Vuokko Hovatta odottaa ensi Kesän Ultra Bran stadionkeikkaa rauhallisena: ”Tekeminen on nyt ammattimaista nuoruuden ajan sekoiluun verrattuna”

Vuokko Hovatta elää vapaampaa elämänvaihetta lapsen aikuistuessa. Vuokko on ollut kiinnitettynä näyttelijänä Helsingin Kaupunginteatterissa vuodesta 2003, mutta kalenteriin on mahtunut aina myös laulajan, kameranäyttelijän ja äänityöläisen töitä.

Mitkä asiat ovat viisikymppisenä helpompia?

Olen kärsivällisempi kuin nuorempana, en aina, mutta monien asioiden suhteen. Kun kärsimättömyys puskee pintaan, osaan jo muistuttaa itselleni, että asiat ja prosessit vievät tietyn ajan.

Elämä ja työ ovat opettaneet, etteivät prosessit ja asiat voi edetä nopeammin, mitä ne vaativat. Myös työ helpottuu; ei tarvitse rimpuilla niin paljon, näyttämöllinen hahmottaminen on ihan toista luokkaa kuin uran alussa.

Miten vaalit voimavarojasi?

Yritän kalenteroida ja vaalia harvoja vapaapäiviä. Silloin en avaa edes sähköpostia, joka voisi muistuttaa työjutuista. Olen sarja-addikti, jolle käy niin, että kun alan katsomaan jotain tv-sarjaa, katson sen läpi lyhyessä ajassa. Se ja kirjojen sekä lukeminen ovat parhaita tapoja päästää irti.

Olen oppinut aikatauluttamaan vapaata; eilen kävin sellaisena vapaahetkenä kävelemässä ystävän kanssa Finlandia-talon puistossa. On tärkeää, että saa puhua muustakin kuin työstä.

Syksyn alussa julkistettiin, että Ultra Bra tekee ensi kesänä kaksi iso stadionkeikkaa. Millaisia ajatuksia kävit läpi, kun sinuun otettiin yhteyttä?

Kun teimme edellisen kerran isot keikat vuonna 2017, oli suuri nautinto päästä esiintymään isoille lavoille. Samalla se oli myös iso pamaus, olin niiden jälkeen todella poikki. Jos silloin olisi kysytty uudelleen, en olisi heti lähtenyt.

Nyt kun Kerkko Koskinen soitti ja tapasimme porukalla, kaikki tuntui luontevalta. Olemme viisikymppisiä ja jo pitkänlinjan ammattilaisia. Meillä on keikkoja tekemässä iso koneisto, ja itse keskityn projektiin vasta keväämmällä. Tekeminen on nyt ammattimaista nuoruuden ajan sekoiluun verrattuna.

Oma lapseni on nyt kaksikymmentä, ja tuntuu hurjalta ajatella, että en ollut juuri häntä vanhempi kun aloitin aikanaan bändissä. Nuoruuteen saa kuuluakin etsimistä.

Mikä sinulle on Ultra Bran paluussa tärkeää?

Ei ole enää samalla tavalla lunastettavaa kuin aikaisemmin. Vuonna 2017 olin huolissani, että teemmehän paluun oikeista syistä, emme vain itsellemme. Kun näin yleisössä sen keltaisten sadetakkien määrän, ymmärsin että kokemus on yhteinen.

Viime kesänä minulle tuli monet lukioikäiset sanomaan, että ovat bändin faneja. Silloin harmitti, kun en voinut sanoa näistä keikoista mitään, vaikka tiesinkin niiden olevan tulossa. Tuntuu hyvältä, että nuoremmat sukupolvet voivat myös olla nyt mukana.

Ultra Bra henkilöityi pitkälti sinuun ja Terhi Kokkoseen. Miltä se tuntui?

Olin aluksi itse todella vähän esillä, sillä opiskelin teatterikorkeakoulussa, ja me emme saaneet antaa haastatteluita. Olin salaa tyytyväinen, mutta ajan myötä ymmärsin, että minunkin on otettava vastuuta.

Ehkä meihin kiinnittyi huomio ihan vain siksikin, että meillä on lauluissa paljon sooloja. Pukeuduimme myös värikkäästi, kun miehillä oli puvut.

Miten aikanaan onnistuit yhdistämään teatterityön ja lapsen?

Hämmästelen sitä aikaa, miten sitä ehtikin kaksiosaisen työpäivän aikana hakea lasta päiväkodista ja kiirehti laittamaan ruokaa. Teatterityössä ei kuitenkaan aina ole harjoituskausia, mikä helpotti.

Mutta olihan se lastenhoitajien armeija meilläkin valtava. Nythän lapsen ollessa aikuinen, tämä on helpottunut suunnattomasti. Kaksiosaisten työpäivien aikana saatan nukkua päiväunet.

En ole bändiajoistani erityisesti lapselleni kertonut; ne ovat tulleet esille luontevasti. Teatteri on ollut hänelle se maaginen paikka, jossa hän on saanut olla. Pienenä hän saattoi käydä katsomassa lastennäytelmän useamman kerran. Jännät ihmiset, käytävät, puvustamo ovat kaikki oma pieni yhteiskuntansa, joka on jäänyt mieleen.

Teet Helsingin kaupunginteatterissa kahta näytelmää ja olet mukana kolmessa runoproduktiossa sekä luet äänikirjoja. Millä ajalla opiskelet kulttuurintuottamista?

Opiskelu vaatii tunteja, joita laitan kalenteriin. Olen aloittanut opinnäytetyötä, mutta usein tuntuu, että ne tunnit, jotka olen sille varannut, hupenevat, kun tuleekin jotain yllättävää.

Ajattelen kuitenkin, että opiskelu kulttuurialan johtamisessa on auttanut minua vaihtamaan näkökulmaa, sillä tuotan omia produktioitani.

Missä kohtaa olet kokenut olevasi taiteilija?

Itse asiassa tutkin tätä teatterikorkeakoulun lopputyössäni. Kati Outinen taisi siinä sanoa, että hän koki olevansa taiteilija, kun sai ensimmäisen taitelija-apurahan. Siinä se lukee mustaa valkoisella.

Itse en nuorena haaveillut taiteilijuudesta tai minulla ei ollut mitään suureellisia kuvitelmia. Ehkä oma taiteilijuus alkoi muotoutua sen jälkeen, kun valmistuin koulusta ja aloin tehdä alan töitä. Koen, että olen ollut onnekas; osunut oikeisiin kohtiin, löytänyt verkostoja. Ystävyyksiä ja verkostoja ei voi ennustaa.