Kohtaus alkaa pimeydestä. Ensin kuuluu särkyvän lasin ääni. Sitten mies valkoisessa kauluspaidassa rientää ulos pimeälle kadulle, josta hän löytää auton töytäisemän koiran.
Mies alkaa puhua – suoraan katsojalle: ”Kipua on kahdenlaista.” Monologin lomassa mies vääntää koiran niskan nurin. Näin House of Cards -sarjan päähenkilö Frank Underwood asteli näyttämölle.
Kohtaus on viime vuosien tärkeimpiä televisiossa. Ei sen takia, että kohtaus olisi erityisen hieno (tosin kameralle puhuminen on poikkeuksellista, ja Kevin Spacey hypnoottinen), vaan siksi, että se aloitti uuden aikakauden.
Netflixin ensimmäinen oma tuotanto House of Cards aloitti uudenlaisen tavan tuottaa, levittää ja katsoa televisiosarjoja. Netflix oli edelläkävijä, mutta nyt etumatka on jo kurottu umpeen.
Verkkokaupasta mediamammutiksi paisunut Amazon julkaisi viime syksynä kaksi omaa tv-sarjaa: Alpha House ja Betas. Kreikkalaisten aakkosten kahteen ensimmäiseen kirjaimeen viittaavat nimet olivat lupaus: lisää on tulossa. Tänä keväänä Amazon ilmoittikin, että se lanseeraa Netflixin tavoin toimivaan omaan striimauspalveluun neljä uutta aikuistensarjaa ja viisi lastensarjaa. Kiinnostavimmat uutuudet ovat molemmat komedioita.
Mozart in the Jungle on jännä yhdistelmä Girlsiä ja musiikkidraamasarja Smashia. New Yorkin klassisen musiikin skenen kulissien takana ei harjoiteta pelkästään trioleja. Paul ”Chrisin veli” Weitzin ohjaama komedia perustuu oboisti Blair Tindallin samannimisiin muistelmiin. Sen alaotsikko Drugs & Classical Music pätee myös tv-sarjaan.
Girls-mielleyhtymä ei tule pelkästään siitä, että yhtä pääosaa näyttelee Girls-sarjan Jessaa esittävän Jemima Kirken sisko Lola Kirke, vaan myös Mozart in the Jungle kuvaa nuorten aikuisten elämää New Yorkissa. He vain sattuvat olemaan lahjakkaita vaskisoitinvirtuooseja, joiden kotibileissä juomapeli ja oboebattle on yhdistetty.
Avausjakson perusteella sarjassa on hivenen yliyrittämistä; klassinen musiikki on seksikästä ilman, että sitä tarvitsee alleviivata kaksimielisellä dialogilla. (Keskustelu siitä, miten eri instrumentin soittajat panevat, on ainoastaan kiusallinen.)
Sen sijaan Amazonin komedioista toinen, Transparent, on tunnelmaltaan ja tyyliltään napakymppi. Jill Solowayn luoma sarja kertoo yhdestä perheestä – eronneista eläkeikäisistä vanhemmista ja heidän kolmesta 30–40-vuotiaasta lapsestaan. Jokaisella heistä on oma traumansa käsiteltävänä, ja ne heijastuvat suoraan heidän seksuaalisuuteensa ja käsitykseen sukupuoli-identiteetistä.
Turhautunut isä (Jeffrey Tambor) sanoo perheillallisen jälkeen: ”En tiedä, miten kasvatin nämä kolme lasta. He eivät näe itsensä ulkopuolelle.” Viimeistään silloin alkaa olla selvää, että perheensisäistä viha-rakkaussuhdetta on harvoin kuvattu komediassa yhtä onnistuneesti ja yhtä uskottavin psykologisin nyanssein. Aihe on kipeä, mutta Transparent onnistuu olemaan hauska ja yllättävä.
Amazonilla ja Netflixillä on yksi ongelma: ne tarvitsevat isoja hittejä, jotka vetävät väkeä palvelun pariin. Siksi hittien on kosiskeltava isoja yleisöjä.
Oman tuotannon pitää tarjota vaihtoehtoja tv-vastaanottimien tarjontaan kyllästyneille, mutta sarjat eivät voi olla liian outoja. Siinä on Netflixin ja Amazonin sarjojen vahvuus ja heikkous. Esimerkiksi Mozart in the Jungle ja Transparent voisivat olla hyvin HBO:n tuotantoa, mutta silloin ne olisivat rohkeampia, äkkiväärempiä – vielä yllättävämpiä.
Suoratoistopalvelukilpa (pliis, keksikää parempi sana) kovenee; Microsoft ilmoitti huhtikuun lopulla laittavansa tuotantoon kaksitoista alkuperäissarjaa pelkästään Xboxille.
Mediajätti Amazonilla on varaa epäonnistumisiin, pienemmällä Netflixillä ei. House of Cards oli riskisijoitus, joka onnistui, mutta yksi hitti ei riitä.
Vuosi sitten Netflix oli vielä kuin Frank Underwood House of Cardsin avauskohtauksessa.
Vuoden päästä se saattaa olla saman kohtauksen koira. ■
