Vuosi Vendin, 15, surman jälkeen täti Saara Salminen suree, vihaa eikä kykene työhön – Omaisten selviytyminen ei saisi olla hyväntekeväisyydestä kiinni, hän sanoo

Kaikkien pitäisi saada kävellä rauhassa kotiin. Muistokynttilään kirjoitettu vetoomus on pieni ja yksinkertainen. Sitä rauhaa ei saanut yhdeksäsluokkalainen Vendi, jonka nuori mies surmasi julmasti Valkeakoskella 25. toukokuuta 2024.

Lähes vuosi on kulunut 15-vuotiaan tytön surmasta, mutta Naakan ja Laiskan kaupunginosien välisen metsikön kupeessa, lähellä ruumiin löytöpaikkaa, on yhä muistopiste, jota läheiset ja ystävät vaalivat. Lähimmät talot ovat melkein vieressä. Rikos ei tapahtunut missään syrjäseudulla, vaan pienessä metsikössä asutuksen keskellä.

Kynttilöitä, kukkia ja pehmoleluja on aseteltu kävelytien varteen. Allekirjoituksen perusteella yhden niistä on jättänyt Vendin äiti. Moni esine on Vendin ikätovereilta.

Vendin täti Saara Salminen käy muistopaikalla viikoittain. Vendin äiti on hänen siskonsa. Sisaret ovat todella läheiset, ja sitä kautta Saara oli läsnä myös Vendin elämässä vauvasta lähtien.

Juuri ennen kohtalokasta iltaa Saara oli auttanut Vendiä työhakemusten laatimisessa. Peruskoulua päättämässä ollut tyttö oli hakemassa kesätyötä. Rikos tuhosi suunnitelmat ja suisti raiteiltaan monen ihmisen elämän, myös Saaran.

– Joku vertasi, että tämä on kuin heittäisi kiven järveen, jolloin laineet lähtevät leviämään. Tai kuin painepommi: kun rysähtää, keskellä on perhe, ja siitä paineaalto leviää ystäviin ja muihin. Kuhunkin se osuu tavallaan, kuka nyt sattuu olemaan omassa elämässään missäkin tilanteessa, Saara sanoo.

Turun hovioikeuden on tarkoitus käsitellä tapausta 5. kesäkuuta. Vendin surmaaja vaatii hovioikeudessa merkittävää lievennystä Pirkanmaan käräjäoikeuden tuomioon, joka oli elinkautinen murhasta ja törkeästä lapsenraiskauksesta. Hän katsoo syyllistyneensä vain törkeään kuolemantuottamukseen ja perusmuotoiseen raiskaukseen.

Alun perin istunnon piti olla huhtikuussa, mutta sitä jouduttiin lykkäämään.

– Odotus tuntuu älyttömän pitkältä, koska ei meistä kukaan saa mielenrauhaa ennen kuin tämä asia on ratkaistu.

Vendin kuoleminen rikoksen uhrina on ollut musertavaa läheisille. Saaralla voimakkaimmat tunteet ovat: pohjaton määrä surua ja uusi tuttavuus, viha.

– Surun olen edes jollakin tapaa hyväksynyt: sen, että suru on muuttanut olkapäälleni asumaan pysyvästi ja että tästä eteenpäin tulen aina olemaan surullisempi ihminen kuin olisin muuten ollut, Saara sanoo.

Viha on vaikeampi tunne.

– Olen tavallisesti hyvin humaani ihminen ja yritän aina ymmärtää kaikkien näkökulmat, miettiä asioita monelta kantilta. Nyt ensimmäistä kertaa eläissäni olen tuntenut ja tunnen sanoin kuvaamatonta vihaa vailla mitään empatiaa.

Tapaamme Saaran hänen työhuoneellaan Valkeakosken keskustassa, entisessä virastotalossa, jossa nykyään on pientoimistoja. Pienehköllä paikkakunnalla kaikki on lähellä, surmapaikalle on täältä vain pari kilometriä matkaa. Saara on asunut Valkeakoskella suurimman osan elämästään.

Saara sanoo, ettei hän välttämättä haluaisi olla vihaava ihminen, mutta hän ei ole pyytänyt näitä tunteita itselleen. Sisällä vellovat suru ja viha tulevat ulos ahdistuksena, levottomuutena tai paniikkikohtauksina.

– Milloin mitenkin.

Talvikaan ei ollut helppo, mutta kevään tulo ja lähestyvä surman vuosipäivä on tuonut kaiken taas lähemmäksi.

– Vuodenaika, tuoksut ja jopa pikkulintujen laulu voivat laukaista ikävät tunnot, Saara sanoo.

Vendin perhe ei halunnut julkisuutta. He pyysivät oikeudenkäyntiä salaiseksi, mutta tähän ei oikeus myöntynyt. Koska julkisuutta ei voinut välttää, perhe päätti, että he yrittävät suunnata sen edes johonkin hyödylliseen.

Saara Salminen on kirjoittamassa Vendin tarinaa kirjaksi, jossa tuodaan esiin seurauksia, joita henkirikoksella on läheisille ja ystäville. Suuri joukko Vendin teini-ikäisiä ystäviä ja koulukavereita on käynyt Saaran työhuoneessa kertomassa, kuinka tapaus on vaikuttanut heihin. Saara on haastatellut heitä kirjaa varten yksittäin ja ryhmissä.

– Erityisesti tytöistä on tullut pelokkaita, ja monilla on tosi vaikeitakin ongelmia. He ovat 16-vuotiaita nuoria ja heistäkin kantaa huolta, että mihin suuntaan elämä lähtee, Saara sanoo.

Traumaterapia ei ole halpaa, ja hoitopolut ovat usein mutkikkaat. Toisilla luoviminen on sujunut, mutta jotkut ovat Saaran mukaan kohdanneet pompottelua, jossa kukaan ei oikein ota vastuuta.

Toipuminen on ollut kivikkoinen tie, paljon kivikkoisempi kuin mitä Saara tai muut läheiset olisivat kuvitelleet. Etenkin Vendin vanhempien osa on tuntunut Saarasta kohtuuttoman kovalta.

Perheelle oli sokki, kun syyttäjä päätti nostaa tekijää vastaan syytteen vain taposta, ei murhasta. Surmaaja oli teon tehdessään 18-vuotias, jolloin hän oli lain silmissä ”nuori rikoksentekijä” eli alle 21-vuotias. Nuori rikoksentekijä pääsee vankeudesta ehdonalaiseen vapauteen merkittävästi aiemmin kuin vanhempi. Tuomio taposta olisi tarkoittanut, että tekijä olisi päässyt vapaaksi todennäköisesti noin neljässä vuodessa, jopa nopeammin

Omaisten kannalta tämä oli sietämätön ajatus. Psykologisesti aikajänne olisi toipumisen kannalta aivan liian lyhyt. Toipumisprosessi ehtisi hädin tuskin käynnistyä, kun pitäisi jo uudestaan sopeutua siihen, että surmaaja on vapaana.

Vanhemmat päättivät ajaa murhasyytettä itse, omalla kuluriskillä. Rohkeus palkittiin, sillä heidän syytteensä meni läpi: käräjäoikeus tuomitsi tekijän murhasta.

Pelko jäi silti kytemään Vendin läheisten mieliin. Entä jos hovioikeus päätyy lieventämään nimikettä?

– Muutenkin on tuntunut, että prosessissa on jatkuvasti odottanut nurkan takana uusi epämiellyttävä yllätys, Saara Salminen sanoo.

Esimerkiksi Vendin täysi-ikäinen isosisko joutui oikeudenkäyntiä varten todistelemaan läheisyyttään sisareensa, jotta hänelle syntyisi edes teoreettinen mahdollisuus saada kärsimyskorvauksia – joita hän tuskin koskaan tulee varattomalta tekijältä saamaan.

– Hän oli pakotettu esittämään moista teatteria, mikä oli hänelle hyvin tuskallinen kokemus, mutta käytännössä se tapahtui täysin turhan takia.

Tämä tuntui isosiskosta kohtuuttomalta. Vain Vendin alaikäiset pikkuveljet saivat läheisen statuksen automaattisesti.

Vendin kuolema syöksi perheen taloudellisen perikadon partaalle.

– Sen verran minulla on lupa sanoa, että molemmat vanhemmat ovat edelleen täysin työkyvyttömiä. He ovat olleet tämän yksitoista kuukautta poissa työelämästä, Saara sanoo.

Yhteiskunnan kyky tukea uhrin omaisia on osoittautunut hyvin rajalliseksi.

– En tiedä, mikä olisi ratkaisu, mutta tuntuu hirveän epäreilulta, että he ovat joutuneet tilanteeseen täysin vailla omaa myötävaikutusta. Ehkä tämä on naiivi ajatus, mutta minusta meidän pitäisi yhteiskuntana tukea heitä kuluissa ja kustannuksissa eikä heille saisi koitua taloudellisia vaikeuksia.

Tekijällä ei ole usein ole omaisuutta tai tuloja, joita ulosmitata tuomittujen korvausten kattamiseksi. Perheenjäsenillä on silloin oikeus hakea Valtiokonttorista rikosvahinkokorvausta, mutta valtion varoista uhrin omaiselle korvataan enintään 7 200 euroa. Tätäkin voi hakea vasta lainvoimaisen tuomion jälkeen.

– Kun on pitkiä aikoja pois töistä, pelkät ansionmenetykset ylittävät helposti tuon, ja saman korvauksen pitäisi kattaa kaikki lääkäri- ja terapiakulut ja muut. Hakusysteemikin on todella byrokraattinen ja monimutkainen, ja käsittelyajat tällä hetkellä seitsemän kuukautta per hakemus.

Henkistä kärsimystä ei omaisille korvata Valtiokonttorista lainkaan. Useimmissa henkirikoksissa korvausta ei saada perittyä tekijöiltäkään, jotka tyypillisesti ovat vähätuloisia ja varattomia. Kärsimyskorvausten tuomitseminen typistyy puhtaasti symboliseksi eleeksi. Tai teatteriksi, kuten Saara asiaa kuvaa.

Saara ja Vendin isosisko ovat laatimassa kansalaisaloitetta lain muuttamiseksi niin, että henkirikoksen uhrin omaiset olisivat oikeutettuja saamaan kärsimyskorvauksia Valtiokonttorista. Aloiteteksti on nyt juristilla tarkistettavana, ja aloite on tarkoitus laittaa oikeusministeriön verkkopalveluun kevään aikana.

Läheiset ja ystävät ovat järjestäneet Vendin vanhempien tukemiseksi kaksi pienkeräystä, ja aikeissa on pistää kolmas vireille toukokuun lopussa. Saaran mielestä selviytyminen ei silti saisi olla hyväntekeväisyydestä kiinni.

Vaikea on Saara Salmisen omakin tilanne. Hän on markkinointiviestinnän yksinyrittäjä ja sinnitteli pitkään töissä.

– Yritin vihan vallassa pitää kiinni työstä, että tätä en anna. Elämä on muuten niin monin tavoin pilalla. Mutta ei työnteosta lopulta enää tullut mitään. Kognitiiviset kyvyt heikkenivät pahasti normaaliin verrattuna. Vaati keskittymistä, että sain edes kynän pysymään kädessä.

Työhuoneen pöydällä on pienessä kulhossa paperiin käärittyjä karamelleja vieraita varten. Saara on kuitenkin ollut vuodenvaihteesta lähtien sairauslomalla. Silloin hän lopulta myönsi itselleen olevansa työkyvytön. Diagnoosi on vaikea masennus ja posttraumaattinen stressihäiriö.

Pienyrittäjän turvaverkot ovat Suomessa ohuet. Saara saa tällä hetkellä pienintä päivärahaa ja elää käytännössä velaksi vailla tietoa siitä, onko hänellä enää asiakkaita sitten, kun hän joskus palaa töihin.

Raha on silti vain yksi näkökulma selviytymisessä. Ahdistuksen kanssa pärjääminen on toinen juttu.

– Olen varmaan ihmisenä sellainen, että yritän pitää itseäni kiireisenä, jotta en joudu jäämään yksin tunteiden kanssa. Sitten illalla, kun menen kotiin ja olen hiljaa, tunteet tulevat kuin torakat. Mieli tuottaa edelleen ahdistavia filminpätkiä siitä, mitä on tapahtunut, omia versioita siitä.

Koko ajan läsnä on loputon huoli omasta siskosta, Vendin äidistä, ja tämän lapsista, Vendin sisaruksista. Salminen nostaa silmälasejaan ja alkaa pyyhkiä silmiä.

– Heti rupeaa vähän itkettämään, kun tästä puhuu, hän pyytelee anteeksi.

Aihe on hänelle vaikea.

– Pieni optimisti sisälläni sanoo, että ehkä minä itse tästä vielä jollain aikajänteellä jollain tapaa selviän, mutta hirveä huoli on päällä, että miten heidän käy. Yksi iso palikka minun omaa prosessiani on jatkuva ahdistus siitä, että onko muilla kaikki hyvin ja pärjääkö ne.

Ystävät ja koulutoverit ovat tehneet Vendille toisenkin muistomerkin Valkeakoskelle. Kirjaslammen uimala on paikka, jossa paikallisilla nuorilla on vuosikymmenten ajan ollut tapana viettää aikaa keskenään.

Vendin ystävät ovat maalanneet puisen katsomon juurelle valkoisen ornamenttisydämen pysyväksi muistoksi. Sen keskellä on ruusukimppu.

Valkeakoskelaisen yhteisön merkitys menetyksestä toipumisessa on suuri, Saara sanoo. Monet ihmiset ovat tuoneet ruokaa Vendin perheelle ja vieneet hänen pikkuveljiään treeneihin. Nyt Vendille ollaan järjestämässä muistokonserttia.

– Tämä on pieni paikka, kaikki täällä tuntevat meidät ja tietävät, kuka on kuka. Jollain lailla meitä kannattelee se, että kaikki nämä ihmiset ovat auttaneet meitä valtavasti.