskonsa intohimo. Mutta sitten kävi niin, että Virtanen sai pari vuotta sitten aivoinfarktin. Hän toipui, mutta lääkäri suositteli yhdeksi hoitokeinoksi ristikoita. Niitä tehdessä kun aivot pysyvät virkeinä.

”Siitä infarktista parin vuoden päästä tuli sitten veritulppa jalkaan. Mulla taitaa olla siihen taipumusta, tulppavaara on koko ajan. Se on vähän tämmöistä, kun isältä sain perinnöksi sydänvian ja äidiltä syöpäsolut. Äiti oli 78-vuotias, kun häneltä jouduttiin syövän takia amputoimaan käsi. Silti äiti poimi vielä sinä syksynä kaksi ämpärillistä puolukoita. Yhdellä kädellä.”

Eivät Virtasen kädetkään nouse enää yhtä kepeästi kuin ennen: toiseen olkapäähän piti asentaa puolikas tekonivel sen jälkeen, kun hän kaatui muutama talvi sitten liukkaalla kadulla. Ikkunanpesu on pitänyt jättää toisille. Mutta ei Virtanen valita. Hän elää elämänsä parasta aikaa. Enää ei tarvitse huolehtia lapsista, mutta mukavaa tekemistä riittää. Virtanen on osa kuusihenkistä eläkeläisnaisten porukkaa, joka tapaa useita kertoja viikossa.

He käyvät kuntosalilla, markkinoilla, ravintoloissa, katselemassa erilaisia kukkia erilaisissa puutarhoissa, milloin mitäkin. Aina kun Helsinkiin tulee uusi bussilinja, naiset käyvät ajamassa uuden reitin päästä päähän. Sellaisessa hommassa kuluu mukavasti melkein koko päivä. Kun tulee kotiin, on hyvä mieli ja vähän väsynyt olo.

Ehkä tärkeintä on silti vesijuoksu maanantaiaamuisin – ja kahvinjuonti sen jälkeen.

”Me mennään aina uimahallilta ostarille, K-kaupan kahvilaan. Sieltä saa ihania lohivoileipiä. Niissä on reilusti lohta, kananmunaa ja vihanneksia. Ja semmonen piparkakun muotoinen kauraleipä. Ja tosi edullista on, se leipä maksaa vain kaks yheksänviis.”

Virtanen on hetken hiljaa.

”Se on se aamukahvi sellainen yhteinen hetki. Me kaikki kun asutaan yksinään.”

Televisiossa kaksi alakouluikäistä poikaa kisailee Haluatko miljonääriksi -ohjelmassa. Kapteeni Nemon sukellusvenettä pitää kysyä kummisedältä, viimeisellä oljenkorrella. Pian on aika päästää Aira Virtanen nukkumaan. Lauantaiaamuisin hän nimittäin herää aina varhain.

”Seitsemältä tulee synttärionnittelut radiosta, minulla on ne tapana kuunnella. Kerran minunkin poika laittoi minulle onnittelun sinne.”

Teksti: Venla Rossi

Kuva: Valtteri Nevalainen

Herttoniemi: Hippipaku kerrostalossa

Äiti Kukka Sariola ehtii huikata hyvästit juuri ennen kuin musta hahmo suhahtaa rappukäytävään.

”Jos käy kepsahdus, soita!”

”Joo. Ei kepsahda!” 16-vuotias Seelia Sariola vastaa.

Sitten ovi paukahtaa, ja perheen esikoinen on tiessään. Hänellä on kiire ystävän syntymäpäiväjuhliin.

Kepsahdus on kiertoilmaus turhan kovalle humalalle, Kukka Sariola selittää hetken kuluttua. Tosin ylilyöntejä ei ole juuri ollut, vaikka äidin puolesta tyttärellä olisi lupa välillä irrotella. Kokeilla ja käyttäytyä kuin teini.

”Onks tyhmän kuuloista, jos sanon näin?” Sariola kysyy.

”Nää nykynuoret…”

Ovikello pirahtaa äänekkäästi.

”…on kauheen fiksuja, kunnollisia ja tunnollisia, ja kaikki vain sujuu. Kuin raittiusseuran jäseniä.”

Tyttäristä nuorempi, 7-vuotias Elli Sariola, pelmahtaa sisälle ystävänsä Sadian kanssa.

Pihaleikit ovat tältä päivältä ohi. Nyt huvittaisi tehdä limaa. Suosittu leikki nykyisin.

”Saadaanks me perunajauhoa?”

Äidin vastaus on napakka ei.

”Tulee hirveä sotku.”

Kukka Sariola vetää ylleen nahkatakin, jossa kalisee koristeita kuin joulukuusessa. Niittejä, hihamerkkejä ja rintanappeja, joissa komeilevat suosikkiartistien nimet. Guns N’ Roses. Jimi Hendrix. Hanoi Rocks. Mötley Crüe.

Hän ryhtyy kaivamaan tupakoita esille.

”Voisin käydä partsilla.”

Sariola on iältään 33 ja ammatiltaan lähihoitaja, mutta tällä hetkellä hän opiskelee sairaanhoitajaksi ammattikorkeakoulussa. Jos elämäntarina pitäisi typistää tusinaan sanaan, kävisi se esimerkiksi saksimalla siitä muutama laaja jana.

Kahden tyttären yksinhuoltajana: seitsemän vuotta.

Äitinä: koko aikuisikä.

Herttoniemi asuinpaikkana: koko elämä.

Yksinhuoltajan arki on toisinaan melkoista aikataulutetristä, mutta Sariola on päättänyt, ettei pyytele keltään anteeksi, jos ei ennätä Elli-tyttären kanssa tismalleen ajoissa jokaiseen toimintaterapiaan tai lasten neuropsykiatrian lääkäritapaamiseen. Ellillä on Aspergerin oireyhtymä ja ADHD.

Esikoulussa se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että tehtävät saattavat tulla tehdyksi yksin pöydän alla, jos ylipäätään tulevat. Niiden sijaan voi vaikka aloittaa omatoimisen ilmastokampanjan, johon ryhtyä värväämään luokkatovereita iskulauseiden avulla.

Niin Elli Sariola hiljattain teki, vähän kuin ruotsalainen ilmastolakkoilija Greta Thunberg, mutta toki pienemmässä mittakaavassa. Sattumaa tai ei, mutta myös Thunbergillä on Aspergerin oireyhtymä.

Kun savuke on poltettu, Elli kajauttaa makuuhuoneesta:

”Äitii! Tee nuudelii! Sadia ja mä haluttiin.”

Kolmihenkisen perheen koti sijaitsee kilometrin päässä Helsingin Herttoniemen kummaltakin metroasemalta. Nelikerroksinen vaalea talo, harjakatto, ei hissiä. Rakennettu 1955.

Sisällä on kolme makuuhuonetta ja olohuoneen sekä keittiön yhdistelmä. Eteisen seinällä roikkuu Kukka Sariolan ristipistotyö, johon on kirjailtu teksti Home is where them fuckes ain’t. Toiseksi viimeisestä sanasta pääsi unohtumaan r-kirjain, mutta mitä pienistä.

”Meidän koti on hippipaku, josta löytyy aina joku unohtunut banaaninkuori ikkunalaudalta.”

Kukka marssii jääkaapille, jossa vilahtaa suklaatäplävanukasta, viinipullo, sriracha-kastiketta, Lidlin soijamaitoa, kevytkokista ja miniluumutomaatteja.

”Olisi perunasalaattia ja nakkeja. Vapusta jäljellä. Käyks ne?”

Eivät käy, Elli ilmoittaa. Äidin on rapisteltava nuudelipussi auki – jo toista kertaa tänään. Nuudeleita syödään perheessä usein. Elli riemastuu ja alkaa pomppia kuin superpallo.

”Jooo! Nuudeli on parasta!”

Ateriaa täydentävät kurkut, tomaatit, omenat, mandariinit ja keitetyt kananmunat. Kasvikset on pilkottu omiin pieniin kulhoihinsa, sillä Elli inhoaa, jos ruoat menevät sekaisin. Kun nuudelit on syöty, Ellin ystävän kotoa tulee puhelu. Se merkitsee, että Sadian on alettava kiskoa hupparia ylleen (Enks mä voi mennä saattaa?), sujautettava kengät jalkaan (Et!) ja lähdettävä kotiin (Hyvää yötä, Sadia!).

Pian Sariolankin perheessä alkavat iltatoimet. Silloin Elli muuttuu kissaksi. Se on jokailtainen, tärkeä rutiini. Omista tunteista puhuminen on 7-vuotiaalle vaikeaa, mutta onneksi kissa osaa kertoa, jos jokin esimerkiksi pelottaa tai hämmentää.

Kuten se ilmastonmuutos.

Teksti: Anni Pasanen

Kuva: Mikael Niemi

Julkaistu: 22.8.2019