Yhä useampi nuori suomalaisjalkapalloilija valitsee ulkomaisen reitin – Veikkausliiga-seurojen on mentävä peilin eteen

“Lupaavan suomalaisen pitäisi pelata johtavassa roolissa Veikkausliigassa ennen lähtöään ulkomaille.”

“Oikea valinta tulevaisuuden Huuhkaja-pelaajalle on lähteä jo alaikäisenä kovemman jalkapallomaan akatemiaputkeen.”

Kuulostaako tutulta?

Keskustelu lupaavien suomalaispelaajien urapolusta on käynyt kuumana siitä lähtien, kun lähtö ulkomaille alkoi olla yksi vaihtoehto. Puhumme siis kymmenistä vuosista.

Mielipiteet tuppaavat jakaantuvan kahteen pääkoulukuntaan, edellä lainattuja ajatuksia noudattaen.

Keskustelussa pöytään heitetään usein kansainvälisen uran tehneiden A-maajoukkuepelaajien tapausesimerkkejä. Lukas Hradecký ei pelannut peliäkään Veikkausliigaa ennen ulkomaille lähtöään. Perparim Hetemaj ja Joel Pohjanpalo sen sijaan löivät läpi kotimaamme pääsarjassa ennen lähtöään ulkomaille. Tapausesimerkkien voimalla pyritään herkästi vahvistamaan omaa kantaa kuuman perunan ympärillä, mikä ei – kuten yleensäkään laajempien ilmiöiden argumentoinnin kannalta – ole kovin uskottavaa.

Tämän artikkelin tarkastelu koskee suomalaisten mies- ja poikapelaajien tilannetta. Miltä näkymät vaikuttavat juuri nyt, ja lähivuosina ammattilaisuran ensiaskelten valintojen suhteen?

Onko Veikkausliiga edelleen järkevä ponnahduslauta maailmalle vai ovatko ulkomaiset akatemiat ajaneet ohi? Ja millaisia johtopäätöksiä voi vetää – vai voiko?

Heti alkuun on todettava tylsän realistisesti, että absoluuttisen oikeita vastauksia näihin kysymyksiin ei edelleenkään ole. Tapausesimerkkejä löytyy molemmista päistä, eikä niiden avulla voi luonnollisestikaan selittää isompaa ilmiötä.

Lisäksi, eri maajoukkueikäluokkienkin otoskoko on suorien johtopäätöksen tekemiseksi vielä pieni. Otoskoko on kuitenkin melko lailla suurin mahdollinen tämän ilmiön ympärillä, jos ja kun voimme olettaa että selvä enemmistö mahdollisista tulevaisuuden Huuhkaja- ja eurokenttäpelaajista löytyy nuorisomaajoukkueista.

Vaikka tieteellisen tarkkoja syys-seuraussuhteita ei monitahoisessa ilmiössä voikaan muodostaa, voi kuviossa kuitenkin havaita selvän trendin. Ulkomaisiin seurojen alaikäisenä lähteminen on lisääntynyt viime vuosina selvästi. Se asettaa etenkin kotimaisten pääsarjaseurojen periaatteelliset valinnat hyvin kriittiseen valoon.

Aloitetaan tarkastelu miesten A-maajoukkueen nykypelaajistosta. Olen rajannut tarkastelun alle päätyneet Huuhkaja-pelurit seuraavasti: pelaaja on ollut kokoonpanossa vähintään kymmenessä A-maaottelussa kesän 2021 EM-lopputurnauksen jälkeen määrän sisältäen ainakin yhden maaottelun ottelun vuonna 2024. Rajauksella pyrin profiloimaan “nyky-Huuhkajat” -pelaajiston, ja samalla edellisvuosien rungon. Nämä kriteerit täyttää 24 pelaajaa.

Alkuun on todettava fakta, josta ei näe keskusteltavan kovinkaan paljon sen ilmiselvyyteen nähden; vaikka Markku Kanerva halusi ylläpitää viimeisenä päävalmentajavuonnaan kuvaa merkittävästi pelaajistoltaan uudistuneesta A-maajoukkueesta, on nyky-Huuhkajien rinki melko iäkäs. Kanervan esittelemät tilastot pelaajiston vaihtuvuudesta ovat toki totta. Merkittävästä nuorennusleikkauksesta ei ole kuitenkaan ollut kyse.

24 tarkasteluun mahtuneen pelaajan keski-ikä on 28,5 vuotta, mikä olisi tehnyt Huuhkajista keski-iältään yhden edelliskesän EM-lopputurnauksen iäkkäimmistä joukkueista. 11 pelaajan, lähes puolen, ikä alkaa kolmosella. Nykyrunko alkaa olla täten elinkaarensa loppusuoralla, mikä tarkoittaa väistämätöntä sukupolvenvaihdosta – hyvinkin piakkoin.

Nuorten suomalaispelaajien uranäkymät ovat Huuhkajat-tilanteenkin vuoksi juuri nyt ajankohtainen aihe. Tämän ajatuksen pohjalta voi lähteä tarkastelemaan väistyvän ja vallan ottavan pelaajasukupolven urapolkuja.

Vaikka nyky-Huuhkajista lähes jokainen pelaaja pelaa tällä hetkellä ulkomailla, on relevantimpaa tarkastella heidän uransa alkuvaiheita. Näin saadaan vertailupohjaa nuorempiin. Kävin samat asiat läpi EM-lopputurnaukseen edenneestä Mika Lehkosuon Pikkuhuuhkajat-nipusta. Rajauksena käytin vähintään viidessä ottelussa pelaamista 12 ottelun EM-karsintarupeamassa, sisältäen Norja-jatkokarsinnat.

Huuhkajien 24 pelaajasta 17 (70,8 %) pelasi Veikkausliigassa ennen ensimmäistä siirtoaan ulkomaille.

Neljä pelaajaa (Hoskonen, Niskanen, Schüller, Soiri) tahkosi ennen siirtoaan yli 100 Veikkausliiga-ottelua ja kahdeksan (Nissilä, Alho, Källman, Pohjanpalo, Ivanov, Peltola, L. Väisänen, Lod) vähintään 50, mutta enintään 99 kotimaan pääsarjakamppailua. Veikkausliigassa kaksi vähiten otteluita kerryttäneitä (Uronen ja Valakari) pelasivat 18 ja 16 ottelua.

Mukaan ei siis mahdu ainuttakaan vain muutaman Veikkausliiga-ottelun miestä. 17 kotimaan pääsarjaa pelanneen pelurin ennen ulkomaille lähtöään pelattujen Veikkausliiga-ottelujen keskiarvo on 72,6. Jos mukaan otetaan seitsemän nollakerholaista, on se 51,5.

Voidaan siis sanoa, että Huuhkajien nykyrungossa on erittäin vahva Veikkausliiga-leima. Selvä enemmistö joukkueesta on pelannut maamme pääsarjassa nuorena, vieläpä pääosin hyvän määrän otteluita – ja tarkemmin tarkasteltuna pääosin merkittävissä rooleissa.

Tutkiessa Pikkuhuuhkajien viimeisimpää ryhmää, huomaa selvän eron.

U21-ryhmästä vähintään viidessä EM-karsintaottelussa pelasi 19 pelaajaa. Heistä alle puolet, yhdeksän (47 %), on pelannut Veikkausliigassa ennen ulkomaille lähtöään tai pelaa siellä edelleen.

Yli puolet U21-ydinryhmästä on siis lähtenyt ulkomaille, vaikka Pikkuhuuhkajien pelaajistossa ei ikärajauksen (vanhimmat pelaajat 22 vuotta) vuoksi voi luonnollisestikaan esiintyä pitkälle yli kaksikymppisenä ensimmäistä kertaa ulkomaille lähteneitä. Sellaisia, kuten Huuhkajissa esimerkiksi Arttu Hoskonen tai Robert Ivanov, jotka lähtivät ensimmäistä kertaa ulkomaille vasta 25-vuotiaina.

Näiden yhdeksän kotimaan pääsarjassa pelanneen – tai pelaavan – Pikkuhuuhkajan Veikkausliiga-otteluiden keskiarvo on 37,6 – melko lailla Huuhkajien vastaavasta puolet. Tämä keskiarvo tuskin nousee enää valtavasti, koska näistä 19 pelaajasta enää kaksi (Liam Möller ja Miska Ylitolva) pelaa tätä kirjoittaessa kotimaassa. Yhdeksästä Veikkausliigaa pelanneesta seitsemän on jo lähtenyt ulkomaille.

Pikkuhuuhkajien ulkomaille lähteneiden pelaajien keski-ikä ensimmäisen lähdön hetkellä (18,2 vuotta) on myös Huuhkajien pelaajiston vastaavaa (19,8) nuorempi. Tämäkään ero ei välttämättä enää kovin paljon kavennu, elleivät Möller ja Ylitolva sitten pelaa vielä useampaa kautta Suomessa.

Toki Pikkuhuuhkajien tarkastelussa on hyvä tiedostaa, että karsinnoissa pelasi pelaajia, jotka eivät mahtuneet viiden ottelun minimimäärään vedettyyn rajaan ja pelaavat yhä Suomessa (esimerkiksi Doni Arifi, Jussi Niska ja Oiva Jukkola).

Yksittäisten pelaajaesimerkkien kautta tätäkään trendiä ei voi selittää. Sekä Huuhkajissa että Pikkuhuuhkajissa on pelaajia, jotka ovat nousseet johtavaan asemaan lähdettyään aikanaan ulkomaille ennen Veikkausliiga-minuutteja, esimerkiksi Hradecký, Antman, Hyryläinen ja Bergström. Yhtä lailla Veikkausliigassa ensin ison roolin ottaneita löytyy molemmista joukkueista; Huuhkajien esimerkkejä kävin jo läpi, Pikkuhuuhkajista mainittakoon Liimatta, Terho ja Koski.

Ero pelaajamääriä tarkastellessa on kuitenkin olemassa, ja sen syiden taakse on tärkeä pysähtyä.

Kisoihin edenneen Lehkosuon U21-maajoukkueen ulkomailla pelaavien pelaajien osuus koko joukkueesta on selvästi suurempi myös pariin aiempaan U21-kiertoon verrattuna.

Sama trendi jatkuu, kun siirrytään vielä nuorempiin maajoukkueikäluokkiin; seuraavien Pikkuhuuhkajien 2004-2005 syntyneeseen runkoon ja heistäkin vuoden-pari nuorempaan pelaajapooliin.

2004-2005 -syntyneiden kohdalla aikainen ulkomaille lähdön trendi näyttää selvältä. Heitetään pöydälle seuraava pelaajalista: Liimatta, Jansson, Hyryläinen, Naamo, Kilo, Galvez, Armstrong, Jantunen ja Von Hellens. Yksikään heistä ei pelaa enää Suomessa ja vain Liimatta ja Naamo nähtiin Veikkausliigassa ennen siirtojaan ulkomaille. Juuri nyt näyttää siltä, että seuraavakin, ensi kesän jälkeen alkava Pikkuhuuhkaja-projekti muodostuu rungoltaan ulkomailla pelaavista nuorista.

2006-2007 -pelaajapoolissa Helsinki-Vantaan pääovi on käynyt myös tiuhaan, vaikka listan jokainen pelaaja on vielä alaikäinen. Seuroista löytyy Norjan ja Tanskan maineikkaita akatemioita, Saksaa, Hollantia ja useamman italialaisen Serie A -seuran nuorisoputki.

Yksi merkittävä syy lisääntyneelle ulkomaan-houkutukselle on varmasti globalisaatio. Osittain siihen liittyy tiedonkulun lisääntyminen ja avoimuus. Eurooppalaisten huippumaiden pelaajaskouttaus on lisääntynyt 2000-luvulla räjähdysmäisesti, dataa on tarjolla valtavasti. Suomalaisnuorten maine tunnollisina ja luotettavina tekijöinä auttaa myös.

Myös tiettyjen ikäluokkien toisia korkeampi laatu vaikuttaa.

Matias Siltanen, 17, on yksi puhutuimmista suomalaislupauksista. KUVA: Juha Tamminen / All Over Press

Gnistanin urheilutoimenjohtaja, useamman vuoden aiemmin HJK:n talenttivalmentajana ja B-junioreiden päävalmentajana toiminut Jarkko Jokiranta tunnistaa 2002-2004 -syntyneet ikäluokat jo pelkästään pääkaupunkiseudun näkökulmasta suomalaismittakaavassa poikkeuksellisen hyviksi, mikä on varmasti osaltaan selittänyt monien lähtöä suurempiin eurooppalaisiin seuroihin.

– 2002-, 2003 - ja 2004-syntyneiden maajoukkueet ovat pärjänneet hyvin, mainitsee Jokiranta.

Jokiranta nostaa myös HJK:n eri ikäluokkien merkityksen nykytilanteessa. Jos seurasta nousee useita huipputalentteja, muodostuu heistä runko myös nuorisomaajoukkueisiin.

– Töölössä oli muutama vuosi sitten ihan kiva vetää Aleksi Lallin kanssa aamutreenejä, kun ryhmässä oli Väänänen, Marhiev, Peltola, Leo Walta, Agon Sadiku, Kai Meriluoto, Elmo Henriksson, Denis Cukici, Casper Lönnqvist, Henri Salomaa, Luka Hyryläinen, Kalle Wallius, Marius Könkkölä, Liam Möller ja Casper Terho. Oli aivan jäätävä jengi, Jokiranta muistelee valmentaja-aikojaan HJK:ssa.

Kyseisellä, muutaman peräkkäisen ikäluokan pelaajaryhmällä oli myös valmennus kunnossa. Siltäkin listalta löytyy useita meritoituneita nimiä.

– Nykyisten Pikkuhuuhkajien rungon taustalta löytyy pelkästään HJK-vuosilta erinomainen valmennus. Lalli, Jyrki Ahola, Joonas Rantanen, Miika Takkula, Mikko Mannila, Teemu Tavikainen, Erkki Valla, Tuomas Rantanen ja Ilari Aho. Heille kuuluu myös iso kunnia siitä, missä tämä pelaajaryhmä nyt on. Lahjakas, toisiaan joka päivä puskeva pelaajaryhmä yhdistettynä erinomaiseen valmennukseen eri ikävaiheissa. Kyllähän sellaisella yhtälöllä on hyvät edellytykset, kertoo Jokiranta.

Jokirannan aamuharjoitusmuistelojen pelaajalistassa oli 15 nimeä. Heistä 12 pelasi U21-maajoukkueessa päättyneissä EM-karsinnoissa. Melkoinen prosentti.

– Kantaako tämä pelaajaryhmä sitten kuinka pitkälle esimerkiksi A-maajoukkueen rungoksi, sen aika näyttää.

Suomessa pelaavien maajoukkuepelaajien prosenttiosuuden trendi on ollut laskeva jo toistakymmentä vuotta oikeastaan kaikissa ikäluokissa, poikamaajoukkueista Huuhkajiin. Vuosittainen vaihtelu on suurtakin, mutta suunta on ollut hiljalleen kohti Eurooppaa.

Virta eurooppalaisiin akatemioihin kertoo toki maailman aukeamisesta, hyvistä suomalaisikäluokista ja kasvavasta ennakkoluulottomuudesta valita urapoluksi kilpailu paikasta auringossa kovassa jalkapallomaassa.

Samalla se kertoo myös huolestuttavaa kuvaa suomalaisseurojen, etenkin Veikkausliigassa pelaavien, valinnoista pelaajapolitiikassaan.

Kysytään asiasta mieheltä, jolla on laaja näkemys nuorten suomalaispelaajien nykymarkkinasta, jo lokakuussa Aition haastattelemalta analyytikolta ja jalkapalloagenttifirmassa pelaajia skouttaavalta Axel Storbackalta. Hänen mielestään nuorten suomalaislupausten Veikkausliiga-vastuuta pitäisi miettiä uudelleen.

– Kyse on eniten siitä, mitä mieltä olemme: onko suomalaislupausten kannattavampaa pelata Veikkausliigaa vähän, jonkin verran vai paljon? Ja missä iässä? Storbacka toteaa.

– Nuori pelaaja on Suomessa 17-vuotias, ei edes välttämättä enää 18-vuotias.

Jokiranta on samoilla linjoilla.

– Jotta pelaaja olisi todella kiinnostava ulkomaille, niin 18- tai 19-vuotias ei enää ole niin houkutteleva ikänsä puolesta. Silloin pelaajan pitää olla tosi hyvä. Eli voi olla toki edelleen kiinnostava, vaikka ei ole 17-vuotias, juna ei ole automaattisesti mennyt, mutta laadun on oltava korkea.

– Pelaajassa kiinnostaa potentiaali, jos hän on 15-17-vuotias ja pelaa. Silloin kellot ulkomailla soivat, että tuolla pelaa tuon ikäinen. Jos taas pelaaja on tosi hyvä, voidaan hänestä kiinnostua vanhempanakin. Jos on molemmat, ikä ja potentiaali, on se jackpot, kuten Matias Siltasen kohdalla on, Jokiranta pohtii.

Kahden nuorten pelaajien urapolkujen asiantuntijan puheista saa selvän käsityksen. Lupaava suomalaispelaaja ei enää ole yli parikymppinen, kuten melko usein mediassa kuulee puhuttavan.

Tarkastellaan siis 17-19-vuotiaiden suomalaispelaajien peliaikatilannetta Veikkausliigan edelliskausilla. Heidän, jotka ovat oikeasti niitä nuoria pelaajia, ja joita tulisi täten näkyä kotimaamme pääsarjan kentillä säännöllisesti.

Totuus on kaikkea muuta.

Veikkausliigan oman tilastoinnin mukaan sarjassa kävi kauden 2024 aikana kentällä yhteensä 334 pelaajaa. 17 vuotta täyttäneistä, eli vuonna 2007 syntyneistä liigan 29. eniten peliminuutteja sai KuPS-superlupaus Matias Siltanen. Seuraava kyseisen ikäluokan pelaaja, FC Lahden maalivahti Osku Maukonen löytyy peliminuuttilistan sijalta 152. Tämä on siis ikäluokka, jota Storbackan mukaan voi vielä pitää “nuorina pelaajina” suomalaisnäkökulmasta.

Vaikka rajausta muuttaa armollisempaan suuntaan, suomalaisiin vuonna 2005 ja 2006 syntyneisiin pelaajiin eli ottaa 18- ja 19-vuotiaat mukaan, ei näkymä juuri parane.

Ensimmäinen tämän rajauksen pelaaja, Dario Naamo, löytyy listan sijalta 63. Seuraavat nimet ovat Samuel Pasanen (s. 2006) sijalla 94, Gabriel Europaeus (s. 2005) sijalla 135, Akseli Puukko (s. 2006) sijalla 156 ja Otto Ruoppi (s. 2006) viimeisenä parempaan puoliskoon mukaan mahtuen, sijalla 167.

334 pelaajan peliaikalistan parempaan 50 prosenttiin, top 167:een mahtuu siis seitsemän suomalaista 17-19-vuotiasta pelaajaa. Seitsemän! Maamme omassa, eurooppalaisessa vertailussa melko vaatimattomassa pääsarjassa.

Näkymä ei muutu kirkkaammaksi aiempien kausienkaan kohdalla, kun rajaukseen ottaa vanhimmaksi ikäluokaksi kyseisen vuoden aikana 19 vuotta täyttävät.

Kaudella 2023 peliajassa Veikkausliigan paremmasta 50 prosentista löytyi viisi tällaista pelaajaa. Dario Naamo oli ryhmän ensimmäinen, peliajassa sijalla 97.

Vuosi 2022 oli edelliskausista paras ja pelaajia löytyi peliajan parhaasta 50 prosentista yhdeksän Pikkuhuuhkajista tutun nelikon – Otso Liimatta, Agon Sadiku, Kai Meriluoto ja Casper Terho – mahtuessa kaikkien top 60:een.

2021 pelaajia parhaassa 50 prosentissa oli viisi, joista vain kaksi, Jere Kallinen ja Doni Arifi olivat peliajaltaan liigan sadan parhaan joukossa.

Määrät ovat täten kolmen ja kuuden prosentin välissä peliaikaa eniten saaneesta pelaajajoukon puolikkaasta. Sen verran viime vuosien Veikkausliigassa on siis jaettu vastuuta 19-vuotiaille ja sitä nuoremmille suomalaisille.

Ja jos Storbackan määritelmää nuoresta pelaajasta – 17-vuotiasta tai – käyttää, löytyy näitä pelaajia peliajan paremmasta puoliskosta edellisen neljän Veikkausliiga-kauden osalta kaksi kappaletta: Matias Siltanen ja Osku Maukonen.

Edes viime kaudella Veikkausliigassa ihastuttanut Interin Djoully Nzoko ei mahtunut sarjan 50 prosentin eniten peliminuutteja saaneiden joukkoon, koska hän pelasi alkukauden Kakkosta. Belgiaan lupaus kuitenkin lähti vasta syyskuussa.

Toinen, suomalaisnuorten tilanteen karuutta selittävä tilasto on Veikkausliigan ulkomaalaispelaajien määrä. Sarjan oman tilastoinnin mukaan 334 viime kaudella kentällä käyneestä pelaajasta ulkomaalaisia oli 118. Se tekee heidän osuudeksi 35 prosenttia. Vaikka joukossa on lukuisia pikakeikalla Suomessa käyneitä, ei ulkomaalaispelaajien prosentuaalinen osuus vähene vakituisesti pelanneiden joukossa, päinvastoin; sarjan 50 eniten pelanneesta 20 oli ulkomaalaisia. 40 prosenttia.

Kyse ei ole vain yhden kauden poikkeamasta, sillä myös kausina 2021-2023 on ulkomaalaisprosentti pyörinyt 35:ssä, jopa paikoitellen parin prosenttiyksikön verran sen yli.

Määrät ovat hurjia ja omiaan ampumaan alas mielikuvan siitä, että Veikkausliiga olisi suomalaisten pelaajien tuottoisa kasvattajasarja.

– Se, että Suomessa pitää pelata miesten pelejä pari vuotta ennen siirtymistä eteenpäin, on sellainen itsekusetuksen oppimäärä, ettei siinä ole mitään järkeä. Emme ole 90-luvulla enää, lataa eräs tunnettu valmentaja.

Jarkko Jokirannalla on myös näkemys ulkomaalaispelaajien suureen määrään. Ilmiö on tullut miehelle tutuksi Veikkausliiga-seuran urheilutoimenjohtajan pestissään. Tekipä Jokiranta Veikkausliigan ulkomaalaismarkkinasta aikanaan Pro Gradu -työnsäkin. Sen yksi päälöydöksistä oli, että ulkomaalaispelaajien määrä on pysynyt pitkään melko samana Veikkausliigassa, jopa vuosikymmeniä.

– Kyllä ulkomaalaispelaajia kertyy tosi herkästi, jos seuralla ei ole vahvaa periaatetta. Meillä Gnistanissa suomalaispelaajat pelasivat 82 prosenttia peliajasta. Ulkomaalaispelaajien määrä olisi voinut olla isompi ilman tiettyä periaatetta. Toki suomalaispelaajat eivät olleet meillä kovin nuoria, mutta se suunta tulee jatkossa muuttumaan jo ensi vuonna.

Nuorten suomalaisten virta ulkomaille ei ole edellä tutkittuihin faktoihin peilaten yllätys. Kun näkymät Veikkausliigassa ovat mitä ovat, se tuskin pienentää alaikäisen pelaajan kynnystä astua koneeseen Helsinki-Vantaalla. Näin ei Axel Storbackan mukaan tarvitsisi olla.

– Peluuttamalla nuoria Veikkausliigassa, voidaan heidän siirtohintojansa nostaa moninkertaisesti. Jos pelaaja pelaa hyvin, kuten Siltanen, voidaan tästä käynnistää jopa tarjouskilpailu, kuten nyt on tapahtunut!

Kyse on Storbackan mukaan muustakin kuin pelkästä kentälle heittämisestä. Veikkausliiga-seurojen tulisi olla asiassa nykyistä suunnitelmallisempia, ennakoivampia.

– Joukkueiden pitäisi kommunikoida pelaajille proaktiivisemmin, osoittaa selkeämmin mahdollista polkua, jota heille on rakennettu. Jopa isoissa Veikkausliiga-seuroissa tätä tehdään huonosti.

Myös Jokiranta harmittelee sitä, että hänen ja Aleksi Lallin vetämästä poikkeuksellisen kovasta treeniryhmästä kuitenkin vain pieni osa sai Veikkausliigassa kunnon vastuuta nuoressa iässä.

– Kyllähän se turhautti. Vaikka tuosta porukasta tuli runko nykyiselle U21-ryhmälle, niin aika harva heistä pelasi HJK:ssa Veikkausliigaa. Rohkeampi pitäisi olla, ja sen ajatuksen perässä pyritään nyt meillä Gnistanissa olemaan. Useammalla nuorella kundilla on hyvä sauma debytoida liigassa ensi vuonna.

Kommunikointiin, informaation tarjoamiseen liittyy Veikkausliiga-polun näkyväksi tuomisen lisäksi myös huonot uratarinat lähdöistä ulkomaille. Storbackan kokemuksen mukaan ulkomaiseen akatemiavirtaan liittyy edelleen paljon huteja, joissa on lähdetty lentokoneeseen puutteellisilla tiedoilla, hätäillenkin. Sekä liigaseurojen että nuorten pelaajien ympärillä toimivien henkilöiden pitäisi monin paikoin terästäytyä.

– Pelaajia pitää valistaa esimerkiksi agenttiasioista, siirroista ja sopimuksista nykyistä paremmin. Turhan usein pelaaja valitsee agentin, joka on ensimmäisenä yhteydessä. Joskus useammankin, vaikka se ei ole laillisesti edes mahdollista, Storbacka sanoo.

– Lisäksi, ei alle 25-vuotiaalta pelaajalta voi olettaa, että hän ymmärtäisi sopimusjargonia. Jonkun muun on otettava vastuuta ja käytävä pelaajalle läpi, mikä tälle on edukkainta. Pelaajamarkkina kun on villi länsi ja pelaajat voivat allekirjoittaa mitä tahansa sopimuksia, varmasti edes lukematta niitä kunnolla läpi ja ymmärtämättä kunnolla, mitä niissä tarkoitetaan.

Kuten todettua, nuorten suomalaispelaajien urapoluissa ei ole absoluuttisen oikeita tai vääriä vastauksia. Virta on kuitenkin vienyt enenevissä määrin ulkomaille Veikkausliigan heikkojen peliaikanäkymien sekä herkän allekirjoitussormen vuoksi.

Vaikka nuorten pelaajien tulisi monin paikoin – ainakin Storbackan mukaan – olla huolellisempi siirroissaan, ei ongelman ydin kuitenkaan välttämättä koske nuoria pelaajia itseään tai maajoukkueita. On luonnollista, että pelaaja neuvonantajineen pyrkii ympäristöön, joka nostaa uran läpimurron todennäköisyyttä.

Maajoukkueiden näkökulmasta taas merkitsee se, että niihin on tarjolla mahdollisimman paljon mahdollisimman kovassa ympäristössä säännöllisesti pelaavia pelureita. Maajoukkueille lienee toissijaista, missä maassa tuo mahdollisimman kova ympäristö sijaitsee.

Tällä hetkellä näkymä on vahvasti se, että tuollainen ympäristö sijaitsee todennäköisemmin ulkomailla, kun taas ajatus Veikkausliigaan jäämisestä, pelaajan omien osakkeidensa nostamisesta ja kovasta kilpailuympäristöstä ei välttämättä näytä parhaalta valinnalta.

– Jos puhutaan 15-18-vuotiaasta pelaajasta, jolla on mahdollisuus lähteä hyvään paikkaan ulkomaille, kyllä se kortti kannattaa katsoa ja todennäköisyydet hyvälle uralle nousevat. Hirveästi ei kannata jäädä siihen kiinni, pääseekö pelaamaan Veikkausliigaa vai ei. Mieluummin suoraa kyytiä Helsinki-Vantaalle, kertoo eräs toinen Suomen nuorisomaajoukkuevalmentaja.

Veikkausliigan tulevaisuuden kannalta tarvittaisiin radikaaliakin muutosta seurojen ajattelutavassa. Seitsemän alle 20-vuotiaan suomalaisen löytymisestä sarjan paremman 50 prosentin peliaikalistalla on melkoinen matka tilanteeseen, jossa sarjassa kasvaisi systemaattisesti lupaavia (sanan todellisessa merkityksessä) kotimaisia nuoria.

Usein kuulee sanottavan, että “nuoret suomalaiset kyllä pelaavat, jos he ovat riittävän hyviä.” Monissa 50-50 -tilanteissa kyseisellä hetkellä näin voi ollakin, mutta onko suomalaisella jalkapalloilulla varaa heittää pitkäjänteisempää ajattelua romukoppaan? Tuore Suomen mestari KuPS on hyvä esimerkki siitä, että jopa sarjan parhaan joukkueen runkopelaajista voi löytyä nuoria, omia kasvatteja. Joista 17-vuotiaan Siltasen myyntiarvo on Jani Honkavaaran antaman täyden luoton ansiosta suomalaispelaajalle korkea.

Jarkko Jokiranta ei kuitenkaan sysää vastuuta nykytilanteesta valmentajien niskaan.

– Paine menestyä on kova. Kun katsoo ihan Veikkausliigan potkutilastoja, niin jos joukkue on ensimmäisen kymmenen kierroksen jälkeen kolmen-neljän alimman joukossa, potkut melkeinpä tulevat. Siksi koutsit eivät nuoria uskalla peluuttaa, varsinkaan jos seuralla ei ole asiaan tosi selkeää linjaa.

Paine pikavoitoille on kasvanut entisestään viime vuosina kasvaneiden rahapottien myötä. Veikkausliigassa säilyminen tuo satojen tuhansien eurojen summan. Pudotus Ykkösliiga-rahoille on hurja.

Tästä huolimatta tilannetta pitäisi pystyä arvioimaan suomalaisnuorten näkökulmasta kriittisemmin.

Axel Storbackan mukaan Veikkausliiga-seuran pitäisi pystyä tarjoamaan nuorille lupauksilleen varteenotettava vaihtoehto jatkaa kotimaassa.

– Tällä vaihtoehdolla tarkoitan Siltanen–Nzoko -polkua eli 1000-2000 Veikkausliiga-peliminuuttia 17-vuotiaana.

– Mitä olisikaan voinut tapahtua, jos vaikkapa HJK:n David Ezehille olisi annettu se tuhat minuuttia Veikkausliigaa 17-vuotiaana, tai sama juttu jollekin muulle isolle prospektille? Tällaiseen pelaajaprofiiliin voisi projisoida monikertaisen hinnannousun, Storbacka maalaa.

Nuorena isoon vastuuseen Veikkausliigassa heitettävä lupaus voi siis parhaimmillaan kasvattaa arvoaan kohisten. Tämä voi puolestaan tarkoittaa häneen luottaneelle seuralle merkittävää rahapottia lähivuosina. Veikkausliigassa säilymisen ja europaikkojen rahallinen arvo tuntuvat kuitenkin ajaneen pikavoittoina tällaisen mahdollisuuden ohi.

Tulevat kymmenkunta vuotta toimivat mielenkiintoisena referenssinä sille, kuinka isolla prosentilla ulkomaisiin akatemioihin nuorena lähteneistä pelaajista tulee A-maajoukkueen kantavia voimia ja oletettavasti samalla merkittävän eurooppalaisen uran tekeviä. Volyymiä kun tässä porukassa juuri nyt riittää.

Suomalaisen jalkapallokentän, etenkin pääsarja- ja Ykkösliiga-organisaatioiden pitäisi puolestaan käydä vakava identiteettikeskustelu. Onko välittömän menestyksen ja Veikkausliiga-rahojen haaliminen kokeneemmalla, ulkomaalaispelaajien kyllästämällä joukkueella jatkossakin strateginen valinta? Vastaus voi toki olla myönteinen, mutta siinä tapauksessa itsepetos nuorten, lupaavien suomalaispelaajien kehittämispuheesta tulee lopettaa.

Mikäli taas haluamme nähdä kotimaisen pääsarjan, jossa pelaa merkittävä määrä tulevia A-maajoukkue- ja eurokenttäpelaajia, on nykyinen pelaajapolitiikka räjäytettävä atomeiksi.

Kotimaisen jalkapallon kannalta otollisemman vaihtoehdon voisi luulla olevan jälkimmäinen.