Vuosia pelaajakehityksen ytimessä olleen Erkki Vallan mukaan kansainvälinen jalkapallo on vaarassa karata Suomelta entistä kauemmas – ”Lajitaidot eivät ole paremmalla tasolla kuin 10 vuotta sitten”

Suomalainen junioripelaaja saattaa olla testien perusteella jopa nopeampi kuin ulkomaalainen juniori, mutta pelin aikana voi näyttää, ettei hän juokse kertaakaan täysillä.

Näin sanoo syyskuussa 60 vuotta täyttänyt Erkki Valla, joka ei ole menettänyt suorapuheisuuttaan tai kriittistä mieltään.

Vuonna 2020 Eerikkilän urheiluopistolla valmentajana ja kouluttajana aloittanut Valla on seurannut viimeiset neljä vuotta suomalaisen jalkapallon pelaajakehitystä kenties kattavammin kuin yksikään toinen futistekijä.

Havaintoja on kertynyt Rovaniemeltä Helsinkiin ja Kuopiosta Turkuun. Sekä tyttö- että poikajoukkueista, pienistä lapsista aikuisiän kynnyksellä oleviin – ulkomaalaisia pelaajia unohtamatta.

Työssään Valla on tehnyt seuravierailuja, kehittänyt koulutuksia, sparrannut valmentajia, antanut palautetta Eerikkilän tapahtumissa ja katsonut valtavan määrän junioripelejä.

Miltä suomalainen pelaajakehitys näyttää juuri nyt?

– Olemme välivaiheessa. Suomessa on tehty pieni tasonnosto, mutta ponnistaminen tästä tilanteesta vielä korkeammalle tasolle on vaikeaa. Jo nykyisen aseman säilyttäminen vaatii paljon, Valla myöntää.

Pelaajaurallaan neljä Suomen mestaruutta HJK:ssa voittanut Valla on realisti, joka ei halua maalata liian ruusuista kuvaa tulevaisuuden näkymistä: kansainvälinen kilpailu on ”törkeän kovaa” ja ne muutokset, joita Suomi-futiksessa on viime vuosina tehty, ovat olleet liian vähäisiä.

– Yksikään seura Suomessa ei ole pystynyt tekemään sellaista isoa paradigman muutosta, jolla olisi ollut merkittävä myönteinen vaikutus seuran pelaajakehitykseen. Siis sellainen vaikutus, että entistä useampi pelaaja oli kehittynyt entistä paremmaksi. Niin näkyvän muutoksen ei-jalkapalloihminenkin huomaisi.

– Menetämme pelin lopullisesti siinä vaiheessa, kun parhaiden 15–18-vuotiaiden pelaajien pitäisi alkaa valmistautua jalkapalloilijan ammattiin. Seuratoiminta ei luo täällä samanlaista lisäarvoa kuin Tanskan ja Ruotsin kaltaisissa kilpailijamaissa. Se on iso haaste.

Eerikkilän-pestissään Valla on päässyt näkemään läheltä pohjoismaisten verrokkiseurojen toimintaa. Tärkeitä keskustelukumppaneita on löytynyt muun muassa ruotsalaisen Hammarbyn sekä tanskalaisten Midtjyllandin ja Nordsjællandin riveistä. Kaikkien kolmen seuran juniorijoukkueet ovat myös vierailleet Eerikkilässä järjestetyissä kansainvälisissä turnauksissa.

– Näissä seuroissa suhtaudutaan aivan erilaisella systemaattisuudella ja pieteetillä siihen, miten pelaajan ekspertiyttä hiotaan, mikä on nuorelle pelaajalle oikea taso, miten hänen resilienssiään vahvistetaan ja kuinka nuorelle varmistetaan riittävä minuuttimäärä. Eivätkä nuokaan seurat edusta aivan huipputasoa pelaajakehityksessä ja nekin voisivat varmasti tehdä asioita nykyistä paremmin.

– HJK on varmaan meidän kärkiseura, jos katsoo, miten sieltä on lähtenyt pelaajia eteenpäin. Mutta ei sielläkään kehitetä pelaajia kohti aikuisikää läheskään samalla pieteetillä kuin parhaissa tanskalaisissa tai ruotsalaisissa seuroissa. Pelaajien vieminen kohti aikuisikää vaatii erilaista osaamista kuin lajirakkauden synnyttäminen lapsuusvaiheessa.

Vallan mukaan suomalaispelaajien siirtosummat ja markkina-arvot ovat oiva mittari pelaajakehityksen laadun arviointiin on. Kun katse kääntyy euroihin, suomalaiset pelaajat ovat paarialuokassa pohjoismaisiin ikätovereihin verrattuna.

– Raha on niin vahva osaamisen mittari. Tanskasta on lähtenyt viimeisen neljän vuoden aikana pelaajia noin 400 miljoonan euron arvosta. Suomen luku on alle kymmenen miljoonaa. Ero on massiivinen.

– Pelaajan markkina-arvo noudattaa pörssin logiikkaa ja määrittää todella hyvin pelaajan tason. Aina on toki pieniä yksittäisiä poikkeuksia, mutta nekin markkina pyrkii korjaamaan.

Markkinan itseohjautuvuudella Valla viittaa siihen, että kun esimerkiksi Leo Walta Ruotsissa tai Kaan Kairinen Tshekissä ovat esiintyneet edukseen, heidän arvonsa on noussut suhteellisen nopeasti.

– Tällaisia pelaajia meillä on liian vähän. Sen sijaan Ruotsi, Norja ja Tanska pystyvät tuottamaan aika ajoin jopa yli 10 miljoonan euron arvoisia nuoria pelaajia, Valla jatkaa.

– Jossain vaiheessa Petri Pasanen oli meidän arvokkain pelaaja, joka oli lähtenyt Suomesta ulkomaille. Me ei pystytä rikkomaan yli 20 vuoden takaisia ennätyksiä!

Aivan sysimustana Valla ei suomalaisen pelaajakehityksen tilaa kuitenkaan näe. Myönteisiäkin merkkejä on ollut ilmassa, esimerkiksi alle 21-vuotiaiden maajoukkueen marraskuussa saavuttama EM-kisapaikka.

Lopputurnaukseen edenneen Pikkuhuuhkajat-joukkueen runko on muodostunut vuosina 2002–2004 syntyneistä pelaajista, joiden ura-askeleita Valla pääsi todistamaan läheltä muun muassa HJK:n akatemian valmennuspäällikön roolissa vuosina 2014–2020.

– Jos mietin Pikkuhuuhkajien joukkuetta, monet pelaajat ovat olleet teknistaktisissa jutuissa aika hyviä jo pienestä pitäen. Lisäksi U21-maajoukkue on ollut hyvin valmennettu. Pelaajien potentiaali on saatu tehokkaasti irti.

Toisaalta Valla muistuttaa, että lopputurnauspaikasta on varottava tekemästä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Hienosta arvokisasaavutuksesta on vielä valtava matka siihen, että 20–22-vuotiaat maajoukkuepelaajat nousisivat isoon rooliin esimerkiksi Euroopan suurimpien liigojen joukkueissa.

– Jos ajattelen kriittisesti, usea pelaaja taistelee edelleen lopullisen läpimurron kanssa. Lyökö Luka Hyryläinen Bundesliigassa läpi? Entä Naatan Skyttä, joka kävi Ranskan pääsarjassa, mutta pelaa nyt alemmalla tasolla? Jääkö Leo Walta Allsvenskan-pelaajaksi? Casper Terholla on ollut vaikea saada Belgiassa isoja minuutteja.

– Moni pelaaja on saanut jalkaa hieman oven väliin, mutta kun on tullut paikka näyttää, heillä ei ole vielä ihan riittänyt.

Pikkuhuuhkajat-pelaajien urakaarien lisäksi Valla seuraa tarkalla silmällä nuorempien ikäluokkien maajoukkueiden edesottamuksia. ”Hyvä startti” on sanapari, joka toistuu Vallan suusta. Sanoman ydin on siinä, että jos ensimmäiset vuodet maajoukkue- tai seuratoiminnassa hoidetaan huonosti, takamatkaa voi olla jopa mahdotonta kiriä kiinni.

– Jotta suomalaisessa jalkapallossa voitaisiin puhua aidoista edistysaskeleista ja kehittyminen olisi jatkuvaa, nuoremmista ikäluokista pitäisi kasvaa koko ajan entistä parempia pelaajia, Valla mietiskelee.

– En kuitenkaan näe jatkumoa ikäluokasta toiseen. Meillä on hyviä ikäryhmiä ja sitten hieman ohi-ikäluokkia. Esimerkiksi 2009 syntyneiden ikäluokka on mielestäni aika vaatimaton. Jos myönteisiä muutoksia olisi tapahtunut, niiden pitäisi näkyä paremmin.

Samoja ongelmia näkyy Vallan mukaan myös seurakentällä. Yhtenä esimerkkinä hän nostaa esiin Kuopion Palloseuran. KuPS ei ole ainoa haasteen kanssa painiva, mutta isona seurana se sopii alleviivaamaan ilmiötä.

– KuPS on lähtökohtiin nähden alisuorittaja ja seuran joukkueet ovat Eerikkilän tapahtumissa lähes joka kerta viimeisiä tai toiseksi viimeisiä.

Yli 20 vuotta juniorijalkapallon parissa työskennellyt entinen maajoukkuepelaaja kokee, että Suomessa viimeisen vuosikymmenen aikana lisääntynyt pelin kautta opettaminen on tehnyt suomalaisille junioreille pääasiassa hyvää.

Peli ja sen asettamat vaatimukset pyritään huomioimaan harjoittelussa huolellisemmin kuin aikaisemmin. Myös kognitiiviselle osaamiselle annetaan painoarvoa. Lapset ja nuoret halutaan opettaa ratkaisemaan pelin muuttuvia tilanteita konteksti huomioiden.

Mutta ovatko pelaajat tulleet aikaisempaa paremmiksi?

Siitä Valla ei ole varma.

– Lajitaidot eivät ole keskimäärin paremmalla tasolla kuin kymmenen vuotta sitten, hän väittää.

– Se kertoo myös suomalaisesta valmennuskulttuurista. Kun innostumme jostakin uudesta, unohdamme kokonaisuuden. Pelin kautta opettaminen on tärkeää, mutta pallo pitää kesyttää, jos haluaa hyväksi pelaajaksi.

– Pelin ymmärtäminen ja pallon kesyttäminen liittyvät toisiinsa. On hassua, jos niiden välillä näkee jonkin konfliktin. Jostain syystä meillä on luotu vääränlaista vastakkainasettelua. Jos pelaaja haluaa huipulle, hänen pitää olla kaikessa hyvä ja muutamassa asiassa todella hyvä.

Miksi suomalainen pelaajakehitys sitten on sakannut ja sakkaa? Erkki Valla lähestyy laaja-alaista aihetta kolmesta yleisemmästä näkökulmasta, jotka linkittyvät vahvasti toisiinsa.

Ensimmäinen kokonaisuus on terveen voittamisen vimman ja kaikkensa antamisen kulttuurin vähäisyys.

Kyse on siitä, millaista toimintakulttuuria ja ilmapiiriä arjessa vaalitaan. Esimerkki lähtee ennen muuta valmentajista. Vallan mukaan apatia ei rajoitu vain jalkapalloon, vaan se koskettaa koko suomalaista urheilukenttää. Tosissaan tekemisen eetos ei juuri kukoista.

– En missään nimessä väitä, että lapsille pitäisi vanhanaikaisesti vain huutaa. Siitä huolimatta sanon, että valmentajien voittamisen vimma myönteisessä mielessä on vähentynyt.

– Olemme arkoja ja lisäämme voittamisen jälkeen täsmennyksen, että ”ei hinnalla millä hyvänsä”. Mielestäni se on turhaa ja laimentaa tuloksen merkitystä.

Yksi suurimmista ongelmista piilee Vallan mielestä siinä, että voittamista ei hahmoteta riittävän laajasta perspektiivistä.

Kyse ei ole vain tuloksista, pikemminkin ajatusmaailmasta. Halusta tulla joka päivä paremmaksi. Vimmasta antaa kaikkensa. Kehittymisen ja voittamisen symbioosista.

– Voittava pelaaja ei jäädy tiukassa paikassa, vaan hänen sinnikkyytensä säilyy. Vaikka pelissä tulisi tappio, pelaaja ei hajoa. Häviön hetket ovat tilaisuuksia kasvaa. Jos pelaajan pettymys ei pysy terveellä pohjalla, valmentajan vastuulla on auttaa. Olen huolissani siitä, tuleeko pelaajille riittävästi näitä pettymyksen tunteita arjessa.

Jotta keskustelu ei jämähtäisi vain epäkohtien esille nostamiseen, Valla haluaa kertoa mieleensä painuneesta myönteisestä tapauksesta, eräänlaisesta case-esimerkistä.

Tositarina kuvastaa osaltaan sitä, kuinka voittamisen kulttuuri, kilpailullisuus ja sinnikkyyteen kasvattaminen ovat yhteydessä toisiinsa.

Kun HJK:n ala-asteikäisten poikien akatemiajoukkue palasi taannoin takaisin kotiin kovatasoisesta italialaisesta junioriturnauksesta, joukkueen valmentaja Miguel Rodriguez päätti, että seuraavan vuoden turnauksessa kukaan ei voisi sanoa, että HJK:n seuraavakin ikäluokka pelaisi pehmeästi ja pelaajat menisivät kaksinkamppailuihin löysästi.

Kun uusi kausi käynnistyi marraskuussa, valmentajat rohkaisivat pelaajia menemään kaksinkamppailuihin täysillä. Jokaisessa tilanteessa ja jokaisessa harjoituksessa.

– Aluksi lapset eivät olleet tottuneet siihen, että tilanteisiin mentiin niin lujaa. Tuli ylilyöntejä, oli nenää kipeänä, ja monet alkoivat itkeä. Siinä meni useampi kuukausi, että pojat oppivat pelaamaan kovaa, mutta oikein, Valla avaa.

– Puolen vuodesta päästä kova prässääminen ja tiukka kaksinkamppailupelaaminen olivat jo normitoimintatapa. Toimintaan oli tullut merkittävä muutos. Pelaajat alkoivat viihtyä uudessa ilmapiirissä ja he olivat pieniä urheilijanalkuja. Sinnikkyys ei ole mikään ylhäältä tuleva taikasana, vaan se vaatii jatkuvaa rakentamista ja dialogia.

– Tämä on yksi esimerkki sellaisesta näkyvästä muutoksesta, jonka perässä olen itsekin. Että päätetään muuttaa jotakin asiaa ja sitten vittu muutetaan. Yksittäiset joukkueet voivat onnistua tässä, mutta seuratasolla poljemme paikallaan. Siellä en näe oikein mitään muutosta.

Toinen pelaajakehityksen sudenkuoppa on seuran sisäisen yhtenäisen komentoketjun puute. Valla viittaa käsitteellä siihen, että Suomessa ei ole ainuttakaan seuraa, jossa jokainen keskeinen aikuistoimija, kuten omistaja, puheenjohtaja, toiminnanjohtaja, valmennuspäälliköt ja valmentajat, jakaisivat saman intohimon ja päämäärän. Kulttuuri ja yhteinen visio ei läpäise koko seuraa.

Tilanne on toinen esimerkiksi tanskalaisessa pelaajahautomossa Nordsjællandissa, jossa käytännössä jokainen yhteisön toimija allekirjoittaa seuran toimintafilosofian: nuorten pelaajien markkina-arvon kasvattamisen ja pelaajien myynnin suurempiin seuroihin. Tämä arvomaailma puolestaan ohjaa esimerkiksi rekrytointeja ja resurssien jakamista.

Kun kaikki keskeiset tahot tunnistavat saman tavoitteen, koko yhteisön tarmo on mahdollista suunnata siihen, kuinka päivittäinen toiminta tukee isoa päämäärää.

– Meillä Suomessa tämä komentoketju ei toimi oikein missään. Yksi Miguel Rodriguez, Jyrki Ahola tai kukaan muukaan yksittäinen valmentaja ei riitä, jos hänellä ei ole valmennuspäällikön tukea. Ja valmennuspäällikön yläpuolella pitää olla intohimoinen toiminnanjohtaja ja puheenjohtaja.

Vallan äänensävy kiihtyy, kun keskustelu kääntyy monien suomalaisseurojen viime vuosina ylpeinä esittämiin SROI-vaikuttavuuslukuihin. Valla ei halua vähätellä vastuullisuutta tai sosiaalisia ulottuvuuksia, mutta hän on huolissaan, onko laadukas päivittäinen pelaajakehitystyö jäänyt suomalaisessa jalkapallossa tyystin paitsioon.

– Pelaajakehityksen näkökulmasta toiminta voi olla heikkoa, mutta puheenjohtaja on tyytyväinen, jos hän voi osoittaa seuran tuottavan UEFAn kuvitteellisella SROI-mittarilla viisi miljoonaa euroa yhteiskunnalle.

– Minua nämä jutut eivät kosketa millimetrin vertaa! Me tuodaan viestinnässä esiin juttuja, joilla oikeutetaan surkeaa toimintaa. Suomalaiset jalkapalloseurat tarjoavat enemmän partiotoimintaa kuin kilpaurheilua!

Kolmantena haasteena Valla nostaa esille seurojen varovaisuuden priorisoida ja tehdä valintoja. Omassa työhistoriassaan Valla pääsi näkemään yli kymmenen vuoden ajan, mihin vahva priorisointi voi parhaimmillaan johtaa.

Vuosina 2003–2014 Valla laittoi kroppansa ja sielunsa peliin Käpylän Pallon junioritoiminnan herättämiseksi. Valla ja muut avaintekijät päättivät, että KäPa keskittyy ennen kaikkea innokkaiden poikapelaajien valmentamiseen kohti ammattilaistasoa.

Muutoksesta tuli lopulta radikaali: kuihtunut, taloushaasteiden kanssa kamppaillut ja perin keskinkertaista juniorityötä tehnyt käpyläläisseura nousi lyhyessä ajassa yhdeksi Suomen johtavista pelaaja- ja valmentajahautomoista.

Vuonna 2011 seuralla ei ollut yhden yhtä maajoukkuepelaajaa, mutta viisi vuotta myöhemmin määrä oli peräti 17. Osa KäPa-taustaisista pelaajista, kuten Onni Valakari, Leo Väisänen, Tuomas Ollila ja Anssi Suhonen, on noussut myöhemmin Huuhkajiin asti.

Vaikka KäPan nousukiito on sittemmin hiipunut ja priorisointiajattelu kenties vähentynyt, Valla haluaa uskoa, että vastaavanlainen muutos voisi olla nykypäivänäkin mahdollista. Esimerkiksi Raumalla, Kotkassa tai vaikkapa Espoonlahdessa.

– KäPassa syntyi vähän vahingossa sellainen kulttuuri, että arvostimme voittamista ja kilpailemista. Eihän sillä isossa kuvassa ollut merkitystä, olimmeko 10-vuotiaiden miniliigassa ensimmäisiä vai toisia, mutta meille se oli tärkeää. Ilmapiiri lähti seura- ja valmennusjohdosta ja se valui myös pelaajiin.

Asenteen lisäksi Valla painottaa resurssien allokointia. KäPassa tämä toteutui kymmenen vuotta sitten esimerkiksi niin, että parhaat joukkueet saivat valita harjoitusvuorot ensimmäisenä. Ja ottaa niin paljon vuoroja kuin tarve vaati.

– Suomessa on vähän resursseja, ja valmentajista ja olosuhteista on pulaa. Jos näitä resursseja jaetaan tasapuolisesti ihan jokaiselle, on vaikea tuottaa superhyvää laatua missään asiassa. Seurojen pitäisi ehdottomasti erikoistua.

Siinä missä osa suomalaisista jalkapalloihmisistä on jo pitkään kannattanut ajatusta, jonka voisi kiteyttää muotoon ”niin monelle kuin mahdollista, niin pitkään kuin mahdollista ja niin laadukkaasti kuin mahdollista”, Valla edustaa päinvastaista filosofiaa.

Vuonna 2008 päätoimisena jalkapallotyöntekijänä aloittanut Valla on keskusteluissa ulkomaalaisten kollegojen kanssa vakuuttunut siitä, että pelaajien aikaisen valikoinnin voi tehdä myös taiten. Isoihin ikäluokkamalleihin Valla ei ole koskaan uskonut.

– Kukaan ulkomaalainen toimija ei väitä pokkana tietävänsä, kenestä 9-vuotiaasta tulee pelaaja ja kenestä ei. Mutta esimerkiksi Tanskassa he ovat varmoja, että kun 8 vastaan 8 -pelejä pelaavaan joukkueeseen valitaan 15 pelaajaa, todennäköisyys, että tuossa joukossa on tulevia pääsarjapelaajia, on iso.

– Tämä todennäköisyys luo heille oikeutuksen tehdä valintoja ja rajauksia.

Osittain Valla on jopa huolissaan siitä, että suomalaisessa jalkapallossa ollaan palaamassa takaisin 2000-luvun alkupuolella vallinneisiin toimintatapoihin.

Tuolloin Palloliiton suosituksissa ja liiton nuorisotoimintalinjauksissa otettiin lähtökohtaisesti kielteinen kanta tasoryhmiin ja -joukkueisiin. Pelaajien haluttiin pääsääntöisesti harjoittelevan ja pelaavan sekaisin riippumatta sen hetkisestä osaamis- ja motivaatiotasosta.

– Minusta tuntuu, että olemme menossa takaisin Kaikki pelaa -aikoihin. Joukkuekoot ovat liian isoja, emmekä uskalla tehdä valintoja.

– Monelle pelaajalle olisi parempi olla tähti kakkosryhmässä ja pelata siellä isoja minuutteja kuin olla tasoltaan 21. tai 22. pelaaja isossa ykkösryhmässä. En usko lainkaan isoihin joukkueisiin.

Vauhtiin päästyään Valla ei malta lopettaa. Montaa kommenttia edeltää sama alkuhuomautus: ”Piti siitä tai ei…”

– Laadukkaan toiminnan yksi tehtävä on nimenomaan erottaa jyvät akanoista. Mielestäni jalkapallossa pitää vaalia sellaista kulttuuria, että ”jotta pysyn tässä joukkueessa, se vaatii minulta paljon”. Ja vastaavasti joku toinen voi ajatella, että ”minulle on iso asia, että pääsisin edareihin”. No, sinne pitää tehdä paljon duunia.

– Kun lapsi tai nuori on tosissaan mukana, siinä samalla kasvaa arvostus omaa juttua kohtaan. Syntyy arvostusta omaa pelipaitaa kohtaan.

Vuoden loppu on Erkki Vallalle kiireistä aikaa. Päivät vierähtävät kentän laidalla lähes aamusta iltaan. Eerikkilän urheiluopiston ja Palloliiton yhteistyössä organisoimissa Huuhkaja- ja Helmariliiga-tapahtumissa pelataan marras-joulukuussa kansainvälisiä turnauksia, joiden aikana Valla näkee kymmeniä ja kymmeniä otteluita.

Kiinteä osa tapahtumia ovat myös erinäiset fyysiset ja psykologiset testit. Niiden avulla kerätään dataa esimerkiksi pelaajien nopeudesta, kestävyydestä ja motivaatiosta. Myös ulkomaalaispelaajat esimerkiksi Ruotsista, Tanskasta, Hollannista ja Irlannista ottavat osaa mittauksiin.

– Kun vertailen suomalaisten ja ulkomaalaisten pelaajien ominaisuuksia datan pohjalta, heidän väliltään ei löydy merkittäviä eroja. Viime vuosina Suomessa on menty eteenpäin esimerkiksi voittamista tukevan motivaatioilmaston luomisessa, Valla avaa.

Mutta, kuten tunnettu sanonta kuuluu, peli kertoo kaiken. Otteluissa ja niiden sisällä toistuvissa pelitilanteissa Valla näkee selviä eroja.

– Minulla ei ole tästä tieteellistä näyttöä, mutta omiin silmiini näyttää, että ulkomaalainen pelaaja pelaa enemmän potentiaalinsa äärirajoilla ja saa itsestään enemmän irti pelin aikana. Ahkeruus on eri tasolla.

– Tämä on epämääräinen heitto, mutta ulkomaalaiset pelaajat ovat enemmän pelin sisällä. He eivät piiloudu tai pakene kentällä.

Osittain suomalaislasten passiivisuus liittyy Vallan mukaan myös rohkeuden puutteeseen. Käsite on jossain määrin tulkinnanvarainen, mutta se liittyy vahvasti Palloliitonkin usein toistamaan pelille heittäytymisen vaateeseen.

– Rohkean pelaamisen yksi merkki on, että pelaajan elekieli ei koskaan näytä siltä, että ”älä syötä mulle”. Valitettavasti meidän parhaissakin joukkueissa Suomessa on kuitenkin pelaajia, jotka liikkuvat näennäisesti eivätkä edes halua palloa. Se on huolestuttavaa.

Valla arvioi erojen taustalta löytyvän monia selittäviä tekijöitä: jalkapallon kulttuurinen merkitys maassa, vertaisten vaikutus, valmentajien vaatimustaso ja niin edelleen.

Ratkaisut erojen kaventamiseksi löytyvät harjoituskentältä, Valla uskoo.

– Kannustaako harjoitusympäristö riskinottoon? Korostetaanko treeneissä rohkeutta? Onko pelaajilla sellainen asenne, että ”jos en onnistu, niin yritän silti uudelleen?”

Marraskuussa 2020 seura-arjen jättänyt Valla on ehtinyt toimimaan neljä vuotta jalkapalloseurojen ja -valmentajien sparraajana. Ajanjakso on siinä määrin pitkä, että se antaa mahdollisuuden arvioida onnistumisia ja haasteita.

Miten Erkki Valla itse kokee onnistuneensa Eerikkilän-roolissaan?

– Vaikuttavuuden suhteen on joitain pieniä valonpilkahduksia, mutta kyllä odotuksena oli, että vaikuttavuus olisi ollut vielä isompaa.

– Meidän pitäisi pystyä Eerikkilässäkin parempaan. Tässä pitää itsekin katsoa peiliin.

Siitä Valla on varma, että pelaajien säännöllinen kehittymisen seuranta ja seurojen kokonaisvaltainen sparraus on oikea tie vaikuttavampaan pelaajakehitykseen ja parempiin tuloksiin.

– Meidän roolimme yhdessä liiton kanssa on herätellä seuroja ulkoapäin. Välillä se tarkoittaa kannustamista, välillä haastamista, Valla selventää.

Jos seurat eivät osta Eerikkilän ajatuksia, onko vika seurojen – vai Eerikkilän?

– Harvoin seurat ovat olleet erimielisiä jostakin asiasta, jota olemme tuoneet ulkopuolelta. Osa ostaa juttumme, osa ei. Ei yhdenkään seuran Suomessa ole ”pakko” olla hyvä pelaajakehittäjä. Voi olla, että monet seurat ovat Eerikkilässä mukana sen takia, että muutkin ovat.

– Vaikutus ja tahtotila pitäisi saada vielä paremmin ulottumaan koko seuran komentoketjuun, esimerkiksi puheenjohtajasta alaspäin, Valla toistaa.

– Se tarkoittaa sitä, että meidän täytyy saada esimerkiksi Espoon Palloseuran johtokunta vakuuttuneeksi siitä, että ”teillä on yli 2 000 pelaajaa – jos teette hommanne hyvin, jostakin pelaajastanne voi tulla 500 000 euron arvoinen”.

Jättäessään vuonna 2008 lopullisesti siviilityönsä yritysmaailmassa Valla päätti omistautua täysillä lasten ja nuorten valmentamiselle.

Pelaajauran meriitit olisivat voineet antaa sauman työskennellä myös aikuisten ammattilaisjalkapallon parissa, mutta Valla valitsi toisin.

Päätös keskittyä juniorijalkapalloon ei ole kaduttanut.

– Pelaajana minua ohjasi uteliaisuus: kuinka hyväksi voin tulla? Sama uteliaisuus jatkui valmentajana: kuinka hyviä valmentamistani pelaajista voisi tulla? Se ajoi kaikkein eniten eteenpäin.

– Tämä uteliaisuus ei ole kadonnut mihinkään. Nyt unelmani on seurakehityspuolella siinä, että saisin yhden tai useamman seuran nytkähtämään megapaljon eteenpäin.

Näkyvä muutos. Tuttu teema nousee jälleen esille. Mikä seura Suomessa onnistuisi ensimmäisenä isossa paradigman muutoksessa?

– Se voisi tarkoittaa sitä, että pienemmänkin seuran juniorijoukkueet olisivat jokaisessa ikäluokassa Suomen kahden parhaan joukossa. Tai vaikka tulokset eivät olisi huippuja, seurasta alkaisi tulla järjestelmällisesti loistavia tietyn pelipaikan pelaajia. Tai sellaisia yksilöitä, jotka olisivat vaikka todella hyviä ohittamaan.

Valmennuksen pariin Valla ei mieli takaisin. Myös tässä suhteessa hän tunnustautuu realistiksi.

– Vuodet ovat tehneet sen, että en voisi valmentaa enää sillä tasolla kuin aikaisemmin. Minulla on niin iso kunnioitus valmentamista kohtaan.

Kriittisestä mielestään huolimatta Valla ei ole menettänyt uskoaan suomalaista jalkapalloa kohtaan. Uteliaan pikkupojan mieli kukoistaa vielä.

– Minua on aina viehättynyt, miten pienestä suomalaisesta lapsesta voisi tulla erinomainen pelaaja. Se on paljon kiinnostavampaa kuin taktiset neroudet.

Mahdollisuuksia on pilvin pimein. Pelaajamäärät kasvavat. Olosuhteet kehittyvät. Valmentajat kouluttautuvat. Medianäkyvyys on maltillisessa nousussa. Laji vetoaa perheisiin.

Myöskään konservatiivisten perinteiden painolasti ei rasita – toisin kuin monessa isossa jalkapallomaassa – seurojen hartioita.

Vallan mukaan suomalaiset jalkapalloseurat voisivat start up -yritysten hengessä hakea jatkuvasti uusia keinoja tulla paremmiksi. Mikään este ei ole liian suuri ylitettäväksi.

– En ole kyynistynyt vielä liikaa. Meillä on Suomessa paljon mahdollisuuksia. On monia seuroja, joissa on yli tuhat pelaajaa. Ne voisivat olla vielä paljon parempia. Mutta se edellyttää isoja päätöksiä.

– Olemmeko siihen valmiita? Ja haluammeko sitä?