”Woke-kulttuuri on täyttä paskaa” – Liberaali kirjailijatähti John Irving ryöpyttää Avun haastattelussa Trumpin, Amerikan ja cancel-kulttuurin

John Irving kertoo haastattelun aluksi tarinan. Hän oli jokin aika sitten lentokoneessa, kun viereisellä penkillä istunut nainen tunnisti kuuluisan amerikkalaiskirjailijan.

Nainen kaivoi tuohtuneena kassistaan Irvingin romaanin, ja antoi kirjasta vihaista palautetta. Kritiikin kohteena ei ollut kuitenkaan teoksen sisältö vaan sen koko.

– Hän valitti, ettei voinut lukea näin paksua teosta sängyssä, koska hänen peukalonsa kipeytyvät. Sitten hän jatkoi yhtä vihaisena, että oli lukenut koko tuotantoni, ja ongelma koskee kaikkia kirjojani. Ne kaikki saavat hänen peukalonsa kipeiksi. En tiennyt, mitä sanoa!

Kohtaaminen huvittaa kirjailijaa. Irving istuu työhuoneen pöytänsä ääressä Torontossa, josta antaa päivän kolmatta videohaastattelua. Hän on pukeutunut tummansiniseen t-paitaan. Nenällä on läpikuultavat silmälasit. Hopeanharmaat hiukset on suittu siististi taakse.

Mutta palataan tarinan naiseen, sillä ei hän aivan väärässä ollut. Laukusta kaivettu kirja oli Viimeinen tuolihissi, yli 1200-sivuinen mammutti. Tiiliskivestä puhuminen tuntuisi vähättelyltä.

Sen saa kokea myös toimittaja nahoissaan. Haastattelun ehdottomana edellytyksenä oli, että kirja tuli olla luettuna kannesta kanteen. Irvingiä tämä ei tunnu kuitenkaan kiinnostavan. Hän jutustelee tuotannostaan ja elämänarvoistaan puolitoista tuntia kestävän haastattelun ajan leppoisasti.

Ainakin melkein.

Viimeinen tuolihissi on Irvingin 1960-luvun lopulla käynnistyneen kirjailijanuran viidestoista romaani. Samalla se on myös hänen ylivoimaisesti pisin työnsä.

Kirja kertoo kirjailija Adam Brewsteristä ja hänen erikoislaatuisesta perheestään Aspenin hiihtokeskuskaupungissa. Mukana on lukuisia tuttuja aiheita: vaikeita perhesuhteita, nuoruuden kasvukipuja, kysymyksiä sukupuoli-identiteetistä, urheilukuvausta, isäsuhdetta ja ongelmallista seksiä. Näitä osin elämäkerrallisia teemoja Irving on pyöritellyt kirjoissaan koko uransa ajan. Hän itse puhuisi teemojen sijaan pakkomielteistä.

– Kirjailijana voi valita teemansa, tai ainakin voi kuvitella niin. Pakkomielteet valitsevat sen sijaan sinut. On olemassa asioita, joita ei pääse pakoon. Ne kertautuvat elämässäsi ja palaavat aina uudestaan. Et välttämättä edes huomaa sitä. Kuvittelet alkavasi kirjoittaa jostain aivan muusta, mutta sitten tajuat, että tässä sitä taas ollaan.

Mikä seksuaalisuudessa kiehtoo?

– Seksi ei ole pakkomielle, mutta seksuaalisuuteen liittyvä politiikka on aina kiinnostanut minua. Naisten sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asema yhteiskunnassa ja niihin liittyvä suvaitsemattomuus ovat olleet minulle tärkeitä aiheita.

Feministi Irvingistä tuli jo nuorena. Oma äiti työskenteli perheneuvojana New Hampshiressa. Hän auttoi naimattomia naisia, jotka olivat tulleet alaikäisinä raskaaksi. Irvingin nuorempi veli ja sisko olivat homoseksuaaleja.

Irvingin kolmesta lapsesta nuorin, Eva Everett Irving on transsukupuolinen kirjailija, ohjaaja ja näyttelijä.

Irving sanoo tulleensa tietoiseksi elämän monimuotoisuudesta jo hyvin varhain, ja ymmärtäneensä, miten epäoikeudenmukainen ja suvaitsematon maailma vähemmistöjä ja heikossa asemassa olevia ihmisiä kohtaan voi olla. Siksi on luonnollista, että hän on käsitellyt näitä kysymyksiä myös romaaneissaan.

Irving sanoo seuranneensa Yhdysvaltojen poliittista kehitystä ja oikeistokonservatismin nousua huolestuneena. Hän sanoo olevansa erityisen pahoillaan naisten ja seksuaalivähemmistöjen puolesta. Yhdysvaltain korkein oikeus kumosi yleisen aborttioikeuden kesäkuussa 2022. The New York Timesin mukaan LGBT-ihmisten oikeuksia rajoittavia lakeja on yli 40 Yhdysvaltojen osavaltiossa.

– Voisi kuvitella, että tässä vaiheessa ihmiset olisivat menneet jo eteenpäin ja muuttuneet suvaitsevammiksi erilaisuutta kohtaan ja oppineet historian virheistä. Mutta eivät he ole. Kirjoittaisin oikein mielelläni jostain muustakin, mutta miten voin siirtyä eteenpäin, jos synnynmaani jatkaa taapertamistaan ajassa taaksepäin?

Mitä ajattelet Trumpista?

– On lannistavaa nähdä, miten joku niin tyhmä ja muukalaisvihamielinen henkilö kuin Trump on voi näytellä merkittävää roolia poliittisella kentällä. Ei kukaan olisi uskonut sellaista vielä parikymmentä vuotta sitten. Se kertoo taantumuksesta. Eikä USA ole lainkaan ainoa maa, jossa näin on tapahtumassa.

Irving sai parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscarin romaaniinsa perustuvasta elokuvasta Oman elämänsä sankari (1999).

Irving kuitenkin huomauttaa, että joskus hänestä tuntuu hieman naurettavalta, että 81-vuotias heteromies jauhaa kirjoissaan jatkuvasti samoista asioista. Maailmanparantajana hän ei silti itseään pidä.

– Päämääränäni on kirjoittaa ennen kaikkea mahdollisimman hyviä romaaneja. Se tarkoittaa, että niiden tulee olla myös viihdyttäviä. En voi keskittyä pelkkien poliittisten näkökulmien esittelyyn. Se olisi tylsää. Lukijan huomio pitää saada naulittua ja hänet täytyy saada välittämään kirjan hahmoista, ennen kuin alkaa kertoa, mitä maailmasta ajattelee. On tärkeämpää saada lukija liikuttumaan kuin vedota häneen älyllisesti. Se, että kirjojeni ääressä nauretaan ja itketään, on tärkeämpää kuin politiikka. Näin olen aina ajatellut.

Viime vuosina taiteen parissa on keskustelua paljon representaatioiden merkityksestä ja fiktion sisäisistä säännöistä. Siitä, kenellä on oikeus kirjoittaa kenenkin tarinoita. On puhuttu kulttuurillisesta omimisesta, wokeismista ja cancel-kulttuurista. Irving tuhahtaa. Sitten hän menettää kokonaan malttinsa.

– Ajattelen, että ne ovat täyttä paskaa! Ne voivat minun puolestani imeä munaa. Okei? Sitä mieltä minä niistä olen. Menepä kertomaan Shakespearelle, mitä hän saa kuvitella. En hyväksy lainkaan sellaista taiteeseen kohdistuvaa totalitarismia. Sitähän se on. Haistakoot vitut!

Painituomaria esittänyt John Irving ja nimiroolissa loistanut Robin Williams Garpin maailma -elokuvan kuvauksissa 1982.

Naps! Videopuhelu katkeaa äkisti. Ruutu pimenee. Seuraa puheluita ja tekstareita.

Tunnin päästä Irvingin kasvot palaavat ruudulle. Hän kertoo vihaavansa teknologiaa enemmän osaa sanoakaan.

– Vaikka onhan se myös aika kätevää, hän huomauttaa heti perään.

Irving kertoo antaneensa uutuuskirjansa tiimoilta enemmän haastatteluita kuin minkään muun teoksensa kohdalla. Eikä ole tarvinnut edes poistua kotoa!

Hän kuitenkin pahoittelee, ettei ole tällä kertaa Suomessa antamassa haastattelua. Kahdeksankymppisenä ei oikein jaksaisi. Kotiin jäämisestä on ollut myös toisenlaista hyötyä. Irving kertoo kirjoittavansa jo seuraavaa romaaniaan. Kolmetoista kappaletta on jo kuulemma valmiina.

Viimeinen tuolihissi olisi kieltämättä ollut näyttävä päätös pitkälle ja menestyksekkäälle kirjailijanuralle. Irvingin teoksia on myyty yli 12 miljoonaa kappaletta ja käännöksiä on miltei 40 kielellä. Useasta romaanista on tehty elokuvia.

Kuuluisimpia niistä lienevät Robin Williamsin tähdittämä Garpin maailma (1982) ja Oman elämänsä sankari (1999). Jälkimmäisestä Irving palkittiin parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscarilla.

John Irving työhuoneessaan Torontossa.

Lopuksi erä urheilua, joka on ollut Irvingille luonteva osa elämää ja näkyvästi esillä romaanituotannossa. Irving aloitti painin kilpailumielessä 14-vuotiaana ja harrasti sitä parikymmentä vuotta. Myös hiihtoharrastus on ollut lähellä hänen sydäntään.

Irving sanoo olevansa onnellinen, että on pystynyt jatkamaan liikuntaa. Juoksumatolla ja kuntopyörällä hän kertoo treenaavansa vähintään tunnin päivässä.

Liikuntarutiini sai kolauksen 2020. Irving sai kevyiden lämmittelyharjoitusten yhteydessä selkärangan puristusmurtuman. Hänellä on diagnosoitu alhainen luun tiheys ja osteoporoosi. Hiihto on kielletty. Painista puhumattakaan.

Mitä ajattelet vanhenemisesta?

– No, miten siihen nyt suhtautuisi. On tietysti eri asia olla kahdeksankymppinen kuin kuusikymppinen. Mutta onko sillä merkitystä, mitä ajattelee asiasta, joka on väistämätöntä? Asialle ei voi kuitenkaan mitään. Sen voi yhtä hyvin hyväksyä ja siirtyä elämässä eteenpäin. Olen paljon mieluummin vanha kuin kuollut.