Woke-ajattelu valtasi koko poliittisen kentän – Nyt sitä käyttävät myös konservatiivit

The Atlanticin englanninkielisen jutun voit lukea tästä linkistä. Juttu on alun perin julkaistu heinäkuussa 2024.

Toukokuussa oli jo kolmas kerta Hamasin 7. lokakuuta Israeliin tehdyn iskun jälkeen, kun kolme yliopistonrehtoria marssitettiin Yhdysvaltain kongressin eteen yliopistokampusten antisemitismiä koskeviin kuulemisiin.

Kongressin republikaanit pommittivat Northwesternin, Rutgersin ja UCLA:n yliopistojen johtajia kysymyksillä: Eikö iskulause ”joelta merelle” olekin koodikieltä, joka viittaa juutalaisten tuhoamiseen? (Eric Burlison, Missouri). Miksi yliopistojen antisemitismiä tutkivat keskukset ja juutalainen henkilökunta eivät osallistuneet päätöksentekoon enemmän? (Elise Stefanik, New York). Miksi antisemitismi on ”institutionaalistunut” osaksi yliopistojen toimintalinjoja? (Kevin Kiley, Kalifornia). Miksi yliopistot ovat unohtaneet velvollisuutensa varmistaa opiskelijoiden turvallisuus? (Aaron Bean, Florida).

Kuulemistilaisuutta seuratessani huomioni ei kiinnittynyt niinkään siihen, mitä konservatiivien edustajat sanoivat, vaan siihen, miten he sen sanoivat. He kuulostivat nimittäin hyvin samankaltaisilta kuin ne liberaalit ”lumihiutaleet”, joita he niin mielellään arvostelevat.

Ehdokkaiden kysymykset perustuivat oletuksiin, jotka yhdistetään useimmiten progressiiviseen vasemmistoon: Institutionaalisen oikeusjärjestyksen hitaiden, vakiintuneiden mekanismien on väistyttävä nopeiden, oikeutettujen rangaistusten tieltä syrjintätapauksissa.

Identiteettiin perustuvien byrokratioiden tulisi sanella yliopistojen toimintalinjat. Vastustajien poliittiset iskulauseet ovat rotuvihaan viittaavia, ohuesti verhottuja viestejä. Kiihkoilu on lähes mystinen voima, joka on vallannut instituutiomme läpikotaisin ja jonka kitkeminen edellyttää järjestelmien kokonaisvaltaista uudistusta.

Henkinen turvallisuus on aivan yhtä tärkeää kuin fyysinen turvallisuus ja menee myös sananvapauden edelle.

Viimeisen noin puolen vuoden aikana asiantuntijat ovat käyneet jatkuvaa keskustelua siitä, onko woke-kulttuurin huippu jo saavutettu, eli ovatko vuoden 2020 jälkeisen performatiivisen progressivismin pahimmat ylilyönnit jo takanapäin. Yleisen mielipiteen mukaan olemme etenemässä, vaikkakin hieman kompuroiden, kohti maailmaa, jossa progressiiviset muodollisuudet eivät enää samassa määrin rajoita amerikkalaisia oppilaitoksia, yrityksiä tai tiedotusvälineitä.

Tämä voi hyvinkin pitää paikkaansa: monimuotoisuutta edistäviä DEI-ohjelmia lakkautetaan; monimuotoisuuslupaukset ovat käymässä uhanalaisiksi.

Mutta vaikka keskustelu woke-kulttuurin huipusta osuu joissakin asioissa oikeaan, siinä ei kiinnitetä lainkaan huomiota Yhdysvaltain poliittisella kentällä käynnissä olevaan huomaamattomampaan, mutta viime kädessä merkittävämpään muutokseen, joka oli selvästi havaittavissa kongressin kuulemistilaisuuden aikana: Woke-ajattelu ei ole hävinnyt minnekään. Woke on vain ylittänyt puoluerajat.

Kieltämättä kuulostaa omituiselta väittää, että konservatiivit olisivat omaksuneet woke-ajattelun, ottaen huomioon, kuinka äänekkäästi he vastustavat sitä. Jos woke määritellään tietynlaisiksi uskomuksiksi liittyen rasisminvastaisuuteen, sukupuoleen, kasvomaskien käyttöön julkisilla paikoilla, rajojen avaamiseen, vankiloiden ja poliisin lakkauttamiseen ja niin edelleen, republikaanit eivät sovi muottiin.

Mutta woke-ajattelussa ei ole kyse vain helposti tunnistettavasta sisällöstä, mielipiteistä, jotka kertovat kannattajan edistyksellisistä asenteista. Sillä on myös helposti tunnistettava muoto.

Historioitsija Richard Hofstadter kirjoitti jo vuonna 1964 Harper's Magazine -lehden artikkelissa, että amerikkalaista poliittista perinnettä määrittää mieltymys salaliittoteorioihin, etenkin oikeiston piirissä. Hofstadter kutsui tätä tunnetusti ”amerikkalaisen politiikan paranoidiksi tyyliksi”, ja kirjoitti aiheesta myös uraauurtavan esseen.

Nyt kun pöly on laskeutunut sen monivuotisen hysterian jälkeen, joka leimasi poliittista elämää vuoden 2020 jälkimainingeissa, voimme nähdä, että woke-ajattelusta onkin tullut amerikkalaisen politiikan hallitseva tyyli.

Konservatiivinen versio on piilossa aivan silmiemme edessä. Teksasin edustaja Dan Crenshaw puhui nousevasta ”woke-oikeistosta” jo vuonna 2022, ja käsitettä on sittemmin ruodittu useissa blogeissa. Kirjoittaja Katherine Brodsky on esittänyt, että ilmiön tunnusmerkkejä ovat cancel-kulttuurin omaksuminen, valkoinen identiteettipolitiikka ja uhriutuminen.

Keskustelu suuntauksesta sai uutta vauhtia viime viikolla, kun muuan konservatiivinen sosiaalisen median tili hankki eräälle Home Depotin rivityöntekijälle potkut tämän vitsailtua Donald Trumpin salamurhasta.

Oikeistolaista woke-ajattelua edustaa vaikkapa se, kun Elon Musk arvostelee ”heterofobiaa” ja määrittelee sanan ”cis” haukkumasanaksi X:ssä. Tai se, kun konservatiivinen sosiaalinen media vetää herneen nenäänsä ja ilmoittaa laivaston Navy Seals -erikoisjoukkojen Pride-kuukautta koskevan Facebook-julkaisun olevan ”uhka kansalliselle turvallisuudelle”.

Tai se, kun Florida pyrkii kieltämään opettajia opettamasta orjuudesta tavalla, joka voi herättää valkoisissa oppilaissa ”epämukavuutta, syyllisyyttä, tuskaa tai muunlaista psyykkistä ahdistusta”. Tai se, kun New Yorkin poliisin apulaispäällikkö väittää, että laajasti käytetty terrorismia käsittelevä oppikirja on itse asiassa terroristien käsikirja ja että tavalliset polkupyörän lukot (joita myy Columbian yliopiston oma turvallisuudesta vastaava osasto) todistavat, että ”ammattimaiset” agitaattorit olivat soluttautuneet kampuksen viimeaikaisiin mielenosoituksiin.

Tai sen uskotteleminen, että jos ChatGPT kieltäytyy käyttämästä rasistista termiä, se muodostaa kirjaimellisesti uhan koko ihmiskunnalle. Tai se, kun itkee krokotiilinkyyneleitä sen vuoksi, että Jeopardyssä ja Star Warsissa on kysytty jonkun käyttämistä pronomineista. Tai se, kun alkaa lietsoa paniikkia lentoyhtiöiden turvallisuuden ympärillä mustien lentäjien ”monimuotoisuutta edistävän palkkaamisen” vuoksi.

Tai se, kun ”cancelointi” kohdistuu New York Timesin kolumnistiin David Frenchiin, joka oli pesunkestävä republikaani aina siihen saakka, kunnes Donald Trump astui poliittiselle näyttämölle, koska French ei ole riittävän konservatiivinen.

Näitä kulttuurisodan katkelmia ja monia muita vastaavanlaisia esimerkkejä yhdistää samanlainen tunnevammaisuus, paatokselliset puheet väkivaltaan turvautumisesta ja rangaistukset väärinajattelusta, jotka leimaavat myös vasemmistolaista woke-ajattelua pahimmillaan.

Claremont Institute -ajatushautomon vanhempi tutkija Jeremy Carl käsittelee tätä nousevaa trendiä tuoreessa kirjassaan The Unprotected Class: How Anti-White Racism Is Tearing America Apart. Kansikuva esittää aitaan maalattua graffitia, jossa lukee ”Kill All Whits” [sic], ja kirjaa on markkinoinut myös toinen poliittinen rähinöitsijä Christopher Rufo.

Teos muistuttaa päällisin puolin aiempia ”käänteisrasismia” koskevia vuodatuksia, mutta kirjailija on kuitenkin omaksunut huomattavan paljon vaikutteita vuoden 2020 jälkeisestä woke-ideologiasta, joko tietoisesti tai tiedostamatta. Teoksesta löytyy useita viimeaikaisen progressiivisen diskurssin retorisia kikkoja ja ideologisia oletuksia.

Kuten kaikki kunnon woke-kirjailijat, Carl syyttää värisokeutta siitä, ettei se ota systeemistä rasismia riittävän hyvin huomioon. ”Republikaanien oletusreaktio toistuviin rodullisiin loukkauksiin”, hän kirjoittaa, ”on ollut sanoa: ’En edes näe rotua/ihonväriä’, jopa ilmiselvän valkoisiin kohdistuvan vihamielisyyden edessä.”

Hän väittää, että ”kouluissa vuosikymmeniä jatkuneen valkoisten vastaisen opetuksen seurauksena” koulutusjärjestelmä ylläpitää rakenteellista rasismia. Lisäksi hän esittää, että ”valkoisten vastaista retoriikkaa löytyy kaikkialta viihdeteollisuudesta” ja että tämä piilotettu kiihkoilu tulisi kitkeä pois Hollywoodista. Hänen mielestään media käsittelee rikosten uhreja eri tavoin näiden rodun perusteella.

Kaikki tämä kärjistyy kysymykseen elämästä ja kuolemasta: ”Keskiluokan ja työväenluokan valkoisten ja jopa entistä useamman ylempiluokkaisen valkoisen näkökulmasta”, hän kirjoittaa, ”valkoisiin kohdistuva syrjintä ja rasismi on hengenvaarallista. Voitaisiin jopa väittää, että sen aiheuttamat ongelmat ovat intersektionaalisia.”

Jos sana ”valkoinen” vaihdettaisiin ”mustaan”, Carlin teoksessa on useampikin kohta, jotka kuulostaisivat siltä kuin ne olisi kirjoittanut Ibram X. Kendi tai Robin DiAngelo.

Tarkoitukseni ei ole haukkua Carlia tai hänen kirjaansa. Enkä tarkoita, että meidän tulisi tyrmätä hänen väitteensä suoralta kädeltä. Itse asiassa mielestäni on huono asia, että tiedotusvälineillä on tapana jättää poliisiväkivallan valkoiset uhrit vähemmälle huomiolle, ja olen samaa mieltä siitä, että valkoisten ja miesten vastaisia asenteita esitetään toisinaan melko vapaasti yliopistomaailmassa, tavoilla, joita ei hyväksyttäisi, jos kohteena olisi jokin muu väestöryhmä.

Tarkoitukseni on yksinkertaisesti korostaa sitä, kuinka merkittävissä määrin konservatiivit ovat omaksuneet progressiivisen retoriikan ja keinot sekä antaneet niille uuden, taantumuksellisen tulkinnan. Jos monet The Unprotected Class -teoksen avainkohdista ovatkin uudelleenlämmitettyjä versioita vuosikymmeniä jatkuneesta ”käänteisen rasismin” diskurssista, niin se tapa, jolla ne esitetään, on selvästi uusi. Ja selvästi woke.

Siinä ei ole mitään uutta, että konservatiivit omivat vasemmiston retorisia keinoja omaan käyttöönsä. Oikeisto yleensäkin ja etenkin äärioikeisto ovat jo kauan vedonneet samanlaiseen haavoittuvuuteen (josta käytettiin aikoinaan yleisesti nimitystä ”poliittinen korrektius”), josta he syyttävät liberaaleja, varsinkin rotuun liittyvissä kysymyksissä.

Kuten John Ganz huomauttaa 1990-lukua käsittelevässä kirjassaan When the Clock Broke, väitteet käänteisestä rasismista, positiivisesta syrjinnästä ja institutionaalisesta kiihkoilusta valkoisia amerikkalaisia vastaan olivat jo 1990-luvulla iskostuneet osaksi kansallista diskurssia.

David Duke, Ku Klux Klanin entinen suurvisiiri ja kaappiuusnatsi, nosti näitä samoja teemoja esille huolestuttavan menestyksekkäässä kampanjassaan Louisianan vuoden 1991 kuvernöörinvaaleissa. Duke perusti järjestön nimeltä National Association for the Advancement of White People, näennäisesti valkoisten kansalaisoikeuksia ajavan, eräänlaisen valkoisten ylivaltaa kannattavan version mustien kansalaisoikeuksia ajavasta NAACP:stä. Vaaliohjelmassaan Duke lupasi tehdä lopun valkoisiin kohdistuvasta rasismista.

”Mielestäni myös valkoisilla pitäisi olla yhtäläiset oikeudet”, tuo Ku Klux Klanin ex-jäsen, joka ei ehkä sittenkään ollut parantanut tapojaan, sanoi eräässä televisiohaastattelussa.

Tämä viesti sai kannatusta äänestäjien keskuudessa. Kuten Ganz huomauttaa, Duke onnistui saamaan yhteyden ”ihmisiin, jotka eivät välttämättä muuten samastuisi holokaustin kieltämisen ja KKK:n alakulttuureihin”, osittain sen ansiosta, että hän puki sanoiksi ihmisten keskuudessa vellovan pelon siitä, että vähemmistöjä suosittaisiin valkoihoisten kustannuksella.

Ganz lainaa eläkkeellä olevaa opettajaa, joka totesi The Boston Globe -sanomalehdelle: ”Pidän siitä, että [Duke] ajattelee, että kaikilla tulisi olla yhtäläiset mahdollisuudet – valkoisilla ja mustilla ja juutalaisilla ja kenellä tahansa. Mielestäni täällä esiintyy paljon valkoisiin kohdistuvaa rasismia.”

Nykypäivän taantumuksellinen woke-ajattelu vahvistaa tätä käänteisen rasismin pitkään pelättyä peikkoa. Mutta se myös poikkeaa aiemmista poliittisen korrektiuden aikaansaamista paniikeista mukauttamalla vanhempia teemoja vastaamaan sekä nykyaikaisia argumentoinnin keinoja (korostaen ”turvallisuutta” ja emotionaalista ”väkivaltaa” aiemman ”oikeudenmukaisuuden” sijaan) sekä institutionaalisia strategioita, jotka tukevat suoraviivaista valkoista identitarismia (jollaisesta Duke aina haaveili), eivät läpinäkyviä viittauksia värisokeuteen.

Trumpin presidenttikauden jälkeen oikeiston ikivanhat vetoomukset käänteiseen rasismiin ovat kallistuneet voimakkaasti kohti progressiivista keskustelua ”systeemisestä rasismista”, mikä on synnyttänyt häiritsevän äpärän: woke-konservatismin, joka puolustaa rasismin vastaisuutta nimenomaan valkoisten näkökulmasta tai tarkemmin sanottuna käänteisen rasismin vastaisuutta.

Jos haluaa nähdä käytännön esimerkin tästä uudesta hybridi-ideologiasta, riittää kun kääntää katseen republikaanipuolueen johtoon. Trump nojaa ajatukseen, jonka mukaan valkoihoiset kohtaavat kaikkialla rakenteellista rasismia, ja kehottaa amerikkalaisia kyseenalaistamaan piilevät ennakkoluulonsa valkoisia ihmisiä kohtaan.

”Mielestäni tässä maassa vallitsee selkeä valkoisten vastainen ilmapiiri”, Trump totesi äskettäin eräässä haastattelussa. ”Mielestäni nykyiset lait erittäin epäoikeudenmukaiset.”

Jopa kaikkein performatiivisimman ja kiihkeimmän vasemmistolaisen woke-ajattelun taustalla piilee sarja osatotuuksia amerikkalaisesta yhteiskunnasta: vaikka edistysmielisimmät ihmiset olisivat väärässä ja mustiin kohdistuva rasismi ei selittäisi kaikkia Yhdysvaltain ongelmia, se kuitenkin selittää melko suuren osan niistä.

Rotumellakat kesällä 2020 kiinnittivät kaivattua huomiota syvälle juurtuneeseen ja rakenteisiin pesiytyneeseen rodulliseen epätasa-arvoon Yhdysvalloissa, vaikka liike ajautuikin pian sivuraiteille ”eliitin kaappauksen” vuoksi – radikaaleilla yhteiskunnallisilla liikkeillä on tapana joutua yritysten ja muiden omia etujaan ajavien tahojen armoille.

Minut nimitettiin professoriksi elokuussa 2020, edistyksellisen woke-kulttuurin loistaessa kirkkaimmillaan, ja olen seurannut vierestä, kuinka korkeakoulut ympäri maata muuttuvat näennäisesti yhä edistysmielisemmiksi. Mutta yliopistomaailman vallannut sosiaalisen oikeudenmukaisuuden retoriikka ei ole pyrkinyt millään tavalla hidastamaan pätkätöiden määrän jatkuvaa lisääntymistä.

Vuosittain yhä useampi professori työskentelee korkeakouluissa tilapäisenä työntekijänä tenure track -vakinaistamispolun sijaan. Itse asiassa voitaisiin jopa väittää, että woke-ajattelu kiihdyttää tätä ilmiötä, koska sen ansiosta yliopistot voivat esiintyä hyväntekijöinä, jotka palkkaavat yhä useampia naisia ja rodullistettuja ihmisiä, mutta vetävät samalla maton ihmisten jalkojen alta määräämällä nämä uudet työntekijät väliaikaisiin rooleihin.

On helppoa esittää, että meidän olisi pitänyt tietää, että toimitusjohtajien ja huippuyliopistojen rehtorien kannattamat edistykselliset ideat eivät välttämättä olleetkaan kovin edistyksellisiä, mutta vuoden 2020 myllerrykselle oli syynsä.

”The Great Awokening” -nimellä kutsuttu woke-kulttuurin nousu sähköisti yleisen ilmapiirin nimenomaan sen vuoksi, että se oli aina kiinni todellisuudessa. Samaa voitaisiin sanoa konservatiivisesta woke-ajattelusta.

Oikeiston uudelleenherännyt kiinnostus valkoisiin kohdistuvaa rasismia kohtaan, sen opportunistinen tarttuminen antisemitismikeskusteluun sekä sen yleisesti lietsoma monimuotoisuuden vastainen kiihko vetoavat myös suureen yleiseen juuri siitä syystä, että niissä on mukana ripaus totuutta.

Vaikka ei esimerkiksi pidäkään paikkaansa, että valkoisten miesten olisi vaikeaa saada töitä yliopistomaailmassa (aihe, jota pohdittiin äskettäin korkean profiilin kulttuurisotakiistassa sosiaalisessa mediassa), on selvää, että monien yliopistojen tavoite lisätä henkilökunnan monimuotoisuutta merkitsee sitä, että valkoisiin työnhakijoihin suhtaudutaan vähemmän myönteisesti.

Niin sanottujen rotuteemaisten ryhmäpalkkaamiskäytäntöjen yleistyminen – joiden avulla yliopistot voivat järjestellä erilaisia työnhakijaryhmiä puolueellisella tavalla laatimalla työpaikkailmoituksia enemmistö-vähemmistöaloille, kuten ”dekoloniaaliselle teorialle” – antaa korkeakouluille mahdollisuuden kiertää syrjinnän vastaisia lakeja.

Vaikka oikeiston yritykset esittää yliopisto-opiskelijat paatuneina, Hamas-mielisinä, polkupyörän lukkoja heiluttelevina terroristeina on tietenkin täysin naurettava, on myös täysin selvää, että progressiivisen liikkeen sisällä vallitseva antisemitismi on todellista, oli se sitten kuinka marginaalista tahansa.

Vaikka oikeiston tapa kuvailla näitä ongelmia on usein harhaanjohtava ja liioiteltu, ne eivät kuitenkaan ole täysin tuulesta temmattuja.

Vasemmistolaisen woke-ajattelun tavoin myös konservatiivinen woke pyrkii löytämään ihmiset, joita nämä ongelmat aidosti koskettavat, ja yrittää myydä ne heille liioitellun politiikan keinoin. Konservatiivinen woke ratsastaa ihmisten perustelluilla huolilla koskien useita eri aiheita – valkoisten, työväenluokkaisten miesten ahdinkoa, antisemitismiä, miesvihaa ja niin edelleen – pyrkiessään lietsomaan hysteriaa, joka vetää huomion pois siitä tosiseikasta, että liikkeen puolustamat sankarit ovat itse asiassa syynä moniin niihin ongelmiin, joita liike väitetysti pyrkii ratkaisemaan.

Suurin uhka monien työväenluokkaisten valkoisten miesten työpaikoille Yhdysvalloissa ei ole ”käänteinen rasismi”, positiivinen syrjintä tai ärsyttävät vähemmistöt, vaan vuosikymmeniä jatkunut deindustrialisaatio, markkinafundamentalismi ja ammattiliittojen vastainen toiminta, minkä ansiosta monet teollisuuden suorittavat työpaikat ovat siirtyneet ulkomaille ja jäljelle jääneet on ajettu alas.

Mitä tulee kovaäänisiin varoituksiin vasemmiston antisemitismistä, sosiologi Musa Al-Gharbi on osoittanut, että ”liberaalit ovat kautta linjan olleet Yhdysvaltain vähiten antisemitistinen ideologinen ryhmittymä, ja valkoiset liberaalit, eli juuri ne amerikkalaiset, jotka todennäköisimmin omaksuvat woke-ideologian, muodostavat ylivoimaisesti vähiten antisemitistisen joukon koko maassa.”

Nykyään woke-ajattelu on ilmaa, jota me hengitämme; vilpillisten tarkoitusperien, hysterian ja häpeämättömän opportunismin myrkyllistä höyryä, jonka taustalla eivät puhalla ylevät periaatteet vaan käytännön syyt. Woke-ajattelu ei ole saavuttanut eikä tulekaan saavuttamaan huippuaan. Wokesta on tullut vallitseva tila, puoluerajat ylittävä yhteiskieli, amerikkalaisen politiikan hallitseva tyyli.

©2024 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.